Suomestuuko Länsi-Saksa?

LIIMATAINEN

15/10 1971

Sen jälkeen kun neljä suurvaltaa olivat syksyn putoilevien lehtien kahistessa päässeet sopimukseen Länsi-Berliinin asemasta, on saksalaisessa keskustelussa taas pulpahtanut esille uudissana Finnlandisierung, finlandisointi. Saksan kielen uudistajan kunnia tältä osalta lankeaa tiettävästi länsisaksalaiselle arkkitaantumukselliselle puoluejohtaja Franz-Josef Straussille. Kun sitten Suomi teki tunnetun esityksensä neuvottelujen aloittamiseksi Saksojen tunnustamisesta ynnä muusta siihen liittyvästä, on Finnlandisierung saanut lisää käyttöä. Ja nyt kun Rainer Barzel on äkkijyrkän ulkopoliittisen ohjelmansa saattamana valittu kristillisdemokraattisen puolueen puheenjohtajaksi, voimme olla varmoja siitä, että Finnlandisierung ei aivan pian häviä länsisaksalaisen politiikan sanastosta.

  Ennen kuin käymme asiaa tarkemmin pohtimaan, on paikallaan yrittää etsiä ja toivottavasti löytää suomenkielinen vastine Finnlandisierung-sanalle. Jospa rakentelisimme tähän tapaan: kun soma-sanasta tulee somistaminen ja somistuminen, niin Suomesta syntyisivät sanat suomestaminen ja suomestuminen. Kun siis Rainer Barzel väittää, että Brandtin politiikka finlandisoi Länsi-Saksan ja tuloksena on liittotasavallan finlandisoituminen, Finnlandisierung, sanotaan sama asia suomeksi: Brandtin politiikka suomestaa Länsi-Saksan ja tuloksena on liittotasavallan suomestuminen. Tai olisiko oikea muoto ehkä suomistaa ja suomistua, samaan tapaan kuin arvo - arvostaa, jalo - jalostaa ja jalostua. Vai tuntuisiko ehkä paremmalta suomalainen - suomalaistaa - suomalaistua? Oikeakielisyysmiehet, jotka ovat ärhäköitä kuin takapuoleen ammutut karhut, milloin vihkiytymättömät tunkeutuvat heidän palkisilleen, saakoot ilokseen nuijia onnettoman aloittelijan.

  Nyt takaisin "asialinjalle". Liittokansleri Willy Brandt on aloittanut uuden suunnan Länsi-Saksan ulkopolitiikassa. Hän pyrkii luomaan normaalit suhteet Neuvostoliittoon ynnä itäryhmän maihin yleensä ja siten yrittää rauhoittaa Euroopan vaarallisen keskialueen. Tässä hankkeessaan hän on saanut vastaansa Länsi-Saksan oikeisto-opposition. Aikoinaan kristillis-demokraattinen liittokansleri Adenauer rakensi politiikkansa siihen, että hän kykenee sotilaallisen ja taloudellisen voiman turvin - pitipä siitä tai ei - toteuttamaan Saksojen yhdistämisen. Siitä olisi sitten ollut avautumassa tie vanhoihin vuoden 1937 rajoihin. Se oli muuten sitä aikaa, kun Eisenhower puhui "vapauden tuomisesta Itä-Euroopan orjuutetuille kansoille".

  Adenauer sai nähdä ennen poismenoaan, että voimaan perustuva politiikka ei ollut vienyt häntä askeltakaan lähemmäs asetettua päämäärää. Adenauerin jälkeen kristillis-demokraattien idänpoliittinen linja lieventyi. Syntyi sopiva siirtymävaihe Brandtin äskettäin aloittamalle sovinnolliselle idänpolitiikalle, jota ovat luonnehtineet viralliset neuvottelut Neuvostoliiton sekä Puolan kanssa. Ennen kaikkea kuitenkin neuvottelut molempien Saksojen kesken.

