Suomalaisuuden asema nykypäivien valtioelämässämme.

Vuoden 1930 syksyllä valittu eduskunta, joka alkaneen vuoden aikana saa kallistaa päänsä hyvin ansaittuun lepoon, on parlamenttimme historiassa todella ainutlaatuinen: siinä on suomalaisporvarillinen enemmistö. Seikka, joka on jäänyt sikäli unohduksiin, että se sopii joskus tulla mainituksi.

Niinä vuosina, joina kommunistis-sosialistis-ruotsalainen rintama oli tavantakaa eduskunnassa estänyt kansalaiselämässä tasaisesti etenevän suomalaisuuden poliittiset vaatimukset, niinä vuosina oli laajoissa suomalaisissa piireissä määrätietoisesti toimittu suomalaisen porvarillisen eduskuntaenemmistön aikaansaamiseksi. Se tulikin vuoden 1930 vaaleissa. Mutta maamme poliittiset ja kielelliset olosuhteet ovat sikäli onnettomat, että silloin syntynyt suomalainen porvarillinen enemmistö oli - eikä olisi voinut muuta olla - vain kitukasvuinen keskonen, joka on tähän saakka jaksanut elää varjoelämäänsä pian sammuakseen pois, oltuaan yllättävästä syntymästään saakka vanhempiensa hylkäämä. Ne erikoiset olosuhteet, joiden vaikutuksesta eduskuntamme sai suomalaisten porvaripuolueiden ehdottoman enemmistön, sisällyttivät itsessänsä jo siemenen siihen, että suomalaiskansalliset pyrkimykset ovat vuoden 1930 jälkeen olleet valtio- ja yhteiskuntaelämässämme jatkuvalla perääntymismatkalla. Kaikki merkit viittaavat siihen, että kääntymäkohtaa ei vieläkään ole saavutettu.

Tämä kaikki on vain tulosta siitä, että suomalaisten porvarillisten puolueiden enemmistö eduskunnassa on olemassa kyllä paperilla, mutta sensijaan ei yhdessäkään ainoassa asiassa, jonka myönteinen ratkaisu edistäisi suomalaisuuden vaatimuksia. Ja mikä murheellisinta, sitä ei ole olemassa juuri missään muussakaan asiassa, mikä seikka on koko poliittisen elämämme kehityksen kannalta onnetonta. Niinä vuosina, jolloin suomalaisen politiikan suuri tehtävä olisi ollut syrjäyttää ruotsalaiset valtioelämässämme siltä määräävältä paikalta, jossa he ovat aina olleet, aikaisemmin yksinvaltiaina, myöhemmin suomalaisten mukana ja suomalaisia hyväkseen käyttäen, niinä vuosina 1930 jälkeen on sensijaan nimenomaan suomalaiselta taholta johdettu asiat siihen, että ruotsalaistemme vaikutus on arvaamattomasti kohonnut. Kenen on syy? Suurimmalta osalta sen politiikan, jota tasavallan korkeimmilla paikoilla olevat ovat koko itsenäisyytemme ajan harjoittaneet, mutta jokainen puoluekin on joutunut siinä myötäsyylliseksi. Jos yksi ainoakin porvarillinen puolue olisi vääjäämättömästi pitänyt kiinni puolueohjelmansa kielipykälistä, ei tätä ruotsalaisuuden renesanssia olisi syntynyt, mutta laiminlyönti ja selvien ohjelmakohtien pettäminen on tähän vienyt.

