Suomalainen korvenraivaaja in memoriam

Olet poissa!

Ajatus tuntuu järkyttävältä. Että näin piti käydä! Juuri Herran vuonna 1969 tapasit vanhassa kotomaassasi Suomessa surullisen kohtalosi: Sinut, ihailtu sankari, otettiin laillisesti hengiltä.

    Kun pari tuhatta vuotta sitten saavuit vanhemman veljesi Kaskenkaatajan kintereillä rannoillemme, olit vielä heiveröinen nuorukainen. Veljesi kirveen, tulen ja risukarhin runtelemille huhtamaille jäi sinne tänne jokin multava aho, jonka Sinä kuokkasi, lapiosi ja koukkuaurasi keinoin muokkasit pysyväksi pelloksi. Sinä löysit ne savipohjaiset korvet ja rantavierut, lehdot ja kentät, jotka eivät kelvanneet kaskenraatajalle tulenmaana poltettavaksi. Mutta Sinä ne raivasit, kaadoit puut, vääntelit kannot ja juurakot, kaivoit ojat, kuokit tanteren. Annoit maan lahoa ja tekeytyä. Taas mulistelit ja kivesit sitä, poltit roskat ja pehmitit pintaa kuokalla ja sahroilla kamaraan saakka; valmistit milloin pitkät, milloin leveät tai koukeroiset sarat kylvökuntoon. Sinä Pellervoinen pellonpoika.

    Et pelännyt kivikoita etkä märkiä maita. Et pelännyt hallaa etkä kuivuutta, et rakeita etkä sadekesää. Tavoitteesi oli vain kasvava maapohja, ruokamulta, olipa se miten lujassa tahansa. Et laskenut koskaan työtuntiesi lukua etkä tuntipalkkaasi. Sulan maan aikana rupeamat olivat pitkiä, sudenhännällä mitattuja. Mutta Sinulla oli väkevän miehen hartiat ja vaikkua käsivarsissa, luja selkä sekä sitkeää kinnertä reisissä ja pohkeissa, vaikka eväskonttisi usein oli laihankevyt ja kaunainen; hallavuoden jälkeen siellä oli vain pettua ja suolakalaa, piimää sentään riitti särpimeksi. Sinä et koskaan ole ollut pullean rasvanahkainen työmies vaan aina laihansitkeä känsäkoura.

    Paljon olet ehtinyt ja rehkinyt parissa tuhannessa vuodessa. Kun katselen Varsinais-Suomen ja Ala-Satakunnan savimaiden lihavia vehnäpeltoja, Vakka-Suomen hedelmätarhoja kivikoiden vaiheilla, Hämeen ja Uudenmaan siistejä suurvainioita ja puutarhoja, Pohjanmaan viljelyslakeuksia, Kymen muhkeita moisiomaita, Savon elonsapitäviä ahopeltoja, jotka jäljiltäsi on vielä kerran konein kivetty, Pohjois-Karjalan uljaita viljeltyjä vaaran lakia, niin mieleeni kohoaa syvä värisyttävä kunnioitus Sinua kohtaan. Tuntuu vaikealta ajatus, että Viljelys-Suomi, Kulttuuri-Suomi on nyt saavuttanut suurimman laajuutensa, liiankin suuren peltopinnan, jonka alaa on reunoistaan ryhdyttävä peittelemään. Onko todella saavutettu vuosituhantisen kehityksen viimeinen ylin huippu, josta lasku alkaa?

    Niin -, Sinä kulttuuripohjan luoja, olet todella ollut ahkera ja avulias. Sinä olet kylvänyt ja puinut ne riihikuivat rukiit ja ohrat, kaurat ja vehnät, joilla on maksettu "Suomen oikeuden" mukaiset muinaiskymmennykset kruunulle ja hiipalle, voudille ja papille. Niillä viljaveroilla herrassäätymme on elänyt ja rakentanut kartanoitaan, niillä kuningas on sotinut ja elättänyt huovejaan, muurauttanut linnojaan. Olet auttanut Kustaa Vaasaa ja hänen voutejaan valtaamaan erämaasta Sisä- ja Itä-Suomen pysyvästi asutuksi ja veroa maksavaksi valtakunnan puskuriksi, kuitenkin pian suomalaisen kulttuurin rintamaaksi. Eikä tämäkään ole riittänyt, vaan olet uhmaten kuokkinut myös Kainuun korpia. Kiannon Nälkämaan "maanusko uus" on viimeksi soinut rohkaisevana korviisi. Olet jo varhain astunut yli napapiirin. Vanhaan Länsi-Pohjaan on levinnyt laajoja vainioita Pelloon ja Turtolaan saakka. Lapissa Kittilän Tepastossa, Inarin Kyrössä ja Koppelossa Sinä olet pellot kentästä kuokkinut. Se tuntuu jo liialta. Mutta monta ihailevaa sanaa, jopa runoja olet saanut osaksesi. Sinuun on kätkeytynyt hämäränkaunista romantiikkaa, vaikka itse et koskaan ole ollut romanttinen, kaukana siitä.

    Kuitenkin olet antanut vaatimattoman arkisen olemuksesi myös runolliseksi suomalaisen sisun ja tulevaisuuden uskon perikuvaksi ja sitkeyden esimerkiksi. Sinä olet ollut sekä Johan Ludwig Runebergin Saarijärven Paavo että Pietari Päivärinnan Puutteen Matti, olet elänyt Jukolan Eerona ja Koskelan Akselina. Sinusta on kasvanut suomalainen talonpoika, isäntämies, maanjussi, turpeenpuskija, kuten kaupunkilainen ja virkamies on Sinua nimitellyt. Mutta mitäpä nimistä, ethän ole koskaan ollut herroja passaava terva-aapeli, rahtipiikki tai kamasaksa.

