Dnjeprin linjalle.

Siinä vastuunalaiselta suomalaiselta taholta eräille ulkolaisille lehdille annetussa haastattelussa, josta on kohistu ja kirjoitettu sekä koti- että ulkomailla, näyttää lausutun, että saksalaisten jatkuva vetäytyminen idässä koskee enemmän kuin mikään muu sotatapahtuma välittömästi Suomea. Kun tuon luimme, tunsimme suorastaan piston sydämessämme, sillä olemme ollut poissa itärintamalta toukokuun alkupuolelta saakka, siis koko kesän. Kiiruhdamme nyt oitis sinne.

Pitää aluksi oikein tirkistää, mitä keväällä itärintaman sodasta lausuimme. Sen kyllä ilman muuta muistamme, kuinka rohkenimme ennustaa, että saksalaisten paljon puhuttua kesäoffensiivia idässä ei tule tapahtumaan. Mutta venäläisten odotettavissa olevasta hyökkäyksestä huomaamme luvanneemme, että jos se tapahtuu, mikä on kovin mahdollista, se suuntautuu aluksi Orelin kautta Ukrainaan sekä Ilmajärven eteläpuolelta Baltian maihin. Kubanin sillanpääasemasta oletimme saksalaisten luopuvan.

Kun nyt katselemme syksyyn kallistuneen kesän tapahtumia, havaitsemme olleemme sekä oikeassa että väärässä. Saksalaiset eivät olleet valmistautuneetkaan yleisoffensiiviin Venäjällä, ja se hyökkäys, jonka he Kurskin suunnalla aloittivat heinäkuun 5. päivänä, oli vain laajasuuntainen ehkäisyoperaatio. Se ei kuitenkaan saavuttanut tarkoitustaan, sillä puna-armeija aloitti viikkoa myöhemmin hyökkäyksensä Orelia vastaan ja vajaata viikkoa sen jälkeen Donetsilla. Ja siitä lähtien, yhtämittaisesti, välillä heikentyen, mutta koskaan kokonaan lakkaamatta, on ryssien hyökkäys jatkunut. Mutta se on rajoittunut Smolenskin ja Mustan meren väliselle alueelle, kun sen sijaan Ilmajärven eteläpuoli Velikije Lukiin saakka on ollut levossa.

Venäjän armeijalla on ollut kesäoffensiivissaan valtavat voimat liikkeellä. Toistatuhatta kilometriä pitkällä rintamalla on taistelutoiminta ollut jo kolmatta kuukautta ei vain vilkasta, vaan suorastaan rajua. Painopisteet ovat siirtyneet suunnalta toiselle, niin että puolustaja ei ole voinut olla millään kaistalla varma asemastaan. Ja kuta vanhemmaksi taistelu on käynyt, sitä enemmän venäläisten uhrauksista on ollut näkyviä tuloksia. Orelin valtaus otti aikaa lähes kuukauden, sen jälkeen kesti taas lähes kolme viikkoa, ennen kuin Harkov kukistui, ja elokuun lopussa piti saksalaisten luopua Taganrogista. Mutta syyskuun kuluessa ovat venäläiset merkinneet tililleen huomattavia maastovoittoja yhä kiihtyvämmässä tahdissa, ja niin ovat he uhkaavasti lähenemässä Dnjepr-virtaa. Saksalaiset ovat näin joutuneet luovuttamaan talvesta 1941-42 saakka varustamansa ns, itävallin, missä on ollut seurauksena, että sodankäynti on saanut liikkuvan sodan luonteen.

Venäläisten offensiivia on nimitetty nälkäoffensiiviksi, koska heidän on pakko hankkia itselleen Ukrainan rikkaat vilja-alueet välttääkseen nälänhädän. Tämä saattaa olla täysin hyväksyttävä selitys venäläisten silmittömälle hyökkäykselle. Mutta Ukrainassa on muutakin tavoittelemisen arvoista kuin ensi kesänä kasvava vilja. Donetsin laakio, joka on jo kokonaisuudessaan venäläisten käsissä, on Neuvostoliiton tärkein kivihiilialue, jolta saatiin yli puolet koko Venäjän hiilituotannosta. Edelleen on muistettava, että Ukrainasta saatiin ennen sotaa 60 % koko Venäjän rautamalmituotannosta ja että niin hyvin Ukrainan mangaanituotanto kuin alumiiniteollisuuskin edustivat nekin valtaosaa Neuvostoliiton teollisuustoiminnassa. Yhtä hyvin kuin Saksalla oli v. 1941 kiire Ukrainaan, on Venäjällä ollut sinne hoppu tänä kesänä, eikä siis vain leivän takia.