Suomalaisuusasian taantuminen on ainoastaan yksi esimerkki siitä, mihin suomalaisten porvaripuolueiden yksimielisyyden puute ja suomalaiskansallisen politiikan kieltäminen vievät. Poliittiset olosuhteemme vuoden 1930 jälkeen ovat kehittyneet sellaisiksi, että saamme palata aina kuningaspuuhaan ja sortovuosien puoluetaistelujen aikoihin saakka, jotta voisimme löytää nykyisyyttämme vastaavat olot. Yhteiskuntaa säilyttäviksi itseään nimittävät puolueet ovat avoimessa sodassa toisiaan vastaan, poliittinen parjaus, isänmaattomaksi leimaaminen, kaikkien tekojen tahallinen väärin tulkinta, kunniattomat taistelukeinot y.m.s. ovat jokapäiväisiä ilmiöitä, joita ilman tämä kansa tuskin osaa enää olla. Takaa-ajettu porvarillinen yhteistyö on muuttunut porvarilliseksi erimielisyydeksi. Jokaisella on omat käsityksensä sen syistä, mutta väärään ei osune se, joka pitää yhtenä oleellisena tekijänä sitä, että kommunismia vastaan suunnattu liikehtiminen valjastettiin porvarillisenkin kansan enemmistölle vieraiden poliittisten tarkoitusperien eteen ja että sen johtomiehet viekoiteltiin suojaamaan ruotsalaisiamme, joiden poliittinen tuhoaminen olisi ollut korkeasti oikeutettua heidän kommunismiveljeilynsä takia. Näissä suhteissa erehtyminen ja monien harkitsemattomien yliotteiden tekeminen on ollut turmioksi poliittiselle kehityksellemme. Mutta vikansa on ollut nk. systeemin kannattajillakin. Ohjelmista luopuminen, poliittinen keinottelu ja asiantuntemuksen hylkiminen ovat antaneet aseita käsiin niille, joiden mielestä kansanvaltainen valtiojärjestys ei ole sopiva meille eikä muille.

Erikoisesti suomalaisuusasia on joutunut näistä yleisistä poliittisista olosuhteista jatkuvasti kärsimään. Se on joutunut lapsipuolen asemaan, jonka kovaa kohtelua todisti mm. se, että yksikään maalaisliittolainen ministeri Sunilan hallituksessa ei saanut äänestää yliopiston suomalaistamisaloitteen puolesta, että Sunilan hallitus valmisti yliopiston "suomalaisohjelman", jonka mukaan muutamissa tiedekunnissa olisi vahvistettu ruotsinkielistä ja -mielistä opetusta jne. Kun siis suomalaisporvarillisen eduskuntaenemmistön aikana suomalaisuuden asialla ei ole tämän enempää kannatusta, mitä meillä on edessä, kun kuluvan vuoden vaaleissa häämöittää taas ruotsalais-sosialistis-kommunistinen enemmistö.

Poliittisen elämän kehitystä on yleensäkin varsin vaikea ennakolta arvata. Se käy vieläkin vaikeammaksi, milloin arvaamattomat tekijät ja erikoisesti tunneperäiset elementit pääsevät kehityskulkuun vaikuttamaan. Niinpä tuskin yksikään meistä, jotka olimme ehtineet tottua suomalaisuuden tasaiseen eteenpäinmenoon, sille vihamielisestä eduskuntaenemmistöstä huolimatta, olisi voinut esim. 1929 kuvitellakaan, että seuraavana vuonna maan hallituksessa istuu 5 enemmän tai vähemmän ruotsalaista miestä, että vuonna 1930 hallituksen jäsen esittää maan eduskunnalle, jonka suurin osa ei ruotsia edes ymmärrä, yksinomaan ruotsinkielisen lausunnon, että tässä maassa ei kesästä 1930 lähtien toimi yhtäkään hallitusta, jossa ei vaikuttavilla paikoilla olisi ruotsalaisia miehiä jne. Nykyinen hallitus ei ole tässä ruotsalaisvoittoisten sarjassa suinkaan viimeinen, ellei suomalainen valtioajatus tule uudelleen eläväksi ja ellei suomalaisuus jälleen pääse poliittisessa elämässämme tekijäksi, johon katsotaan muulloinkin kuin vaalien aikana. Tätä suomalaisuuden renesanssia on kuitenkin turha odottaa, ennenkuin taloudellisen ja poliittisen elämän alalla on päästy rauhallisemmille ja selkeämmille vesille. Ensi heinäkuun vaaleilla voisi tässä suhteessa olla käänteentekevä merkitys, vaikka kaikki merkit viittaavatkin siihen, että kuohuntaepisodimme - niin taloudellisella kuin poliittisellakin alalla - ei vielä tämän vuoden nimissä ole päättyvä.

