Hyväksyä tosiasiat

PEKKA PEITSI

20/6 1944

Poliittisessa elämässä hallitsee tavoittelemisen laki. Jokaisella kansalla on omat tavoitteensa, joko uuden valloittaminen tai vanhan säilyttäminen ja turvaaminen. Poliittisessa elämässä toimivalla ryhmäkunnalla, puolueella tai muulla yhteenliittymällä on myös omat päämääränsä, joiden saavuttaminen on niiden poliittisen toiminnan tarkoitus. Samaten on yksityisillä henkilöillä henkilökohtaiset tavoitteet, joiden perilleviemisen he ovat asettaneet tehtäväkseen. Ilman tiettyä päämäärää, ilman selvää tavoitetta on poliittisessa elämässä toimiva ryhmä tai yksilö kuin tuuliviiri, jota jokainen tuulenpuuska kääntää ja vinguttaa. Tuuliviirin kääntyileminen sinne ja tänne on vähiten kiusallista, sitähän ei tarvitse sivullisen katsella, jollei halua - sen kun laskee silmäluomensa - mutta ruosteisen viirin vinkumista ja räminää ei voi olla kuulematta.

  Vain harvoin onnistuu poliittisessa elämässä toimivan saavuttaa tavoitteensa sataprosenttisesti. Eritoten on näin asianlaita nykypäivien demokratioissa, joissa valtiolliselle elämälle antaa leimansa eri etupiirejä edustavien ryhmien yhteistoiminta. Jotta valtiolliset puolueet saavuttaisivat tosiasioihin nojaavan pohjan työskentelylleen, ovat ne ottaneet tietyn yhteiskunta- tai ammattiryhmän asiat ensisijaisesti ajaakseen. Tämä ei estä, etteikö täten niin sanoaksemme materiaalisella pohjalla syntynyt ryhmitys samalla olisi johtanut maailmankatsomuksellisiin yhteenliittymiin, koskapa saman ammattiryhmän parissa yleensä vallitsee samantapainen käsitys johtavista valtiollisista periaatteista. Tällä perusteella syntynyt poliittinen ryhmittyminen johtaa tiettyyn yksipuolisuuteen: omia erikoisharrastuksiaan ei voi saada huomioonotetuiksi, jollei aja niitä voimakkaasti ja muita oikeutettujakin tarkoituksia vastustaen, koskapa niidenkin edustajat pyrkivät niiden toteuttamiseen samanlaisen yksipuolisuuden avulla. Siitä johtuu, että mikään käsityssuunta ei saa tarkoituksiaan totaalisesti lävitse, mutta siitä täytyy olla vain hyötyä kokonaisuudelle. Tavoitteet on sen vuoksi asetettava korkealle, mutta varustauduttava siihen, että yhteiseksi hyväksi ollaan valmiit luopumaan maksimipäämääristä ja tyytymään sellaiseen kohtuullisuuteen, joka takaa tasasuhtaisen oikeutettujen etujen huomioonottamisen.

  Valtioelämässä joudutaan täten tinkimään ja kompromissaamaan. Autoritäärisen valtioajatuksen kannattajat ovat aina tuominneet mitä jyrkimmin kaikki sovittelut ja kompromissit, ja he ovat tilapäisesti saaneet kannatusta käsitystavalleen myös demokratioiden piirissä. Mutta tosiasia on ja tosiasiaksi jää, että yhteiskunnassa tulee aina esiintymään vastakkaisia intressejä, jotka ovat oikeutettuja sen ryhmän kannalta, joita ne koskevat. Näiden erilaisten oikeutettujen etujen välillä ilmenevä konflikti voidaan poistaa vain neuvottelujen ja kompromissin avulla. Diktatuureissa tällainen kompromissi syntyy sen ainoan kaikkiviisaan päässä, jolla yksin on valta määrätä, demokratioissa kunkin ryhmän olot ja tarpeet omakohtaisesti tuntevat henkilöt, joilla tulee myös olla syvällinen käsitys kokonaisuuden vaatimuksista, vapaassa neuvottelussa ja vastapuolen perusteet harkittuaan sitä vastoin aikaansaavat ratkaisun. Demokratian koneistoa, silloin kuin se toimii terveesti, ei voida pitää väärin rakennettuna.

