Suhteemme ulkovaltoihin ja ismimme

PEKKA PEITSI

Ote P.P:n kirjasta "Kansa taistelee elämästään", Otava 1943

Olemme edellä koettaneet piirrellä suuntaviivoja määrätietoisen ulkopolitiikan tarpeellisuudesta ja edellytyksistä. Siinä yhteydessä jo viittasimme sellaisiin epätarkoituksenmukaisiin ulkopoliittisiin kannanottoihin, jotka suoritetaan  maailmankatsomuksellisten näkökohtien perusteella. Kun tämä kysymys varsinkin pienessä maassa on erittäin tärkeä ja on meille vieläkin tietyssä määrin ajankohtainen, on tarpeen käsitellä yksityiskohtaisemmin aatteellisten näkökohtien vaikutusta maan noudattamaan ulkopolitiikkaan.

  Eräitten kansojen välillä vallitseva perinteellinen vihamielisyys vaikuttaa näiden valtioiden ulkopolitiikkaan niin sanoaksemme luonnollisella tavalla, sillä kansojen välinen vihamielisyys useimmiten liittyy valtioiden välillä vallitsevaan etujen ristiriitaan. Mutta etujen yhteisyyden taikka vastakkaisuuden ulkopuolelle jää se vaikutus ulkopoliittisiin kannanottoihin, mikä on aatteellisilla, maailmankatsomuksellisilla näkökohdilla.

  Inhimilliset aatteet ovat luonteeltaan kansainvälisiä. Ne eivät tunne valtioiden rajoja. Periaatteet, joiden mukaan valtiolliset ja yhteiskunnalliset olosuhteet jossakin maassa on järjestetty, ovat tietenkin aiotut alunperin toteutettavaksi vain tässä maassa. Mutta saavutusten kiertokulkua henkisen elämän alalla ei voida rajoilla ja tullimuureilla ehkäistä, ja niin leviävät valtiolliset ja yhteiskunnalliset uudistusaatteet - samaten kuin taantumuksellisetkin virtaukset - maasta toiseen. Ne saavat kannattajia ulkopuolella syntymämaansa, niistä taistellaan ja ne joko toteutetaan taikka hylätään. Näin ovat syntyneet demokratia, liberalismi, parlamentarismi, fascismi, kansallissosialismi yms. ja monissa maissa on niiden ympärillä käyty taistelua. Kommunismi eroaa näistä siinä, että se on alusta alkaen ollut luonteeltaan kansainvälinen, se on tarkoituksellisesti ollut exporttitavaraa.

  Henkilö, joka sanokaamme teoreettisten pohdiskelujen tai aatteellisen heräämisen jälkeen taikka syntyneen joukkoliikkeen innoittamana on omaksunut jonkin ulkomailla alullepannun valtiollisen uudistusliikkeen periaatteet ja katsoo ne joko sellaisinaan taikka sovellettuina olevan toteutettavissa omassa maassaan, näkee ihanteensa sen maan valtiollisissa oloissa, jossa hänen omaksumansa valtiollinen oppi on puhtaimpana ja parhaiten viety perille. Kun pyrkimys tällaisen ulkoa saadun ohjelman toteuttamiseen omassa kotimaassa usein on saanut alkunsa tyytymättömyydestä kotoisiin olosuhteisiin, käsityksestä, että oman maan valtiollisissa ja yhteiskunnallisissa oloissa esiintyy heikkouksia, joita ei tähänastista tietä noudattaen saada korjatuksi, syntyy pakostakin vertailua oman maan ja vieraan maan välillä, ja siinä tietenkin oma maa jää heikommalle puolelle. Kun sitten tällaisen henkilön kotimaan suhteet muihin valtakuntiin ja valtaryhmityksiin ovat kyseessä, hän helposti asettaa etualalle sen valtion tai ne valtiot, joihin hän on aatteellisessa sukulaissuhteessa. Tämänlaisessa suhtautumistavassa on monia voimakkuusasteita miedosta myötätunnosta aina kommunismin kannattajien parissa yleiseen asettumiseen suorastaan vieraan valtakunnan kannalle omaa isänmaata vastaan.