  Mutta Brandtin politiikka, joka on saanut sekä kotimaista että kansainvälistä kannatusta, on poliittisen elämän säännönmukaisuuden takia aiheuttanut puolestaan vastavaikutuksen Länsi-Saksan oikeisto-opposition parissa. Juuri päättynyt kristillisdemokraattisen puolueen puoluekokous ennakoi ulkopoliittisten erimielisyyksien jyrkkää kärjistymistä. Puolueessahan on maltillisempi siipi, joka periaatteellisesti on idänsuhteiden normaalistamisen kannalla. Tämän suunnan edustajat eivät löytäneet armoa puolueen suuren mustanpuhuvan enemmistön silmissä. Uudessa puheenjohtajassa Rainer Barzelissa henkilöityy oikeiston leppymätön suhtautuminen tähänastisiin ja uusiin kompromisseihin Länsi-Saksan ulkopolitiikan piirissä. Barzel piti vertojaan hakevan hyökkäävässä vaalipuheessaan Länsi-Saksan valtiosäännön vastaisina luopumista Puolan länsialueista, sodanjälkeisten rajojen tunnustamista, vieläpä sitäkin, että Länsi-Saksa hylkäisi väkivallan käytön politiikkansa keinona. Tietenkin Saksan demokraattisen tasavallan, Itä-Saksan, vaikkapa vain kautta rantain tapahtuva tunnustaminen oli suorastaan kuolemansynti. Kun tähän vielä lisätään, että Barzel lupasi enemmistön saatuaan julistaa kumotuiksi mahdolliset sopimukset idän kanssa, alkaa kuva olla täydellinen. Kristillis-demokraattinen puolue on palaamassa tai jo palannut alkuperäiselle Adenauerin voiman politiikkaan perustuvalle tielle. Brandtin ulkopolitiikka leimataan saksalaisten arvojen ja päämäärien halveksimiseksi ja hylkäämiseksi, kansalliseksi petturuudeksi. Asetelma on kristallinkirkas. Vastakkain ovat Saksan kunnia ja Saksan häpeä, Barzel + Strauss + Brandt.

  Kaikki, mitä Brandt tekee oikeisto-opposition ohjelmaa vastaan, merkitsee tämän opposition mielestä siis Länsi-Saksan suomestumista. Kun neljä suurvaltaa hyväksyi Berliiniä koskevan sopimuksen, se oli tämän mukaan valitettava askel suomestumisen tiellä. Euroopan turvakokous olisi samoin Länsi-Saksan ja kaiketi koko Euroopan suomestamista. Puoluejohtaja Barzel yhdessä vielä kuuluisamman Franz-Josef Straussin kanssa ei tule säästämään vaivojaan saadakseen Länsi-Saksan ja sitä nyttemmin säestävän muun läntisen maailman luopumaan sovinnonyrityksistä Neuvostoliiton ja muiden itäryhmän maiden kanssa.

  Mutta eivätköhän arvon herrat mahda olla myöhässä?

  Todistuskappaleen, ja hyvinkin arvokkaan, siitä, että näin on asianlaita, tarjoaa Pohjois-Atlantin liiton elikkä Naton entisen pääsihteerin Manlio Brosion äskettäin pitämä erojaispuhe. Se oli varsin alakuloinen tarina. Brosio kuvailee, kuinka lännen politiikka 1940- ja 1950-luvuilla rakentui siihen, että Saksojen jälleenyhdistyminen oli ehdoton edellytys jännityksen lieventymiselle Euroopassa, so. Euroopan rauhalle. Nyt, 1970-luvun alussa, länsi-liittoutuneiden on tunnustettava täydellinen epäonnistumisensa tältä osalta. Jännityksen lieventymiseen Euroopassa pyritään nyt Saksan status quon pohjalta: Saksojen jako hyväksytään uusjärjestelyjen lähtökohdaksi. Tämän on Länsi-Saksa tunnustanut ja tähän yhtyvät sen läntiset liittolaiset.

  Toisin sanoen: Länsi-Saksa pyrkii Euroopassa vallitsevan tilanteen pohjalta lähtien vähentämään jännitystä Euroopassa ja luomaan yhteistyötä tähän asti erottavien valtiollisten ja ideologisten raja-aitojen yli. Jos sitä sanotaan suomestamispolitiikaksi, niin meillä ei ole suinkaan mitään sitä vastaan. Kun asiaa on saanut perusteellisemmin ajatella, on sanalle löytynyt oikea positiivinen arvovaraus ja sellaisena sen toivoisi saavan paikan suomenkielisessä poliittisessa tekstissä.

  Selvää tietenkin on, että Barzel ja Strauss jatkavat Finnlandisierung-sanan virheellistä viljelyä. Ja saattaapa tapahtua, että joku heidän leppymättömyyttään ihailevasti seuraileva suomalainenkin liittyy kuoroon. Mutta toivottavasti he ovat harvalukuisia. Heidän merkityksensä ei ole suurempi kuin ruowonpäristäjän huudon autiossa maassa.