Vallat liikkuvat.

Suurvallan olemukseen kuuluu, että maa on aina liikkeellä, toisin sanoen suurvalta ei voi olla staattisessa, pysähtyneessä tilassa. Suurvallan tulee alituisesti, herkeämättä seurata tapahtumien kulkua maailmalla, tutkia vihollisten ja vastustajien ynnä ystävien tekoja ja aikomuksia, suunnitella ja toteuttaa vasta- tai avustustoimenpiteitä jne. Voidaan sanoa, että suurvalta liikehtii valvoessaan etujaan. Jos se ei tätä tekisi, sen asema kansainvälisessä elämässä ei kauankaan säilyisi ennallaan.

Suurvallan liikehtiminen, so. eteneminen tilaisuuden tullen ja peräytyminen tarpeen niin vaatiessa, kuuluu asioiden normaaliin kulkuun, mutta kun suurvalta liikkuu, se on luku sinänsä. Havainnollisen esimerkin tarjoa tämän päivän ihmiselle presidentti Nixonin päätös muuttaa USA:n politiikka Pekingin Kiinaa kohtaan. Tästä eikä sen vähemmästä on puhe silloin kun Nixon on pyytänyt päästä vierailulle Pekingiin. Ja jos USA:n suhteet Kiinaan paranevat, so. normalisoituvat, se merkitsee samalla muutosta koko Aasian poliittisessa asetelmassa. Tämä merkitsee silloin sitä, että suurvalta ei tyydy normaaliin liikehtimiseen, vaan se liikkuu uusiin asemiin kansainvälisessä politiikassaan, liikkuu ja siirtyy.

Nixon on perustellut uuden politiikkansa tarpeellisuutta sillä, että maailmassa ei voida saavuttaa edellytyksiä rauhanomaiselle kehitykselle, jos 800 miljoonan asukkaan kansakunta pidetään kansainvälisen yhteistyön ulkopuolella. Tämähän on tietenkin vallan oikea oivallus. Sen kohdalla ei ole muuta ihmettelemistä kuin että miksi kesti parikymmentä vuotta ennen kuin maailman mahtavin valtio tämän tosiasian havaitsi ja oli valmis sen tunnustamaan. Kun Yhdysvallat nyt on valmis hyväksymään Manner-Kiinan YK:n jäseneksi, se samalla on saattanut varsin noloon asemaan ne yli 50 pääasiassa pientä siitä poliittisessa riippuvuussuhteessa olevaa valtiota, jotka ovat vuodesta toiseen kiltisti äänestäneet 800 miljoonan asukkaan kansakuntaa vastaan YK:ssa.

Amerikassa on lehdistö, suuri yleisö ja poliitikot miltei laidasta laitaan ottaneet mieluisana uutisena vastaan tiedon Nixonin päätöksestä. Arvatenkin tässä Aasian politiikan muutoksen suorastaan yllättävän varauksettomassa hyväksymisessä heijastuu se sanomaton kyllästyminen, turhautuminen ja toivottomuus, jonka Vietnamin sodan jatkuminen on vihdoinkin tavoittanut USA:n kansan laajan enemmistön. Viimeksi toimitettu tutkimus osoitti, että Nixonin tähän astista Vietnamin politiikkaa vastassa oli lähes 2/3 amerikkalaisista.

Mutta kyseenalaista on, miten selvillä Amerikan suuri yleisö on siitä, millaiset ovat ne lopulliset johtopäätökset, jotka Nxonin ilmoittama suhteiden parantaminen Kiinaan on tuova mukanaan. Jos nyt julistettaisiin, että kommunisti-Kiina tulee YK:n jäseneksi ja YK:n turvallisuusneuvoston jäseneksi ynnä että Taiwan-Formosa häädetään YK:sta pois, tämä tietenkin viilentäisi innostuksen tunteita Yhdysvalloissa. Ja kieltämättä vaikeaa tällainen ratkaisu on Nixonillekin, koska USA:n ja Tshiang Kaishekin sitoo toisiinsa vuonna 1954 solmittu puolustussopimus. Tietenkin se voi jäädä paperilla voimaan, mutta kovin muodotonta sen olemassaolo on sen jälkeen kun USA on sallinut sopimuskumppanin ulospotkaisun itsenäisten kansakuntien järjestöstä. Näyttää hieman siltä kuin Nixonin juonena olisi johdattaa kommunisti-Kiina YK:hon siten, että Yhdysvallat äänestää "kahden Kiinanohjelman" mukaan myös Taiwanin jäsenyyden puolesta, mutta jo etukäteen ilmoittaa taipuvansa enemmistön tahtoon. Tämä on pikku-ovelaa politiikkaa, mutta mielekästä ainoastaan sillä edellytyksellä, että USA puhuu riittävän määrän entisiä liittolaisiaan äänestämään "kahden-Kiinan ohjelmaa" vastaan, jotta Taiwan varmasti putoaa kuvasta. Sillä jos Taiwan jäisi YK:n jäseneksi, vaikkakaan ei turvallisuusneuvostoon, niin Manner-Kiina ei ottaisi vastaan jäsenyyttä ja Nixonin uusi Kiinan politiikka olisi kärsinyt pahan tappion jo esittelyssä.

