Oli synkkä syksyinen yö. Maan peitti salaperäiseen, läpinäkymättömään verhoonsa pimeä yö. Mustana ja kamalasti ärjyen, huutaen, ulvoen syöksyi koski vihaisesti uomassaan, syöksyi vesijoukkoja äärettömät määrät, joka hetki alaspäin. Tuuli, kylmänkoleahko ja kostea puhalteli ankarasti, tunkeutui läpi tiheikköjen, kulki yli aavojen vetten, kunnes lopuksi kääntyi takaisin jylhästä kuusikon reunasta.

Ärjyvän kosken partaalla, "vonkamiehen" majan vieressä paloi iloisesti roihuten korkea nuotio, jonka ääressä kymmenlukuinen miesjoukko makaili, veteli sauhuja, jutteli. Jotkut heistä kuorsasivat, eräät torkkuivat lämpimän hivellessä suloisesti poskipäitä ja yksi ryhmä puheli maailman menosta. Erillään näistä kaikista istui "kymppi", ylpeä ja ynseä mies, hiukan herrastunut hullu, joka kohteli alaisiaan töykeästi, istui tuttavansa "vonkamiehen" kanssa tämän majassa ja kahdessa he muilta salaa aina välistä ottivat kylmiä ryyppyjä.

Hiukan suuren nuotion takana istuu nuorennäköinen, hoikka mies, joka sammuneilta näyttävillä silmillään katseli kosken kuohuja kohden, kuunteli sen salaperäistä huminaa, sen ääretöntä voimaa ihmetteli. Tässä osoitti vesi tuollaista poikamaista, vallatonta voimaa, mutta hetki hetkeltä sen valta heikkeni, hetki hetkeltä virran juoksu tasaantui, kunnes vihdoin mereen saavuttuaan on aivan rauhaisa, sekaantuu siihen.

Näin hän ajatteli ja vertaili hän elämäänsä tuollaiseen virran kulkuun. Nuorena hän vielä kosken tavoin oli riemuinnut voimasta, jota hälle oli luonto antanut, mutta nyt, nyt... Hän oli kuin virta parin virstan päässä merestä. Ei se silloin enää suuria jaksa tehdä, eikä haluakaan, jos voisikin. Hän oli vielä nuori, mutta nuoruudenilo ja nuoruuden tarmo olivat menneet.

Hän katseli synkkään syvyyteen, hän katseli siihen kauan. Tuli mieleen nuoruusajat - sen huolettomuus ja sen herttaisuus niin selvänä, kirkkaana kuvastui.

Isä ei hällä ylhäinen ollut, olihan vain työläinen. Koskaan ei hän lapsena kuitenkaan nälkäpäivää nähdä saanut, sillä aina oli toki ruokaa, jos ei niin hääviäkään.

Hän kävi kansakoulun ja koska huomattiin hänellä olevan hyvän ymmärryksen, nopean huomiokyvyn ja kiitettävän ahkeruuden pantiin hänet vielä yhteiskouluun, jota kävi 5 vuotta edistyen hyvin. Lopetettuaan koulunsa hän meni kauppa-alalle, konttoriin ja oli siinä hetken. Mutta sitten tuli käänne.

Hän oli silloin parinkymmenen ijässä. Kaupunkiin muutti varakas tuomari, jolla oli yksi ainoa tytär, niin ihana ja hurmaava, että hän kohta saapumisensa jälkeen hurmasi koko kaupungin ja varsinkin nuoret herrasmiehet rakastuivat aivan päättömästi. Kannattikin häntä rakastaa, kannattikin ihailla, sillä todellakin hän oli hurmaava. Kauniit, kullankellertävät, pitkät suortuvat reunustivat ihanoita kasvoja, joiden piirteet olivat niin täydelliset, ettei voinut kuvitella niitä kauniimpia. Kun hänellä vielä oli hoikka, sopusuhtainen vartalo ja kepeä käynti, niin ei muuta tarvinnut.

Kun hän näki ensi kerran tämän kaunottaren, rakastui hän silmittömästi häneen. Aluksi ei hän uskaltanut kuin kaukaa salaisesti ihaillen katsella häntä, mutta hän rohkeutta, tanssittikin häntä ja ihmeellistä... Se oli niin ihanaa...

