Eduskunnalle.

Siinä aika ajoin varsin vilkkaaksikin muodostuneessa keskustelussa, joka nimenomaan tämän vuosikymmenen kuluessa on käyty suomalaisen kansanvallan tulevaisuudesta, on usein kiinnitetty huomiota kansanvaltaisen järjestelmämme pahimpana heikkoutena sen kyvyttömyyteen luoda toimintakelpoista, yhtenäistä eduskuntaenemmistöä, joka voisi ylläpitää pysyväisen, varmasuuntaisen hallitusvallan. Täysin luonnollista onkin, että juuri tällaisina taloudellisesti ja valtiollisesti levottomina aikoina huomio aivan erikoisesti kohdistuu tähän seikkaan, sillä hallitusten tiheät vaihtumiset useinkin toisarvoisista syistä ovat omiaan vaikuttamaan rauhattomuutta ja levottomuutta edistävästi sekä antamaan tuulta purjeisiin niille, jotka haluavat kumota kansanvaltaisen valtiojärjestyksen. Mutta ne epäkohdat, jotka aiheutuvat liian tiheistä hallitusvaihdoksista, ovat olemassa normaalisinakin aikoina, niin että kysymys hallitusvallan lujittamisesta ei ole mikään poikkeuksellisista oloista johtuva tilapäisesti esille tullut asia, joka on valmis haudattavaksi olojen muututtua, vaan periaatteellisesti ja käytännöllisesti ensiarvoinen ja kansanvaltaisen valtiojärjestyksen tulevaisuudelle tärkeä asia. Kansanvalta ei suinkaan - niinkuin väärämielinen arvostelu usein väittää - tahdo edistää valtiollista vallattomuutta, vaan se käsittää selvästi, mikä korvaamaton merkitys yhteisten asioiden hoidolle on siinä, että sitä voidaan johdonmukaisesti ja pitkää tähtäintä käyttäen harjoittaa.

Taajojen hallitusvaihdosten estämiseksi esitettiin aikoinaan sellaista menettelyä, että eduskunnan jossakin asiassa tekemää päätöstä ei olisi katsottava hallitukselle annettavaksi epäluottamuslauseeksi, jollei sitä ole kannattanut vähintään puolet eduskunnan kaikista jäsenistä. Mutta tällainen enempää kuin mikään mukaan keinotekoinen järjestely itse eduskunnassa ei tuota toivottua tulosta hallitusvallan lujittamiseksi. Niin kauan kuin parlamenttaarinen hallitustapa on voimassa, ei eduskunnan työtä tai eduskunnassa olevia voimasuhteita säännöstelevillä järjestelyillä ilmeisestikään voida päästä hallitusten ijän pitentämiseen, jolleivät voimasuhteet eduskunnassa sitä luonnollisesti edellytä. Jos muutosta halutaan, on se suoritettava vaalilainsäädännön uusimisella. Tämä on mahdollista, jos vaalilainsäädäntö muutetaan sellaiseksi, että vaaleissa voidaan saada eduskuntaan yhtenäinen eduskuntaenemmistö, joka ylläpitää pysyväisen hallitusvallan.

Eduskunnan jäseniä valittaessa meillä on voimassa suhteellinen vaalitapa. Kun v. 1906 Suomen suuriruhtinaanmaalle suunniteltiin uudenaikaista kansanedustuslaitosta, vaikuttivat sekä maamme riippuvainen asema Venäjästä että siitä aiheutuvat poliittiset näkökohdat, että suhteellinen vaalitapa katsottiin ainoaksi oikeaksi tavaksi eduskunnan muodostamisessa. Maalle oli saatava sellainen edustuslaitos, jossa koko maan mielipide, kaikkein vähäisimmätkin mielipidesuunnat mukaan luettuna, olisi edustettuna. Ja vaikuttavimpana syynä tähän oli se, että täyttä itsenäisyyttä vailla oleva maa, jonka oikeudet alati olivat uhanalaisina, tarvitsi eduskunnan, joka voisi luotettavasti ja ulkomaisellekin mielipiteelle helposti osoitettavalla tavalla esittää koko  kansan tahdon maan laillisten oikeuksien säilyttämiseksi. Sitävastoin edustuselimellä ei ollut tehtävänä huolehtia toimeenpanovallan luomisesta ja kannattamisesta, joten tämä näkökohta tietenkin jäi harkinnan ulkopuolelle, silloin kun vaalitapa oli suunnittelun alaisena.