Kun olemme loppukesän aikana saaneet lukea saksalaisten joustavasta puolustuksesta ja ryssien etenemisestä, olemme varmaan kysyneet itseltämme, johtuuko tämä puna-armeijan musertavasta luvullisesta ylivoimasta vaiko Saksan armeijan väsymisestä. Onko Saksan täytynyt vetää joukkojaan niin runsaasti länteen ja etelään, että sillä ei ole varaa panna riittävästi miehen ja tokeen vastustusta itärintamalle? Ilmeiseltä näyttää, että saksalaiset ovat idässä luvullisesti alakynnessä. Talvi 1943 oli kovan pelin aikaa Saksan armeijalle eikä kevätmobilisaatio ole vielä ehtinyt antaa sanottavasti uusia muodostelmia itään. Kun lännessä ja etelässä on täytynyt pitää huomattavia reservejä kaikkien mahdollisuuksien varalta (ja niitä onkin siellä tarvittu, kuten Italian tapahtumat ovat osoittaneet), on Saksan sotilasjohto varmaan jo hyvissä ajoin havainnut joutuvansa sellaiseen asemaan, että sen on vähin voimin kyettävä torjumaan ylivoimaisen vihollisen hyökkäykset. Toimintaohjelma on tällöin ollut mutkaton ja selvä: hyökkääjälle on tehtävä sitkeää vastarintaa, sen on annettava ostaa jokainen menestys mahdollisimman suurin tappioin, mutta oman elävän voiman säästämiseksi on oltava valmiit luopumaan maastosta ja tärkeistäkin asemista. Näin on tapahtunutkin. Täytyy myöntää, että venäläisten valloittama alue on erittäin tärkeä. Se on ollut tärkeä nimenomaan saksalaisille, jotka ovat parin vuoden aikana saaneet sillä käyntiin laajan teollisuustoiminnan. Sitävastoin venäläisille se ei ensi alussa tuo sanottavia etuja, sillä saksalaiset puolestaan ovat perääntyessään noudattaneet poltetun maan strategiaa. Mutta vaikka itse aluemenetykset ovat täten olleet merkittävät, on saksalainen sotilasjohto sitävastoin onnistunut säästämään elävää voimaa. Kun on seurannut venäläisten voitontiedoituksia, on voinut panna merkille, että niissä ei ole koskaan ollut puhetta varsinaisesta tuhoamistaistelusta. Vankien lukumäärä on esiintynyt varsin vaatimattomana ja saksalaisten kaatuneitakin on taistelujen kovuuteen katsoen ilmoitettu verraten vähän. Näin jo venäläisten raporteissa. Voidaankin todeta, että saksalaiset joukot ovat pahemmin kastumatta selvinneet siitä ryöpystä, jonka alaisina ne ovat loppukesän olleet.