Hän sai osakseen vastarakkautta. Usein he astelivat kahden, kuiskivat rakkauden sanoja, hellästi kuiskivat ja yhtyi usein heidän kuumeiset huulensa viattomaan hellään suuteloon.

Suhde kehittyi yhä enemmän ja enemmän. He eivät enää voineet olla erillään kauankaan toisistaan. He tarvitsivat toistensa läsnäoloa, he halusivat kuulla toistensa ääntä, ikävöivät saada nähdä toisiaan. Monet kerrat raataessaan tukahduttavan kuumassa konttorissa hän muisti kultaansa, hänen silmiensä eteen tuli tämän täyteläät muodot, purppuranpunaiset huulet, joita hän olisi halunnut aina, yhä aina suudella, hän katkerasti ajatteli tointaan ja halusi päästä armaansa luo, mutta toimensa vuoksi ei päässyt ennenkuin kuudelta, jolloin hän riensi läheiselle kunnaalle, jossa odotti häntä armas kulta.

Ja koko illan he istuivat sylitysten kunnaalla, puhellen ja haaveillen. Tuulentupia, pilvilinnoja he rakensivat, sellaisia joita tulevaisuuden oli täytettävä. Myöhään illalla palasivat he kotiinsa.

Ei kestänyt kuitenkaan kauan tämä paratiisillinen olo. Tytön vanhemmat saivat tietää tämän rakkauden ja koska köyhä konttoristi ei voinut saada ylhäisestä, ikivanhasta herrassuvusta itselleen puolisoa, päätettiin heidät erottaa kokonaan. Tyttö ei saanut astua jalallakaan ulos huoneestaan, ei saanut lähettää kirjeitä armaalleen eikä vastaanottaa hänen kirjeitä. Tarkoin eristettiin heidät.

Tyttö suri lohduttomasti. Päivät pitkät istui hän pää käsien välissä ja nyyhkytti, ei nauttinut ruokaa ei juomaa. Vanhempiakin, äitiä erittäinkin, alkoi säälittää hänen käytöksensä, mutta isä ei antanut perin ei tippaakaan.

Hyvä isä! lausui hän. Minäkö antaisin lapseni maankiertäjälle. Siten pilaisin hänen tulevaisuutensa ja perheen kunnian saattaisin lokaan. Ei, se ei saa tapahtua.

Rakastaja puolestaan oli masentunut. Hänkin saattoi istua tuntikaudet herkeämättä tuijotellen yhteen paikkaan, eikä työstä tahtonut tulla mitään. Usein häntä siitä muistutettiinkin, mutta minkäs mahtoi.

Myös kirjoitteli hän monet kerrat kirjeitä vangitulle armaalleen, mutta niihin ei kuulunut vastausta. Hän arveli aluksi, ettei enää hänestä välitetäkään, mutta pian hän arvasi asian oikean laadun.

Kummankin elämä, sekä konttoristin että tuomarin tyttären, alkoi käydä kurjaksi. Molemmat vaikeroivat kielletyn rakkautensa tuskassa.

Hänet erotettiin paikastaan, sillä hän ei tehnyt yhtään työtä, vaan tuijotti kattoon. Senjälkeen harhaili hän pitkät päivät pääksytysten kaupungilla, mutta kohta teki hän päätöksensä. Koska oli mahdotonta päästä rakastettunsa yhteyteen lähti hän kauas pois haihduttamaan ikäväänsä.

Monta, monta vuotta oli kulunut. Nyt oli hän täällä. Jatkoi kulkurielämäänsä, kierteli maita ja mantereita, uitosta uittoon.

Alkoi olla keski-yö. Miehet istuivat nuotion ääressä ja juttelivat. Vanha Kuosmas-äijä kertoi erästä kauheaa juttua. Syrjässä istujakin kömpi lähemmäs nuotiota lämmittelemään sen loimussa ja myös kuuntelemaan ukon tarinaa. - Se tapahtui sinä kauheana tulvakeväänä. Vettä oli tarpeen pienilläkin puroilla, ei tarvinnut sen puutteessa voivotella ja pitää luppoaikaa. Korpijoella oli silloin "oululainen" uitto ja reilusti siitä kuljetettiin, vaikka tavallisina kesinä on täytynyt olla vahvat tammet ja jokaista vesipisaraa on täytynyt vartioida - jok`ainoaa vesipisaraa.