Vuosi 1932 on tasavaltamme historiassa ollut vaikeimpia. Ja silloin toiminut hallitus monissa suhteissa tasavallan heikoimpia. Normaalisissa oloissa se ehkä olisi menestynyt hyvinkin, mutta se ei ollut kasvanut tehtäväänsä, joka poikkeuksellisissa oloissa olisi vaatinut poikkeuksellisia avuja ja edellytyksiä. Kaiketikin pahimmat poliittiset erehdyksensä Sunilan hallitus joutui tekemään sen takia, että se oli kokoonpantu varsin erilaisista aineksista, joten yhdenmukaisuus, solidaarisuus ja johdonmukaisuus otteissa ja päätöksissä oli mahdoton saavuttaa. Turun nälkälakko saattoi hallituksen mitä noloimpaan asemaan, ja siitä lähtien se oli asiallisesti katsoen "elävä ruumis", jolle harvinaisen suuressa määrässä maskeeraamaton ulkopuolisen kannatuksen etsiminen parin ministerituolin täyttämisellä ei voinut antaa elämän edellytyksiä.

Mutta Sunilan hallitus sai juuri viimeisinä kuukausinaan erikoisesti sitä vastustavien ryhmien taholta tukea, jonkalaista ei parlamenttarismimme tähän mennessä tunne. Sosialidemokraatit, ruotsalaiset ja edistysmieliset pyrkivät hinnalla millä hyvänsä pitämään sitä pystyssä. Tämän takana oli pelko siitä, että Sunilan hallituksen jälkeen tulisi maahan oikeistolainen "Papenin hallitus", joka diktatoorisesti toteuttaisi pyrkimyksensä. Pelko on huono neuvonantaja, sanotaan, ja tässäkin tapauksessa se rakensi perinjuurin kestämättömän korttitalon: edessäolevan diktatuurin. Sen seikan nyt vallassa olevan Kivimäen hallituksen kokoonpano on selvästi osoittanut. Mutta näiden hallituksen kannattajien ja rauhallisen kansalaiselämän vaatijien toistuneet pelonilmaukset ja "Papenin hallituksen" maalailut olivat omiaan tuomaan epävarmuutta kansalaisten mieliin, suurimmalta osalta aivan aiheettomasti. Siten nämä piirit tahtomattaan, väärien harhakuvielmien vallassa, vain kiristivät tilannetta.

Kun Sunilan ensimmäinen hallitus kaatui revonlahtelaiseen räätäli Vaskuriin, se oli tyypillinen näyte siitä hallitusten kaatumistavasta, jota ei voi nimittää eteenpäin kaatumiseksi. Niin vähän kuin Sunilan ensimmäistäkin hallitusta suomalaisella taholla voitiin pitää onnistuneena, niin saattoi arvokkuutta rakastavan mieli käydä murheelliseksi nähdessään Sunilan ensimmäisen hallituksen kunniattoman ja asiallisessa katsannossa täysin aiheettoman lähdön. Mutta kuitenkin on sanottava, että hallitus silloin kuoli luonnollisen kuoleman: se sai epäluottamuslauseen säännöllisessä järjestyksessä - ja lähti pois. Sunilan toinen hallitus sensijaan ei kuollut luonnollisella tavalla. Se teki harakirin, käytettyään voimansa ja mahdollisuutensa niin tyysten loppuun, että muutamaa päivää myöhemmin hallituksen käsi tuskin olisi jaksanut nostaa veistä harakirin tekemiseen.

