Länsi-Saksan vaalien jälkeen.

Kun tämä epistola on luettavana, lienee Länsi-Saksa saanut uuden hallituksen. Jos kaikki menee, kuten on neuvoteltu, on hallituksen päämies sosiaalidemokraattien johtaja Willy Brandt ja hallituksen 12 äänen enemmistö rakentuu vapaiden demokraattien antamaan heiveröiseen mutta välttämättömään tukeen. Kuten muistetaan, syyskuun lopulla toimitetut vaalit eivät suoneet kummallekaan Länsi-Saksan suurpuolueelle ehdotonta enemmistöä. Kilpailu vaaleissa pahasti hävinneiden vapaiden demokraattien suosiosta oli kova ja sen voitti pienempi osapuoli sosiaalidemokraatit. Vielä vaalipäivän jälkeen liittokansleri Kiesinger oli voitonvarma ynnä ylimielinenkin. Hän piti vapaiden demokraattien taipumista oikeiston kelkkaan selvänä asiana ja sanoi, että on poliittisesti mahdotonta hallita ilman kristillisdemokraatteja. Ilmeisesti USA:n presidentti Nixon oli samaa mieltä, koska hän heti vaalituloksen tultua tunnetuksi ehätti onnittelemaan Kiesingeriä uuden kanslerikauden johdosta.

Sos.dem. + liberaalien muodostama Länsi-Saksan hallitus on tavallaan yllättävä ratkaisu. Vaalien alla suoritetut mielipidetiedustelut osoittivat, että kansan enemmistö toivoi "suurta koalitiota", so. kristillisdemokraattien ja sosiaalidemokraattien yhteishallitusta. Vaalitaistelun poikkeuksellinen tuimuus, jota värittivät hallituspuolueiden ja niiden johtomiesten keskinäinen henkilökohtainen parjaus, vaikeuttivat suuren koalition uudelleen virittämistä. Kun vaa`ankielen aseman saavuttanut pieni vapaademokraattinen puolue (FDP) myi kannatuksensa sosiaalidemokraateille, oli ratkaisu selvä. Kaksikymmentä vuotta hallinnut oikeisto sai katkerana siirtyä oppositioon.

Mutta aivan verratonta rohkeutta tällainen ratkaisu vaati sosiaalidemokraateilta. Hallituksen enemmistö liittopäivillä on kuten sanottu pieni: 12 ääntä. Ja mikä vielä pahempi: vapaiden demokraattien puolueessa on entisen puheenjohtajan Erich Menden johtama ryhmä, joka on kieltäytynyt äänestämästä Willy Brandtia liittokansleriksi. Kriisi vapaiden demokraattien parissa on johtanut lukuisiin loikkauksiin kristillisdemokraattien avaraan syliin. Saksalaisissa lehdissä on kerrottu, millaisia "kynnysrahoja" tulevan pienen hallituspuolueen edustajille on luvattu maksaa, jos nämä äänestävät puoluepäätöksen vastaisesti. Onpa eräs Kiesingerin hallituksen jäsen julkisesti kertonut, että jo vähintään viisi vapaademokraattia (kun 6 tarvitaan) on luvannut kaataa Brandtin ehdokkuuden. Tätä luettaessahan tuo jo tiedetään. Toiselta puolen on eräälle pääkapinalliselle Ertlille luvattu maatalousministerin paikka Brandt-Scheelin hallituksessa, hänen apurilleen Starkelle suurlähettilään paikka jne. Onko tämä meille suomalaisillekin tuttua demokratiaa, sitä voi kysyä ns. vanhemmilta valtiomiehiltä.

Jos jo hallituksen muodostamisvaiheissa esiintyy tällaisia vaikeuksia, mitä sitten tulee jatkossa tapahtumaan. On tosin tiedossa, että hallitusohjelmaa neulottaessa vapaat demokraatit ovat saaneet enemmän kuin heidän vaatimaton lukumääränsä edellyttäisi vaalilupauksiensa kuviota mukaan vaatteeseen. Tämä koskee ulkopolitiikkaa, talouspolitiikkaa ja erityisesti verotusta. Mutta FDP, vapaat demokraatit, on tyypillinen pieni liberaalipuolue, jossa on yhtä monta mieltä kuin miestä. Tämähän on yleistä kaikissa maissa ja kaikkien liberaalipuolueiden parissa. Hallituskumppanina se on todella hankala, silloin kun siitä riippuu hallituksen elämä tai kuolema.