Olipa uitossa eräs Kolehmainen-niminen mies. Poikahan tuo vielä oli, mutta täyden miehen palkan sai ja työtä teki kahdenkin edestä. Hän oli komea poika, eikä turhaan lähikylän tytöt pihkaantuneet tähän soreaan poikaan. Mutta hän oli tunteeton heitä kohtaan. Ei hän välittänyt heistä, eli vain yksinään eikä toverustenkaan kanssa isoja puhellut. Mikä lieneekin ollut, luki kaikellaisia "puanketteja" joutoaikoinaan, ja taisi olla herrassäätyä.

Kerran oltiin juuri nuotalla ja hän nukkui parin toisen miehen vieressä, hän nousi unissaan pystyyn, teki käsillään ankaran torjuvia liikkeitä ja huusi, että mene pois, mene pois! Senjälkeen hän painautui levolle. Hänet herätettiin, kysyttiin mitä mies oikeastaan meinasi. Hän hiertoi unen silmistään ja hetken meihin töllisteltyään alkoi kertoa. - Minua taisi vaivata painajainen; vai lieneekö haltija kutsunut. Näin nimittäin kamalaa unta, että luokseni tuli "laapponilla" ollessani vedestä musta piru, nokinen, hiilihanko kourissa ja huusi: Tule huomenna meille vieraisille!" Huusin hänelle, etten tule, mutta silloin hän hyppäsi eteeni, sohi minua hetken hiilihangolla ja sitten hyppäsi "solhoon" sanoen: "Huomenna, huomenna tule!"

Varmankin minun on huomenna hukuttava, päätti hän kertomuksensa ja huulilta pääsi nauru, jonka piti olla huoleton ja raikas, mutta joka itseasiassa oli kolea ja kaiuton, niin pelonsekainen, että se järkytti meidänkin mieliä.

Hän paneutui nukkuman.

Huomispäivä tulikin. Oli jo iltarupeama käsissä, eikä mitään ollut tapahtunut. Arveltiin jo, että näkipä Kolehmainen hullun unen, joka ei toteudu, kun yhtäkkiä kuuluu "Laapponilta" molskahdus. Kolehmainen se hyppäsi virtaan huutaen että nyt haltija kutsuu. Säikähdimme kauheasti, mutta mitäpä hänelle taitanetkaan. Alla oli Aukkoporan putous, ja siinä menee mies nuuskaksi.

Seuraavana keväänä "raahelaiset" löysivät Kolehmaisen vähäiset jäännökset.

Ja tämä on tosi kertomus, sillä itse olin katsomassa, lopetti Kuosmas-äijä ja sytytti sammuneen piippunsa.

Syntyi hiljaisuus. Nuotion rätinä vain sitä häiritsi. Viimein kysyi tuo äskensiirtynyt:

Lienee tuossa toki muutakin ollut kuin haltija?

- Tämä Kokko-poika ei taida uskoa, että haltijakin saattaa viedä, tuumi eräs äijistä.

- En, vahvisti Kokko-poika.

- Sanoivathan siinä muutakin syynä olleen, tuumi Kuosmas-äijä salaperäisenä ja jäi odottamaan, että joku kysyisi.

- Mitähän tuossa? kysyi joku.

Kuului rakastuneen silmittömästi "ukkoherran" tyttäreen, joka oli äiteineen isänsä luona, mutta ei saanut häntä, sillä eihän rikas ja köyhä sovi yhteen. Siksipä arveli paraaksi tappaa itsensä, kertoi ukko verkalleen.

- Rikkaat ne eivät pääse taivaaseen.

- Sinne pääsee köyhät ja vaivaiset, lausahti muuan reipas tukkipoika.

- Hullu mies oli siinäkin! tuumi toinen. Menepäs ja tapa itsesi tyttölutukan takia. Hyhhyy. Aikamies!

- Kyllä toisinaan, sanoi Kokko-poika ja äänessä oli surumielinen sävy.