  Mutta samaten kuin maailmankatsomukselliset sympatiat voivat johtaa liioiteltuun myötätuntoon jotakin vierasta maata kohtaan, samaten voi henkilön tuntema antipatia jotakin ulkovaltiota kohtaan synnyttää hänessä suhtautumistavan, joka oman maan intressejä silmälläpitäen ei ole maalle hyödyllinen. Vieraan maan valtiojärjestelmä, valtiovallan suhtautuminen kansalaisten oikeuksiin ja vapauteen, sen kannanotto uskontoon ja sen harjoittamiseen, sen omaksuma talousjärjestelmä, vieläpä monet vähäisemmätkin seikat asetetaan silloin mittapuuksi omalle suhtautumisellemme tähän valtioon. Sanotaan, että ihmisyys ei tunne valtakuntien rajoja ja että jokaisen ihmisen velvollisuus on huutaa tuomiota, jos ihmisyyttä on missä tahansa loukattu. Tämän vapauden ottavat suurvallat ja niiden kansalaiset itselleen mielellään. Mutta kuohunta-aikoina ja niihin johtavina ajanjaksoina on pienen valtion kansalaisten oman isänmaansa menestyksen kannalta viisainta olla kiduttamasta itseään huolilla tapahtumien johdosta vieraissa maissa. Jos niillä ei ole suoranaista tai välitöntä merkitystä omalle maallemme, ei meidän ole syytä yksin niiden perusteella asettua vastustamaan ulkopoliittista yhteistyötä tällaisen maan kanssa, milloin maamme etu sitä vaatii.

  Jokaisen kansainvälisiä tapahtumia seuraavan kansalaisen kohdalla esiintyy luonnollisesti kysymys siitä, minkä valtion ulkopoliittisille toimenpiteille hän kussakin tapauksessa antaa ajatuksissaan ja toiveissaan hyväksymisensä. Tällaista kannanottoa tehtäessä on lähellä se mahdollisuus, että kansalainen ei tarkastele kysymystä oman maansa näkökulmasta, vaan antaa aatteellisen hengenheimolaisuuden vaikuttaa ratkaisuunsa. Jo tällöin olemme enemmän tuon sittenkin abstraktisen ismin vaikutuksen alaisena kuin oman maan kannalta on luvallista. Kaikissa olosuhteissa on näet jaksettava muistaa, että jokainen valtakunta ajattelee ensi sijassa omaa kansallista etuaan, joka on sille tärkeämpi kuin maailman parantaminen jonkin poliittisen uskonkappaleen levittämisen avulla. Suurvalta saattaa tuntea jotakin sekundääristä myötätuntoa maata kohtaan, jossa on hyväksytty sen omaksuma uusi valtiollisen elämän järjestys tai jossa sen vastustama järjestelmä on hylätty. Mutta jollei suurvalta voi käyttää tällaista opinottanutta maata omien tarkoitustensa hyväksi silloin ei samansuuntaisella maailmankatsomuksella ole merkitystä, sillä suurvallalle on arvoa pienistä valtakunnista ainoastaan siinä mitassa kuin niiden politiikka palvelee suurvallan pyrkimyksiä.

  Nykyisen maailmansodan aikana niin valtavasti harjoitetun propagandan arsenaalista ei suinkaan puutu sen motiivin ympärillä liikkuvaa aineistoa, että taistelu koskeekin eräiden henkisten arvojen kunniassapitämistä tai kunniaansaattamista. Mutta tosiasia on, että esittivätpä suurvallat mitenkä voimakkaasti tahansa, kuinka niiden tarkoituksena on jonkin valtiollisen tai yhteiskunnallisen opin turvaaminen taikka voimaansaattaminen kaikkialla maailmassa, siihen ei ole syytä eikä varaa kiinnittää huomiota. Eikä sellaisen parollin nojalla enää yksikään valtio määrää suhdettaan taisteleviin puoliin. Historia niin hyvin viime vuosilta kuin aikaisemmilta vuosisadoilta on opettanut, että suurvalta, joka taistelee omasta asemastaan ja maailmanherruudesta, käyttää pienempiä valtioita hyväkseen, tukee niitä tai kukistaa ne, auttaa niitä tai luopuu niistä, aina sen mukaan, miten sen oma etu kulloinkin näyttää vaativan. Tätä opetusta ovat tarvinneet erityisesti ne nuoret valtiot, jotka eivät ole voineet omasta valtiollisesta historiastaan saada oikeaa kuvaa kansallisen itsekkyyden perustaa antavasta merkityksestä kansojen välisessä politiikassa ja jotka tämän puutteessa ovat olleet liian herkät uskomaan puheita maailmankatsomuksellisten ja aatteellisten seikkojen yhdistävästä merkityksestä.

