Lähi-idän ongelmallinen tilanne.

Ns. toimitusteknisistä syistä tämä tarina on saatava kokoon ennen kuin Israelin hallituksen hankala sisäinen suuntariita on ratkennut. Miksi taiteilija ei siis sävellä jostakin muusta aiheesta ja odota Israelin hallituksen kannanottoa, kysyttäneen. Kyllä niinkin, mutta nyt Lähi-itä on poliittisesti maailman kuumin paikka, joten sieltä ei voi olla poissa.

Kyseenalainen aselepo Israelin ynnä sen naapureiden Egyptin ja Jordanian välillä on kestänyt pian kuukauden ajan, mutta välillisiinkään rauhanneuvotteluihin ei ole päästy. Israel on väittänyt, että Egypti rikkoo aselepoa luomalla ohjusasemia rauhoitetulle vyöhykkeelle, ja kieltäytyy siksi neuvotteluista.

Kun on seurannut eri osapuolten asennoitumista Lähi-idän asioihin, niin johtavat suurvallat kuvailevat tilanteen varsin optimistisesti. Alkuvaikeuksien jälkeen voidaan rauha saada aikaan, ne uskottelevat. Erikoista on, että neuvotteluihin lupautuneet arabimaat myös esittävät tulevaisuuden näköalat rohkaisevina: neuvotteluratkaisu on mahdollinen ja todennäköinen. Vain Israel on jyrkällä linjalla: edellytyksiä rauhankeskusteluille ei toistaiseksi ole olemassa. Maailman myötätunto, joka erityisesti vuoden 1967 sodan aikana koitui niin ylivoimaisesti Israelin hyväksi, on vähitellen siirtymässä arabien puolelle.

Se sovitteluehdotus, jonka pohjalta nyt yritetään rauhaa, on Yhdysvaltojen ulkoministeri Rogersin tekemä. Israel katsoi olevansa pakotettu suostumaan aselepoon, koska maa olisi menettänyt ainoan ystävänsä USA:n, kuten perustelu kuului. Mutta Israel sanoi edellyttävänsä, että Egypti noudattaa aselevon ehtoja eikä rakenna ohjusasemia lähelle Suezia. Kun Yhdysvallat vastasi, että ei ole olemassa todisteita tällaisesta, syntyi Israelin ja USA:n välillä avoin ristiriita, joka on sitä vaikeampi, koska Israel väittää osoittaneensa Egyptin jatkuvat rikkomukset, minkä USA:kin yksityisesti myöntää oikeaksi - näin kertoo Israel.

Siitä nyt käydään toista kahakkaa Israelin hallituksessa sen jälkeen kun äärioikeisto oli aselepoa vastustaessaan jättänyt eron. Sotaministeri Dayan, jota hallituksen jyrkin jäsen pääministeri Golda Meir tukee, vaatii, että Egyptin on poistettava uudet ohjusasemat ennen neuvotteluja. Mutta jos USA ei tunnusta Egyptin rikkoneen aselepoa, miten Dayan voi saada tahtonsa läpi?

Entäpä jos neuvottelut alkaisivat?

Tämä Israelin luja nainen Golda Meir on juuri vakuuttanut, että Israel ei luovu kuusipäiväisessä sodassa valloittamistaan kaikista alueista, vaan vaatii turvatut rajat. Toiselta puolen arabit ovat yhtä lujalla äänellä sanoneet, että rauhaa ei synny kuin YK:n turvallisuusneuvoston päätöksen pohjalla: rajat on palautettava sellaisiksi kuin ne olivat ennen Israelin hyökkäystä, ja lisänneet: ilman yhtäkään muutosta. Sovittelija Jarringilla, joka kuljettaa edestakaisin osapuolten viestejä, ei ole kiitollinen osa.

Kun tilanne on tällainen, koettavat niin juutalaiset kuin arabit pelata pelinsä ulkomaailmaa varten niin taitavasti kuin suinkin voivat. YK:ssa ovat kummaltakin puolella tulessa korkean luokan taktikot: Egyptillä Mohammed Hassan al-Zayyat ja Israelilla Josef Tekoah.

