Työläisen kunnia

Perjantai 5/2.2.1917

Vanha opettaja kertoo:

Oli kaunis kesäisen päivän aamu. Aikaiset linnut jo virittivät laulunsa. Kello taisi olla vasta viiden seutuvilla kun nousin ylös vuoteesta, kopistelin unet silmistäni ja puettuani riensin ylös. Siellä jo isäntä odotti minua ja yhdessä mentiin hakemaan naapurista niittokonetta, jolla minun oli luvattu ajaa. Isäntä minua opasti tuossa ammatissa, mutta saavutettuani tarpeellisen taitavuuden sain koetella omin voimin ajaa heinää kumoon ja vinhasti mentiinkin eteenpäin, heinän kaatuessa lakonaan. Kylläpä tällöin arvelin jotakin olevani, parempi ainakin noita viikatteella niittäjiä ja haravoijia ja vielä lisäsi itserakkauttani, kun ukot ihmettelivät heinän nopeaa kaatumista. Silloin olin mies ja muut eivät paljon mitään.

Tulipa sitten toinen päivä, yhtä kirkas ja kuuma kuin edellinenkin. Tällöin alennettiin minut heinien kokoojaksi ja siitäkös olin nyreissäni. Koetin kuitenkin tehdä työtä miehen lailla, ettei olisi moittimisen varaa. Hyvin se kävikin alussa päivää, jopa alkoivat ukot sanoa, että osaahan se herraki työtä tehdä. Tämä herra-nimitys ei minua miellyttänyt ja siksi koetin tehdä työtä yhä innokkaammin näyttääkseni, että osaan muutakin toimittaa kuin olla herrana. Mutta kun puolisten jälkeen alettiin heiniä latoon vedättää ja minulle annettiin hanko käteen, niin jopa väsymys ja herruus voittivat työntekoinnon. Johtui mieleeni sananlasku: "Ei tule tuohesta takkia, eikä vanhasta pappia!" Olisin vaikka mitä maksanut, kunhan vain olisin päässyt ikävästä hankoamisesta. Toiset ne tehdä jylläsivät työtä kuten aamullakin, näyttämättä mitään väsymisen merkkejä, eivätkä olleet näkevinäänkään haluttomuuttani työntekoon.

Silloin aloin heitä kunnioittaa ja pidin itseäni mitättömänä heidän rinnallaan. Senjälkeen olen aina kunnioittanut hiljaista raatajaa, joka kehumatta tekee työtä päivät pääksytysten, ei väsy, ei lannistu, vaan uurtaa perheensä ja itsensä edestä koko ikänsä.

Hän lopetti kertomuksensa ja vaipui mietteisiinsä. Tupakansavun täyttämässä huoneessa olivat kaikki hiljaa ja äänettöminä. He miettivät vanhan, eläkettänauttivan opettajan ker-tomusta.

Urho Sorsimo