  Me suomalaiset olemme kuuluneet näihin nuoriin kansoihin. Meillä oli ennen nykyistä maailmansotaa jos jonkinlaista aatteellisuutta, jos minkäkin nimistä ismiä, jonka päälle monet meistä olivat vannoutuneet. He seurasivat maailmanpolitiikkaa oman isminsä näkökulmasta ja sen mukaisesti elivät toivossa tai tunsivat pettymystä, sen mukaisesti jakoivat ilonsa ja surunsa. Tietenkin he muistivat kaiken ohella oman maansa aseman, mutta he kuvittelivat, että heidän isminsä menestys maailmalle takaa varmimmin myös heidän oman maansa turvallisuuden ja hyvinvoinnin, sillä he samastivat maansa edun isminsä voiton kanssa. Tosiasiat saattoivat toisinaan puhua tällaista käsitystä vastaan, mutta luottavaisina he ajattelivat vain, että sen pahempi tosiasioille. Ismien ympärillä käynnissä oleva sisäpoliittinen tiimellys piti heitä lujasti kiinni omassa opissaan, josta luopuminen, niin he olettivat, olisi pahoin horjuttanut koko heidän poliittisen toimintansa perustaa, suorastaan riistänyt oikeutuksen heidän siihen astiselta poliittiselta toiminnaltansa.

  Mutta näiden vuosien jälkeen on maailma opettanut meille paljon. Olemme saaneet nähdä ismimme ulkomaisen alkuperämaan asettuvan vihollisemme kannalle, solidaariseksi sen kanssa tai suorastaan viholliseksemme, mitä täydellisimmässä sekamelskassa, niin että minkään ismin meikäläiset uskovaiset eivät ole jääneet vaille katkeria pettymyksiä. Ja nämä pettymykset sekä lisääntynyt poliittinen kokemuksemme ovat meille osoittaneet, että olemme olleet väärällä tiellä arvostellessamme maailmantapahtumia inhimillisten tunteittemme ja sympatioittemme tai persoonallisten taipumustemme ja harrastustemme tahikka omaksumamme maailmankatsomuksen perusteella taikka oikeudentuntomme ohjenuoraa seuraten. On tietenkin luonnollista, että monet maailman tapahtumat viime vuosien aikana ovat järkyttäneet mieltämme ja nostaneet esille suuttumuksen tunteet, mutta meidän on muistettava vanha hokemainen, kuinka köyhän täytyy olla nöyrä. Meidän henkilökohtainen asenteemme ei näet muuta tapahtumien kulkua. Sen julkituomisella voimme ehkä viihdyttää omantuntomme ääntä taikka tuntea hetkellistä itseihailua pelottomuutemme vuoksi, mutta se jääkin siitä ainoaksi voitoksi. Tappioksi siitä voidaan pahimmassa tapauksessa merkitä valtiotamme kohtaan ulkomailla syntyvä närkästys, josta suorastaan saattaa seurata vaikeuksia maallemme. Pienellä valtiolla, jonka oma olemassaolo on veitsen terällä, ei ole varaa mennä väliin silloin kun leijonat tappelevat.