  Demokratian suurena etuna on pidettävä sitä, että henkilöt, joille on uskottu ratkaisujen tekeminen, tuntevat yksityiskohtaisesti ne tosiasiat, joihin ratkaisu perustuu ja joihin ratkaisu vaikuttaa. Niin on asianlaita maatalouden ja työväestön, varakkaiden ja varattomien piirien edustajien suhteen, jotka ryhmiensä luottamusmiehinä ovat päättämässä heidän kannattajiensa olosuhteita koskevista kysymyksistä. Sisäpoliittisissa asioissa tämä tosiasioiden tunteminen ja tosiasioiden vaarinotto on oikean politiikan lähtökohta ja edellytys. Tällä alalla se on myös käytännössä toteutettu. Sitävastoin ulkopoliittisissa kysymyksissä tämän saavuttaminen on vaikeaa. Ensiksikin: valtiollisessa elämässä on valintaperusteena yleensä sisäpoliittiset ja talouspoliittiset seikat. Henkilö, joka näin kvalifioituna on tullut politiikan pajaan, ei suinkaan aina kykene hallitsemaan maailmanpoliittisia tosiasioita, joiden perusteella maan ulkopolitiikkaa on hoidettava. Kun nämä henkilöt kuitenkin asemansa perusteella joutuvat ottamaan osaa ulkopoliittisiin ratkaisuihin, hallitsevat heidän ajatuksiaan liiallisessa määrin sisäpoliittiset näkökohdat. Milloin tosiasiat eivät ole selvillä, silloin helposti luodaan omien toiveitten mukainen kuva olosuhteista ja toimitaan sen mukaan. Ei ole ihmeteltävää, jos lopputulos virheellisistä edellytyksistä lähtien on väärä. Toiseksi on otettava huomioon, että varsinkaan nuorilla kansoilla ei ole sellaista pitkäaikaista koulutusta ulkopoliittiseen ajatteluun, joka on luonteenomaista vanhoille sivistyskansoille. Ja kolmanneksi tulee yksityisen ihmisen syntyperäinen haluttomuus myöntää olosuhteita, jotka eivät ole oman mielen mukaisia ja miellyttäviä. Poliittisen taidon ensimmäinen edellytys kuitenkin on se, että hyväksyy tosiasiat. Tämä ei ole Pekka Peitsen viisaus, sen on aikoinaan sanonut mies, joka poliittisena ajattelijana on siirtynyt maailmanhistoriaan. Tuo viisaus on nimenomaan meille suomalaisille syytä palauttaa vakavasti mieliin. Meillähän on politiikassakin ollut varsin yleisesti hyväksyttynä päinvastainen viisastelu: jos tosiasiat eivät meitä miellytä, sen pahempi tosiasioille.

  Oikeat johtopäätökset siitä, mitä linjoja politiikassa on noudatettava, voidaan tehdä ainoastaan sillä edellytyksellä, että ollaan selvillä tosiasioista ja hyväksytään ne. Poliittinen johto voi tietenkin jonkin aikaa sulkea silmänsä tosiasioilta, jotka eivät käy sen pirtaan, mutta se ei pitkän päälle auta. Tosiasiat painavat omalla voimallaan ja toteuttavat itsensä perusteettomista toiveista ja omaehtoisesta lappusilmäisyydestä huolimatta. Mutta silloin kuin panoksena on kansakunnan kohtalo, ottavat ne poliittiset johtajat, joiden temperamentti ei kärsi tosiasioiden hyväksymistä, raskaan vastuun. Poliitikko Lauri Ingmanin kerrotaan selittäneen, että hänen valtiolliselle toiminnalleen on ohjenuoran antanut eräs kievarikyydin kestäessä saatu opetus. Hevonen oli laiska ja kyytipoika kärsivällinen. Hevonen ei parantanut vauhtiaan pojan maiskutteluista ja kehotuksista huolimatta, kunnes poika suuttui ja roimi pistokkaalla hevosta takapuolille ja sanoi: onkos nyt parempi juosta kipeällä takapuolella.

  Tämän kirjoittaja kuuli tuon jutun nuorina vuosinaan 20-luvulla Muistan yhä elävästi kuinka halveksin tuollaista voimattomuuden ja aatteettomuuden manifestaatiota. Maailma on siitä lähtien paljon opettanut.