Ja sitten Vietnamin sota. Tshou En-lai on antamassaan haastattelussa sanonut, että Kiina ei tule toimimaan välittäjänä Vietnamin sodan osapuolten kesken. "Yhdysvallat on tehnyt rikoksia tässä maailmankolkassa ja tekijän on myös purettava solmu." Toiselta puolen Moskova väittää, että Nixon ja Tshou En-lai aikovat selvittää Vietnamin kriisin sopimalla siitä Pohjois-Vietnamin vahingoksi sitä kuulematta.

Voi olla, että Nixon on niin suuri optimisti, että hän nykyisessä vaiheessa kieltäytyy rauhasta Vietnamissa odotellen voivansa siitä sopia Pekingissä kiinalaisten kanssa. Tämä saattaa kuitenkin olla ns. turha toivo. Kiinalaiset eivät voi painostaa Pohjois-Vietnamia hyväksymään sille epäedullista ratkaisua Etelä-Vietnamissa. Kiinalaiset sitä tuskin yrittävätkään. Neuvostoliittohan saisi liian vetävän ja maukkaan propaganda-aseen Kiinaa vastaan. Ja miksi realistiset kiinalaiset kävisivät auttamaan amerikkalaisia, joiden seikkailuretki Vietnamissa on joka tapauksessa saamassa huonon lopun.

Parasta siis olisi, jos Amerikassa aloitettaisiin vähitellen valmistaa suurta yleisöä sellaisen ratkaisun varalta, että amerikkalaiset sotavoimat kuljetetaan pois Aasian mantereelta. Se merkitsisi Etelä-Vietnamin nykyisen poliittisen johdon jättämistä lähinnä oman onnensa nojaan. Se ei voine merkitä muuta kuin FNL:n, so. Etelä-Vietnamin vapautusarmeijan osanottoa siihen hallitukseen, joka hoitaa maan asioita Yhdysvaltojen poistumisen jälkeen.

On luonnollista, että Nixonille ja hänen ensimmäiselle ulkopoliittiselle neuvonantajalleen saksalaissyntyiselle Kissingerille nämä näköalat ovat olleet selvillä jo silloin kun politiikan muutosta on hahmoteltu. Ja yhtä luonnollista on, että Nixon taistelee jokaisesta neliömetristä neuvotellessaan kiinalaisten kanssa. Mutta näissä neuvotteluissa - ihme kyllä - köyhä Kiina on vahvemmalla puolella kuin huonontuneesta dollaristaan huolimatta edelleen upporikas Yhdysvallat.

Jos USA joutuu niin paljon perääntymään Aasiassa, että sen on katsottava rikkoneen esim. Taiwanin ja Etelä-Vietnamin kanssa tekemänsä sopimukset, niin seurausvaikutukset saattavat olla varsin merkittävät. Aasiassa on valtioita, jotka ovat taipuneet sotilaalliseen yhteistyöhön Amerikan kanssa edistääkseen sen taistelua Vietnamissa. Jos nyt Amerikka hylkää sotanäyttämön ja liittolaisensa, mitä johtopäätöksiä manner-Aasian pienten valtioiden on silloin tehtävä. Kiina jää Aasian mantereelle, kun taas USA lähtee sieltä pois. Esimerkiksi Thaimaa on tunnettu siitä, että se on hyvin herkkä ottamaan valtapoliittiset muutokset huomioon. Edessä voi olla kehitys, joka muovaa perinjuurin uusiksi Aasian poliittiset kasvot.

Tätä tarkoitetaan päällekirjoituksen sanonnalla valtojen liikkumisesta.