Ilmeisesti on Saksan sotilasjohto alunperin laskenut, että venäläisten hyökkäys edistyy tietylle linjalle saakka, johon se pysähdytetään ja johon mennessä hyökkäyksen terä on jo yksin luonnollisen kulumisen vuoksi tylsistynyt. Tälle linjalle ei vieläkään ole saavuttu, sillä tämä linja lienee Dnjepr-joki ainakin Kievin etelä- ja pohjoispuolella. Se intensiteetti, jolla venäläisten hyökkäys on jatkunut, panee olettamaan, että sitä ei suorastaan voida ennen Dnjepriä pysähdyttää. Tätä kirjoitettaessa kulkee rintama yli 400 kilometrin matkalla Neshinin tienoilta Losovojaan miltei länsi-itäsuunnassa hieman Kievin-Krasnogradin rautatien pohjoispuolella. Tällä suunnalla ei ole mitään luonnollista puolustuslinjaa, johon puolustus voisi tukea, joten saksalaisten joukkojen vetäytyminen Dnjeprin taakse on odotettavissa. Kievistä pohjoiseen ei saksalaisten puolustusrintama voine pysyä Desna-joella, vaan sen on etsittävä taaempaa linja Gomelin tienoilla. Dnjeprin mutkasta taas etelään olisi saksalaisten välttämättä säilytettävä hallussaan Melitopolin kautta kulkeva rautatie, sillä se on Krimillä ja Kubanissa olevien divisioonien ainoa rautatieyhteys pääjoukkoihin. Muuten Kubanin sillanpääaseman itsepintainen hallussapitäminen ja arviolta ehkä toistakymmenen divisioonan sitominen tämän hyökkäystä varten säilytetyn alueen puolustamiseen on ollut menettely, jonka motiivia on vaikea ymmärtää, varsinkin jos asemat siellä nyt menetetään.

Vaikka saksalaisten vetäytyminen Dnjeprin linjalle voi näyttää vakavalta tappiolta, ei sen Saksan sodanjohdolle tarvitse merkitä mitään laskematonta kehitysvaihetta. Päinvastoin tuntuu siltä kuin saksalainen ylipäällystö olisi ottanut tämän mahdollisuuden huomioon ja laatinut suunnitelmansa sen toteutumista silmälläpitäen. Mutta olisi väärin väittää, että venäläisten etenemisellä ei tämän vuoksi ole ollut sotilaallista arvoa, sillä totta on, että aloite on ollut puna-armeijalla, ja että se on valloittanut itselleen tärkeää maa-alaa, vaikka ei ole kyennytkään tuhoamaan vastustajaansa edes suuremmissa yksityisissä taisteluissa.

Sotatoimet Venäjällä eivät tähänkään otteeseen ole vielä päättyneet. Muistamme hyvin, että saksalaiset jatkoivat kesäoffensiiviaan v. 1941 täydellä terää vielä marraskuussa. Luonnon olosuhteet tuskin asettavat sodalle sitä ennen voittamattomia esteitä nytkään. Venäläisten hyökkäysliike Smolenskin suuntaa lukuunottamatta on kuitenkin edennyt niin pitkälle, että heidän jälkikuljetuksensa tuhotun maan kautta tulee kohtaamaan suuria vaikeuksia. Ehkäpä puna-armeijan offensiivivoima juuri niissä löytää rajansa. Merkkejä onkin olemassa, että nimenomaan jalkaväki alkaa osoittaa vakavia kulumisen ja väsymisen oireita, kun sen sijaan erityisesti tykistö, venäläisten vahva ase, ryntää eteenpäin väkevällä voimalla. Mutta olisi väärin puhua Venäjän ehtymättömistä reserveistä, sillä kyllä niiden täytyy alkaa olla vähissä. Ensi talveksi jäi, kun kaikki otetaan huomioon, jäljelle suuri kysymys: asettuuko Neuvostoliitto kivääri jalalle ja antaa länsivaltojen vuorostaan laskea vertaan, kuten Venäjä on saanut yli kaksi vuotta tehdä. Katsooko se olevansa vahvempi rauhanneuvotteluissa liittolaisiaan vastaan säästäessään miehiään vaiko edettyään pitemmälle länteen, se arviointi ratkaisee Neuvostoliiton menettelyn.

Palaamme lopuksi siihen, mistä aloitimme. Venäjän tapahtumat koskevat meihin suomalaisiin välittömästi. Me emme vain sitä huomaa silloin kun sota liikkuu mustan mullan etäisillä lakeuksilla. Onneksemme ovat sotatapahtumat Pietarin suunnalla olleet seisahduksissa. Jos venäläisen offensiivin koko paino olisi Ukrainan asemesta suunnattu Baltian maihin, olisi meidän ollut jo aikaisemmin pakko huomata, että Venäjän sotatapahtumat koskevat meitä välittömästi. Siksi niitä on pakko tarkoin seurata. Lupaamme parannusta.

15.9.1943.