Oliko Willy Brandtin halu päästä liittokansleriksi niin sokeasti polttava, että hän kaiken uhalla uskalsi yhteistyöhön FDP:n kanssa? Ei sen näinkään tarvitse olla, sillä hankkeen takana saattaa olla suuri poliittinen laskelma.

Kun lähes kaksi ja puoli vuotta sitten kirjoitimme Länsi-Saksan sosiaalidemokraateista suuressa koalitiossa, selostimme nimenomaan Herbert Wehnerin perusteluja, miksi vasemmistopuolue solmi hallitusyhteistyön suuresti vihatun oikeiston kanssa. Taktillinen näkökohta Wehnerin mukaan oli tämä: "Jos puolue on joutunut ulkopuolelle sitä taistelualuetta, jolla politiikkaa tosiasiallisesti tehdään, puolue on lakannut olemasta poliittisesti laskuihin otettava voimatekijä". Wehner ja häneen yhtyen sos.dem. puolueen enemmistö oli valmis kumartamaan miltei maahan asti päästäkseen eroon poliittisesta isolaatiosta. Nöyrän niskaa ei katkaistu ja Kiesinger otti sosiaalidemokraatit hallitukseensa. Välittömänä seurauksena oli syvä tyytymättömyys sos.dem. puolueen kannattajien parissa ja osavaltiovaaleissa kärsivät sosiaalidemokraatit juuri hallitusyhteistoimintansa takia tuntuvia tappioita.

Mutta mitä osoittivat viime syyskuun vaalit?

Koskaan satavuotisen historiansa aikana ei Saksan sos.dem. puolue ole saavuttanut niin loistavaa tulosta kuin syyskuussa 1969. Lähes 43 %:lla äänistä se on nyt vain kolmisen prosenttia kristillisdemokraateista jäljessä. Muutama vertauskohta. Vuonna 1957 kristillisdemokraattien etumatka oli 18.4 %, vuonna 1965 se oli enää 8.3 %. Kun kristillisdemokraatit olivat saaneet vuoden 1957 vaaleissa noin 15 miljoonaa ääntä, heidän äänimääränsä 12 vuotta myöhemmin oli sama 15 miljoonaa. Sosiaalidemokraattien äänimäärä sitä vastoin oli vuodesta 1957 noussut vuoteen 1969 kokonaista 4,5 miljoonaa. Erityisesti on merkillepantavaa, että äänten lisäys on täysin laskettava nuorison osalle.

Sos.dem. puolue oli näin ollen joutunut uuden tilanteen eteen. Se oli nähnyt, että toiminta hallituksessa oli tuonut sille lisääntyvää luottamusta. Joko se nyt oli kypsä ottamaan kantaakseen koko hallitusvastuun tai sen oli jatkuvasti jäätävä toisen viulun soittajaksi Kiesinger-Straussin orkesterissa. Puolue valitsi rohkeasti itsenäisen roolin. Se tiesi saavansa osakseen kansan enemmistön (kristillisdemokraatit ynnä uusnatsit) ankaran vastustuksen ja heikon liittolaisensa epävarman tuen. Se valitsi vaikeamman tien. Tulevaisuus näyttää, valitsiko se puolueena oikein.

Nyt valetaan kannuja, mikä on Brandt-Scheelin hallituksen ulkopoliittinen avaus. Kaikesta päättäen pyritään parantamaan suhteita itäryhmän maihin ja varsinkin uudeksi ulkoministeriksi povattu FDP:n puoluejohtaja Scheel on lausunnoistaan päättäen valmis menemään hyvinkin pitkälle. Tuntuu kuitenkin vähän uskottavalta, että nykyinenkään Länsi-Saksan hallitus olisi halukas niin pitkälle meneviin myönnytyksiin, että ns. Saksan kysymys saataisiin pois eurooppalaisesta päiväjärjestyksestä.