Jos näitä tämän hetken maailmanhistoriallisia tekijöitä vertaa toisiinsa, niin al-Zayyatia voidaan pitää sovittelevana ja ulkonaiselta asenteeltaan optimistisena henkilönä, joka näiden avujensa ja huumorinsa avulla pyrkii voittamaan puolelleen ulkopuolisten myötätunnon. Hänen intelligenssissään ei herra paratkoon ole mitään vikaa ja hän voi käyttää hyvinkin yllättäviä lausuntoja maansa sovinnolliseksi viritetyn kannanoton puolesta. Kuten esimerkiksi: "sille, joka voi voittaa sodan kuudessa päivässä, on toki mahdollista voittaa rauha 90 päivässä". Huumorissa saattaa olla hieno ironinen pohjavirtaus, optimismissa oman maan aseman realistinen arviointi, mutta kaiken takana taitava työskentely hyvän PR:n luomiseksi arabien asialle.

Juutalainen Tekoah on intelligenssiltään al-Zayyatin veroinen, ellei hänen voittajansakin. Hän on itsevarma, aggressiivinen, kylmä kuin kala, mies, joka osaa "puhua ja haukkua" kahdeksalla kielellä, kuten hänestä on sanottu. Hän on "haukka" henkeen ja vereen, joka puolustaa maansa asiaa kiinnittämättä turhaa huomiota siihen, käyttääkö hän moraalisia tai oikeudenmukaisia motiiveja. Kuvaavaa on, että ruotsalainen kenraali von Horn, joka joutui YK:n tehtävissä työskentelemään Tekoahin kanssa, antaa hänelle muistelmissaan "myrkkykäärmeen" nimen, jolle Tekoahin itse kuuluu pilkallisesti hymyilleen.

Tuskinpa nämä toistensa päävastustajat vakavissaan rauhan hyväksi työskentelevät. Tekoahin osana - johon hän sopii kuin valettu - on puolustaa Israelin valloituksia maan turvallisuuden nimissä, al-Zayyat taas hymyilevin ilmein tyrkyttämällä tyrkyttää neuvotteluja Yhdysvaltojen ehdotuksen mukaisesti, mutta palauttaa mieliin Turvallisuusneuvoston Egyptille suopean päätöksen.

Tässä nämä rauhan tekopuut ovat. Jos lisätään, että Nasser nykyisessä vaiheessa on antanut ymmärtää tunnustavansa Israelin valtion ja hyväksyvänsä vapaan laivankulun Suezin kanavassa, on hänen puoleltaan menty varsin pitkälle. Mutta kuvaan kuuluu, että Neuvostoliitto on koko aselevon ajan toimittanut uutta sotakalustoa Egyptille. Amerikkalaiset kertovat avoimesti, milloin Aleksandriasta lähti 114 autokuormallista uusia neuvostoliittolaisia ohjuksia Kairoon, kuinka monta 203 millin haupitsia kuljetettiin Suezin kanavaa varten sinä ja sinä elokuun päivänä Aleksandriasta jne. Ja tuskinpa ovat suinkaan tuulesta temmattuja tiedot, että egyptiläisiä ohjusasemia olisi rakennettu Suezin kanavan lähistölle, mutta ei liene Israelkaan ollut toimeton sotilaallisen voimansa vahvistamisessa Suezin alueella.

Jos nyt näin kaukaa olisi sopivaista ennustella, niin huonolta näyttää Lähi-idän rauha. Israel ei luovu osasta kuuden päivän sodassa valloittamiaan alueita. Jo pelkkä aselepo hajotti hallituksen ja eronneiden johtajana oli Menachem Beigin, mies, joka huhtikuun 9. päivänä 1948 johti israelilaisia, jotka surmasivat Deir Jassinin arabikylän kaikki 254 asukasta, miehet, naiset ja lapset. Hän pitää kiinni valloituksista, ja jos hallitus toisin tekee, voi se olla varma kansan tuomiosta.

Ja toisella puolen voimistuva arabialainen sissi- eli gerillaliike, joka omalla tavallaan hallitsee arabialaista maailmaa niin, että esim. Nasser, Husseinista puhumattakaan, ei voi luopua yhdestäkään alueesta, joka menetettiin 1967 sodassa.

Ainoa tie rauhaan on, että USA ja Neuvostoliitto voimakeinoilla uhaten ja voimakeinoja tarpeen mukaan käyttäen määräävät rauhanehdot ja rauhan Lähi-idässä. Mutta sitä saadaan odottaa.