Eurooppa elää Setä Samulin kukkarolla

Vaikka viimeksi lukemassamme historian oppikirjassa eli Sinuhessa ei sitä nimenomaan mainita, niin tosiasia Hammurabin ajoista lähtien on ollut, että poliittiset jutut kiertävät alituisesti kautta maailman. Parasta aikaa kerrotaan Amerikassa seuraavaa tarinaa.

Amerikkalainen turisti oli seuraamassa Oxfordin ja Cambridgen välistä soutukilpailua ja hänen oli onnistunut saada paikka maaliviivan läheltä, kuninkaallisen aition vierestä. Kilpailuja odoteltaessa huvittelivat katsojat heittelemällä jokeen metallirahoja, joita muutamat taitavat pojat sukelsivat pohjasta, tietysti omaksi ansiokseen. Amerikkalainen otti leikkiin innokkaasti osaa, ja kun hänen pikkurahansa loppuivat, alkoi hän heitellä veteen 5 dollarin kultarahoja. Pian tuli kuitenkin livreepukuinen mies hänen luokseen, taputti häntä olalle ja kuiskasi: "Lopettakaa herran nimessä kultarahojen heittäminen, muuten sukeltaa kuningas itse."

Tällä hienovaraisella tarinalla voisi aloittaakin katsauksen niihin finanssineuvotteluihin, joita tätä kirjoitettaessa käydään Washingtonissa Yhdysvaltojen ja Länsi-Euroopan valtioiden edustajien kesken.

Amerikasta on nimenomaan sodan jälkeen tullut se "rikas eno", jonka mahdollisuudet auttaa tarvitsevia tuntuvat sodan köyhdyttämän Euroopan mielestä suorastaan rajattomilta. Ja todeta täytyykin, että Yhdysvallat on saavuttanut yllättäviin mittasuhteisiin kohonneen taloudellisen kukoistuksen. Tässä maassa elää vain kuusi prosenttia maapallon asukkaista, mutta sen tuotanto nousee kolmanteen osaan koko maailman tuotannosta. Jokainen Yhdysvaltojen kansalainen käyttää keskimäärin 8 kertaa niin paljon hyödykkeitä kuin Yhdysvaltojen ulkopuolella asuva ihminen. V. 1948 tilasto osoitti, että perheen keskimääräiset tulot kohosivat Yhdysvalloissa 3 320 dollariin vuodessa, so. 160 markan mukaan dollarilta 531 200 markkaa. Ja 54 %:lla Yhdysvaltojen perheistä nousivat vuositulot yli 3 000 dollarin, so. lähelle 1:2 [1,2] miljoonaa Suomen markkaa. Kun dollarin ostoarvo on huomattavasti suurempi kuin virallisen kurssin mukaisen vastaavan markkamäärän, voimme käsittää, kuinka korkea elintaso Amerikassa vallitsee.

Ja samaan aikaan kamppailee Länsi-Eurooppa valtavien taloudellisten vaikeuksien kanssa. Erityinen huomio on tällä kertaa kohdistunut Englannin talouden pulaan. Ne runsaat avustukset, joita Amerikka on ns. Marshall-ohjelman puitteissa länsi-Eurooppaan myöntänyt, eivät ole kyenneet nostamaan avustettavia maita taloudellisesti jaloilleen, vaan aivan uudelle pohjalle rakentuvat tukitoimenpiteet näyttävät välttämättömiltä. Näistä seikoista on 7.9.1949 aloitettu neuvottelut Washingtonissa ja ne käsitetään esim. Englannissa niin tärkeiksi, että niitä nimitetään "toiseksi taisteluksi Englannista". Silloin tarkoitetaan ensimmäisellä sitä, jonka britit suorittivat ja voittivat Hitleriä vastaan.

Englanti on sodan jälkeen monella muotoa saanut taloudellista apua USA:sta, viimeksi 1 240 miljoonaa dollaria vuodessa Marshall-apua. Mutta se ei ole voinut saattaa tasapainoon Englannin taloutta. Sodan hävitysten jälkien parantaminen vaatii suuria kustannuksia, mutta pahimman loven sittenkin ovat Englannille tuottaneet uhkaavasta maailmantilanteesta aiheutuneet menot. Strategisesti tärkeiden tukikohtien varustaminen uutta sotaa varten, teollisuustuotannon suuntaaminen sotavarusteluihin, kommunististen liikehtimisten torjuminen siirtomaissa jne., ovat vaatineet Englannilta varoja enemmän kuin talouselämä on kyennyt irroittamaan. Samaan aikaan on Englannin vientiä ollut vaikeuttamassa korkeat tuotantokustannukset, joiden takia englantilaiset tuotteet ovat kilpailuissa jääneet heikommalle puolelle, nimenomaan Yhdysvaltoihin verrattuna. Parannusta tähän on pyritty etsimään punnan devalvoimisesta, mutta se askel on niin syvällisesti taloudellisiin suhteisiin vaikuttava, että se on tähän mennessä erityisesti Englannin hallituksen taholta jyrkästi torjuttu. Varmaa on, että tämä kysymys joutuu Washingtonin neuvotteluissa jossakin muodossa esille ja Amerikka, joka monessa yhteydessä on esittänyt mielipiteensä punnan devalvoinnin puolesta, saanee todennäköisesti tahtonsa läpi. Jos punnan arvoa alennetaan, on siitä seurauksena viennin helpottuminen ja tuonnin vaikeutuminen, minkä toivotaan edistävän Englannin kauppabalanssin tervehtymistä. Mutta jo tähän mennessä on Englanti tehnyt suorastaan sankarillisia ponnisteluja kauppataseen tasapainoon saattamiseksi. Siitä todistuksena on paikallaan mainita, että v. 1949 alkupuoliskolla Englannin tuonti oli vain 85 % v. 1938 tuonnista, kun taas vienti oli samaan aikaan 151 % verrattuna v. 1938 vientiin. Mutta tämäntapaisetkaan uhraukset eivät auta, kun sodan seuraukset ja vanhentunut tuotantokoneisto ovat painamassa.