  Näin olemme oppineet, että meillä on ulkopoliittisessa asennoitumisessamme otettava ainoaksi ohjenuoraksi oman maan etu ja eliminoitava sen ympäriltä kaikki oman henkilömme tuomat epäolennaiset näkökohdat. Me lähdemme siitä, että jokainen muu maa ajattelee itsekkäästi omaa etuaan. Olisi mieletöntä, jos me ryhtyisimme oman tulevaisuutemme hinnalla pitämään huolta muiden kansojen menestyksestä. Me olemme nähneet kyllä ja näemme vieläkin, kuinka monelta taholta mitä epäitsekkäimmin elein tarjoudutaan meidän auttajaksemme, mutta vaikka emme yksityiskohtaisesti aina tuoreeltaan voisikaan osoittaa, missä kohti he puhuvat omaan pussiinsa, niin me tiedämme sen olevan asianlaidan. Meille kyllä sanotaan, että me olemme historiasta vertojaan etsivällä taistelullamme saavuttaneet erikoisaseman kansojen joukossa ja että tämän erikoisasemamme ansiosta meidän itsenäisyytemme kyllä taataan uudessa maailmassa taikka että valtiojärjestyksemme sallitaan säilyä uudessa Euroopassa. Varmaa onkin, että meitä kohtaan on miltei kaikilla maailman kulmilla osoitettu epäitsekästä, pyyteetöntä myötätuntoa. Mutta kun tulee ratkaisun hetki, jolloin reaaliset edut asetetaan vaakalaudalle, silloin meitä ei tuo myötätunto sanottavasti auta. Meidän on ratkaisua odotettaessa lujina ja kovina ajateltava vain omaa etuamme ja luotettava ainoastaan omaan voimaamme ja omiin neuvoihimme.

  Tässä yhteydessä lienee paikallaan mainita, että ei voida odottaa pienten kansojen taholta satavan suosionosoituksia sellaisille suunnitelmille valtiollisten olojen uudelleenjärjestämiseksi, jotka tietävät kielteistä kannanottoa pienten kansojen itsenäisyyttä kohtaan. Jos tiettyyn maantieteelliseen tilaan kuuluvat kansat alistetaan suureen valtiolliseen yhteenliittymään, kokonaisuuteen, ja siihen joutuneille pienille kansoille varataan vain rajoitetut kansainväliset, valtio-oikeudelliset, sotilaalliset ja taloudelliset oikeudet, merkitsee se tosiasiassa pienten kansojen omintakeisen ja omavastuisen valtioelämän loppua. Nykyinen sota on tosin jokaiselle pienvallalle osoittanut, että tähänastinen anarkiaa muistuttava tila kansainvälisissä suhteissa ei ole nimenomaan pienten valtojen kannalta onnellista, ja että välttämättä tarvitaan organisoitua yhteistyötä niin hyvin suurten ja pienten valtioiden kesken kuin myös pienten valtioiden välillä toistensa kanssa. Mutta se on aikaansaatava ilman pienten kansojen valtiollisen ja taloudellisen itsenäisyyden riistämistä. Sillä se omintakeinen valtioelämä, jota itsenäiset kansakunnat ovat harjoittaneet, yksin kykenee antamaan kansan henkisille ja aineellisille kyvyille voiman rikastuttaa maailman sivistystä ja taloutta kansallisilla saavutuksilla ja kansan työllä. Kansalta, joka kerran on nauttinut itsenäisyyden onnea ja joka on vasten tahtoaan itsenäisyytensä kadottanut, ei voida koskaan sammuttaa itsenäisyyden tahtoa. Sille voidaan suoda vaaraton ja taloudellisesti huoleton elämä, siltä voidaan riistää kaikki aineelliset mahdollisuudet toimintaan itsenäisyyden hyväksi, mutta sen henkeä ei voida kahlita. Jos tältä kansalta toivotaan sen kykyjä ja edellytyksiä vastaavaa panosta ihmiskunnan henkisen ja aineellisen kehityksen edistämiseksi, on kansalle annettava kadotettu vapaus. Se muodostaa ainoan oikean, hedelmällisen maaperän kansakunnan itsensätoteuttamiselle. Ja ellei jokin kansa näin ajattele, vaan on arkuudesta tai mukavuudenhalusta valmis luopumaan itsenäisyydestään, valmis hävittämään itsestään itsenäisyystahdon, se ei ole kansana elinkelpoinen, vaan tulee sulautumaan voimakkaampaan valloittajakansallisuuteen.