    Työsi on kuitenkin aina ollut toiveikasta. Uudismaan raivaaminen, kyntäminen, muokkaaminen, kylväminen on aina toivorikasta ja kannustavaa: tästä raa`asta korvenkolkasta, joka ennen ei ole tuottanut mitään, saadaan ehkä - Luoja sen säätää - viljaa, lisää jyviä, joilla perhe elää, lapset varttuvat ja toimeentulo varmistuu.

    Elämäsi on aina päivästä päivään ollut jännittävää. Kukaan ei ole voinut edeltä sanoa, antaako uudismaa enempää kuin vaivat palkaksi, itääkö siemen sopivasti, polttaako uhkujää tai kevätkuivuus laihon, lyökö raekuuro korret pirstoille, painaako sade viljan lakoon, korjaako halla vihertävän tähkän, vai tuulentuuko se kullankeltaiseksi täysiriviseksi tähkäpääksi, joka on kauniin helluntain jälkeen toivorikkaasti näyttänyt nuoret hiuksensa, heilimöinyt tasaisesti juhannukseksi ja keinunut ohi heinäkuun lämpimässä suvituulessa. Sellainen tähkä on ollut toiveittesi täyttymys. Riihessä se on voinut antaa kaksikymmenkertaisen sadon karttuisaa eloa - vaivasi palkiten.

    Viimeiset vuosikymmenet ovat pitkän elämäsi aikana olleet merkillistä touhun aikaa. Lieneekö yksinkertainen keinokkuutesi ja omintakeisuutesi käynyt vanhanaikaiseksi, kun luoksesi on lähetetty koulunsa käyneitä neuvojia useammastakin aatteellisesta kuppikunnasta, joille myös äänesi ja mielipiteesi on ollut tärkeä, ei vain viljasi ja vuodentulosi. Kuokkasi, lapiosi, sahrasi, risukarhisi on kiitettävästi korvattu rautaisilla koneilla, kaiken huippuna yhtiön katerpillarit ja raikkapaukut. Työsi alkoi helpottua ja helpottui. Ihmetellen räpyttelit silmiäsi, kun se vanha verottava kruunu - tuo Suomen valtio - alkoi maksaa raivauspalkkioita ja maksoi sitä ainakin vielä viime vuonna. Tarvittiinhan toki neljännesvuosisata sitten uutta peltoa, kun maksoimme rauhan lunnaina kymmenykset muokatusta maasta. Niinpä raivasit konein ja lainoin jälleen kylmiä tiloja ja ruokkosit kivisiä mäkipeltoja traktoriauralle käyviksi.

    Mutta miten kävikään!

    Raivasit ropakantan ja Ason uhrina liikaa muutamia satoja tuhansia hehtaareja tynnyrinaloja kaksinkerroin - sekametsiä, soita, kannokoita ja rimpinevoja pelloiksi, usein kyllä laihaksi pelloksi, kylmänaraksi Pohjois-Suomen viljamaaksi mutta pelloksi kuitenkin. Niinhän se on: kun vauhtiin päästään, on vaikea jarruttaa tai muuttaa ajoissa ajatusten suuntaa. Helpommin ne kulkevat vanhaa totuttua latua, ei tarvitse vaivata päätään. Vauhti vie. Ethän sinä kyllä ole ollut lajissasi ainoa. Samaan aikaan kun sinä raivasit peltoja, me rakensimme kansakouluja ja koulutimme opettajia ennätysmäärän yli oman tarpeen vaikka Ruotsiin vietäviksi; toimme suurliikkeiden innolla karjalle ulkomailta öljyväkirehuja, jotta lehmät lypsäisivät ja rasvaprosentit nousisivat, viis me voivuoresta. Sama into vaivaa atomiajan vesivoiman rakentajia, vaikka voimapatoja ei vielä ole alettukaan räjäytellä, kuten kansakouluja on alettu purkaa. Loputkin kosket tukkoon! Sanovat että Lapissa, jossa pelto ei ole luontevin elinkeinonpohja, on jäljiltäsi lähes kaksikymmentätuhatta tilaa, pieniä jos pieniä, niistä enemmän kuin puolet liikaa asukasperheiden toimeentuloa ajatellen.

    Raivaamiasi peltoja nyt siis paketoidaan. Ne ovat surullisia heittopeltoja. Ollaan kuitenkin iloisia, jos saadaan satatuhatta hehtaaria vuodessa peltoa heittomaaksi. Mitähän siitä tulee? Oletko vain horroksissa herätäksesi uudelleen kuokkimaan vanhoja raateita, jos leivästä hätä tulee? En tiedä, ymmärrätkö sanaa konjunktuurit. Ne näet vaihtelevat ainakin Suomessa jos ei muun niin sianlihan kohdalla. Milloin sitä tuodaan maahan, milloin viedään, hinta heiluu. Kukaan täällä suurjärjestöjen maassa ei kykene tasoittamaan tuotantoa kulutusta vastaavaksi. Toivomme, että peltosi eivät olisi yhtä suhdanneherkkiä. Mutta kukapa tietää. Huudamme vain metsään.

    Makaa siis, arvoisa Korvenraivaaja valveunessa, leppoisassa horroksessa. Ellemme tarvitse, emme tule herättämään. Istutamme peltoosi kuusta ja mäntyä ja viljelemme kirjolohta, teemme paperia. Mutta jos tarvitsemme, niin kyllä kuulet parkuvan koputuksen arkkusi kanteen.