Amerikan avustuksen lisäämisen puolesta puhuvat monet seikat, jotka USA:ssa hyvin tunnetaan ja tunnustetaan. Jollei Marshall-apua olisi annettu, olisi Länsi-Euroopan maiden talous joutunut epäjärjestykseen ja maaperä olisi ollut otollinen kommunistien vaikutusvallan kasvamiselle. Mutta Marshall-ohjelma oli USA:n itsensä kannalta arvaamattoman tärkeä. Ilman sitä olisi USA:n ulkomaankauppa kokonaan tyrehtynyt ja maan talous joutunut ylituotannon takia suuriin vaikeuksiin. Tätä kaikkea odottivat Neuvostoliiton poliitikot ja talousmiehet ennustellessaan valtavan talouspulan kohtaavan Yhdysvaltoja kohta sodan päätyttyä. Niin ei ole käynyt ja yhtenä syynä siihen on ollut Marshall-ohjelma, jonka toteuttaminen on osaltaan ylläpitänyt teollista toimintaa Yhdysvalloissa. Se, minkä Englanti nyt joutuu sitomaan varoja uutta sotaa silmälläpitäen ja siirtomaa-alueiden puolustamiseksi, on itse asiassa yhtä paljon Amerikan oma etu kuin Englannin. Nämä ja muut samansuuntaiset näkökohdat puhuvat sen puolesta, että Amerikka tulisi voimakkaasti lisäämään sitä taloudellista tukea, mitä Länsi-Euroopan maat kaipaavat.

Mutta on kaksi seikkaa, jotka puhuvat tuollaista voimakasta lisäystä vastaan. Toinen niistä on taloudellinen, toinen poliittinen.

USA:n talous, niin mahtava kuin se onkin, ei ole sekään siinä asemassa, että voisi seisoa järkähtämättä kaikkia suhdanneheilahteluja vastaan. Jo nyt on verotus USA:ssa sikäläiset olosuhteet huomioonottaen varsin raskas. Lisäavustukset Eurooppaan on osaltaan peitettävä verovaroilla. Amerikan tuotanto on ollut koko kuluvan vuoden laskussa, työttömyys on lisääntynyt, vienti on laskenut, markkina-alueet ovat Kiinan kukistumisen vuoksi pienentyneet jne. Poliitikot, talousmiehet ja veronmaksajat alkavat tarkastella tulevaisuuden näköaloja oikeutetulla varovaisuudella ja lisättyjä avustuksia Eurooppaan on usealta taholta avoimesti ryhdytty vastustamaan. Erityisesti USA:n kongressissa on vaikutusvaltaisia piirejä, jotka ovat jyrkästi avustuksia vastaan. Mutta hallitus, joka ehkä paremmin tietää, mihin taloudelliseen puristukseen Euroopan maat joutuvat ilman Amerikan lisättyä apua, saanee pakotetuksi vastahakoisen kongressin taipumaan. On olemassa näet vain kaksi vaihtoehtoa. Joko Amerikka säästää, Eurooppa kärsii ja kommunismi leviää. Tai Amerikka avustaa, Euroopan talous toipuu ja kommunistien offensiivi torjutaan.

Toinen peruste, jonka nojalla Yhdysvalloissa vastustetaan lisätyn taloudellisen avun myöntämistä nimenomaan Englannille, on poliittista laatua. Englanti on käyttänyt työväenhallituksen aikana suuria summia talouselämänsä sosialisoimiseen. Tämä on osaltaan ollut mahdollista Yhdysvaltojen talousavun turvin. Jos Yhdysvalloista jotakin luonteenomaista haluaa sanoa, niin ei voi kiertää sitä tosiasiaa, että tuo mahtava maa on kapitalistinen ei vain taloudelliselta organisaatioltaan vaan myös hengeltään. Ei vain rikkaat vaan myös tavalliset työmiehet ovat siellä vereltään ja taipumuksiltaan kapitalisteja. Siitä on hyvänä osoituksena sosialististen puolueiden aivan mitätön kannatus tässä maassa. Kaiken tämän perusteella on hyvin ymmärrettävää, kun esille on noussut voimakkaana mielipide, että Amerikan kansalaisten verovaroja ei ole oikeus luovuttaa Englantiin, jossa sosialistihallitus niiden avulla sosialisoi talouselämää. Finanssi- ja suurteollisuuden lehdet "Wall-street Journal" ja "New York Sun" ovat aloittaneet juuri talousneuvottelujen alla systemaattisen taistelun lisättyä apua vastaan. Niinpä "New York Sun" kirjoittaa: "Englanti on pakotettava valitsemaan joko amerikkalaisen dollariavun tai jatkuvan sosialisoimisen. Jos Yhdysvallat heittää edelleen dollareitaan ulos ikkunasta sen sijaan että alentaisi veroja ja rohkaisisi yrittäjäpääomaa, silloin se saa varustautua ottamaan vastaan vakavan lamakauden." Ne ovat mieliin painettavia sanoja sellaisten piirien taholta, jotka yleensä tietävät, miten saavat tahtonsa läpi.

Kun tämä on luettavana, saattaa olla, että ratkaisu jo on tiedossa. Mutta ilman vaikeuksia se ei ole syntynyt, vaikka toisena osapuolena onkin valtakunta, jonka taloudelliset mahdollisuudet tuntuvat näin kaukaa katsoen rajattomilta.

Veljenpoika