Hallitukset syntyvät ja kaatuvat. Nyt valtaan päässyt edustaa vississä mielessä ammattimiesten hallitusta, mutta sillä on lisäksi määrätty oikeistolainen sävy, joka ei ehkä näyttäytyne ulospäin niin selvästi kuin todellinen asianlaita edellyttäisi. Suomalaisuusasian kehittymisen kannalta lienee nykyistä hallitusta pidettävä sittenkin vähemmän vaarallisena kuin edesmennyttä Sunilan hallitusta. Tosinhan on selviö, että nykyisen hallituksen jäsenet, kokonaisuutena, edustavat huomattavasti enemmän ruotsalaista suuntautumista kuin edeltäjänsä. Mutta toiselta puolen on pantava merkille, että nykyisessä hallituksessa ei ole yhtään niin intohimoista, niin vannoutunutta ja niin kyynillistä, keinoista piittaamatonta ruotsalaisuuden puoltajaa kuin oli vapaaherra von Born Sunilan hallituksessa. Olisi ollut syytä yliopiston suomalaistamiskysymyksen viimeksi esilläollessa palauttaa mieliin, minkälaista jongleerauspolitiikkaa v. Born suositteli ruotsalaisillemme vielä 1927, vaatien yhteistyötä vasemmiston kanssa, koska se sillä hetkellä oli edullisinta hänen maxiimilleen: liittyä siihen, josta kulloinkin on eniten hyötyä ruotsalaisuuden pystyssäpitämiselle. Juuri tällaisen poliitikkotyypin mukanaolo hallituksessa, joka piti vallassapysymistään maan edun kannalta välttämättömänä ja kansanvallan säilyttämisen edellytyksenä, saattoi viedä asiat siihen, että hallitus ruotsalaisten jäsentensä erouhkausten ja painostuksen vuoksi olisi taipunut suomalaisuuden kannalta valitettaviin ja vahingollisiin toimenpiteisiin sekä yrittänyt taivuttaa eduskunnan suomalaisimpina säilyneet aineksetkin tällaisen menettelyn hyväksymiseen, käyttäen peukaloruuvina kansanvaltaisen järjestelmän puolustamista y.m.s. asioita. Nykyisellä hallituksella, vaikka se kokoonpanonsa puolesta onkin edellistä ruotsalaisvoittoisempi, ei ole tuollaista mahdollisuutta yrittää painostaa suomalaiskansallisia piirejä eduskunnassa ja maassa ruotsalaisille edullisten toimenpiteiden taakse oletettujen poliittisten päämäärien vuoksi.

Mitä suomalaiset voivat tältä hallitukselta odottaa? - Paras, mitä tämä hallitus voi tehdä suomalaisuutta koskevissa asioissa, on askeettinen pidättyväisyys niistä. Jos se niitä käy käsittelemään, ei suomalaisilla ole mitään hyvää odotettavana. Parasta, mitä siis toivomme, on se, että Kivimäen hallitus antaisi olla rauhassa kaikkien sellaisten kysymysten, jotka koskevat vähänkin tärkeällä tavalla suomalaisuuskysymyksen kehitykseen. Me emme voi sille mitään, että hallitus joutuu hoitamaan juoksevien hallitusasioiden mukana monia kysymyksiä, joiden ratkaisu ei ole suomalaisille yhdentekevä. Ne asiat tietysti saavat sen lopputuloksen, minkä ruotsalaiset ministerit kaikkivoipaisuudessaan sallivat. Sille ei kerta kaikkiaan voi mitään. Toivottavaa vain on, että hallitus ei koske periaatteellisesti tärkeisiin kysymyksiin, vaikka sitten ilmeisiäkin epäkohtia suomalaisuuden kustannuksella esiintyisi, niinkuin esiintyykin. Niiden poistaminen vaatii suomalaista hallitusta.

Suomalaisuus on valtiollisella alalla ollut vuoden 1930 tapauksista lähtien aallonpohjassa. Typerä oppi pellosta ja pellon kyntäjän kielestä on tiennyt ja tietää neljää, viittä hallavuotta suomalaisuusasialle. Nyt taas on kansalaiselämässä suoritettava uusi perustus- ja raivaustyö, ennenkuin suomalaisuus pääsee valtioelämässä uudelleen esille. Sellainen työ on tässä maassa suoritettu useaan otteeseen, ja aina uudestaan ovat onnettomat olosuhteet, kansamme kehittymättömyys ja selvänäköisyyden puute, johtajien luopumus ja muut poliittisen elämämme kirot sen lyöneet maahan.

Taas on uusi raivaustyö edessä. Ja se suoritetaan. Tällä hetkellä on tosin penseys yleinen. Mutta silloin juuri tarvitaan miekkamiehiä. Olkoon tämä lehti aseena suomalaisten itsensä alennustilaan saattaman suomalaisen valtioajatuksen levittämisessä.