Kun sitten vuonna 1917 valtiopäiväjärjestykseen otettiin säännös, että maan hallituksen jäsenet nimitetään eduskunnan luottamusta nauttivista henkilöistä, mikä periaate säilyi myöskin v. 1919 hallitusmuodossa, laajeni eduskunnan toimivalta ja tehtävät erittäin merkityksellisellä tavalla. Eduskunnan oli tämän jälkeen kyettävä huolehtimaan maan hallituksen luomisesta ja hallituksen ylläpitämisestä, mitä se ei kuitenkaan, kuten kokemus on osoittanut, ole pystynyt tyydyttävästi suorittamaan. Se johtuu tietenkin meidän puolueolojemme rikkinäisyydestä, mutta suurimpana syynä siihen on sittenkin se, että meillä ei ole parlamenttia kokoonpantu sitä näkökohtaa silmälläpitäen, että sen olisi kyettävä luomaan luja, pysyväinen toimeenpanovalta, hallitus, s.o. että se kykenisi ylläpitämään parlamenttaarista hallitustapaa.

Meidän eduskuntavaalimme perustuvat edelleenkin sille pohjalle, joka oli perustuslaillisia oikeuksiaan puolustavalle, täyttä itsenäisyyttä vailla olevalle valtiolle sen olemassaolon kulmakivi. Mutta tämä pohja ei enää ole oikea valtiossa, jonka edustuslaitos on saanut suoritettavakseen kaikki ne valtiotehtävät, jotka maan itsenäistyminen on tuonut mukanaan ja edustuslaitokselle antanut.

Suurten valtiollisten muutosten sattuessa helposti tapahtuu, että jokin instituutio, joka oli rakennettu nimenomaan entisen systeemin erikoislaatuisia tarpeita ja vaatimuksia varten, jää voimaan vielä muutosten jälkeenkin. Näin tapahtui myöskin meillä Suomessa valtakunnan itsenäistymisen jälkeen. Parlamenttaarisen hallitustavan toteuttaminen olisi edellyttänyt sitä, että samalla kertaa olisi tutkittu, soveltuuko se vaalitapa, jonka mukaan eduskunnan jäsenet aikaisemmin oli valittu, parlamenttaariseen systeemiin, s.o. voidaanko suhteellisten vaalien avulla saada eduskunnassa esille riittävän voimakas, yhtenäinen enemmistö kannattamaan parlamentarismin perusteella toimivaa hallitusvaltaa. Jos tämä tutkimus silloin olisi suoritettu, olisi havaittu, niinkuin kokemus jo silloin ulkomailta osoitti, että suhteellista vaalitapaa ja parlamenttaarista hallitustapaa on vaikea saada sopimaan yhteen. Mutta nyt, kun meillä on itsellämme itsenäisyyden aikana saadut kokemukset käytettävissämme, voimme ilman ulkomailta saatavaa opastustakin päästä tästä selville. Parlamenttaarinen systeemi, kun se liittyy suhteelliseen vaalitapaan, voi ainoastaan aivan erikoislaatuisissa oloissa tuoda eduskuntaan työkykyisen, yhtenäisen ja pysyväisen eduskuntaenemmistön, joka kykenee ylläpitämään ulospäin arvovaltaista ja vakiintunutta sekä sisäänpäin lujaa ja johdonmukaisesti toimivaa hallitusta.

Mikäli siis eduskunnalle, niinkuin edellä on tehty, asetetaan se vaatimus, että sen on kyettävä, paitsi luotettavasti ilmaisemaan kansan todellinen tahto, myöskin luomaan edellytykset pysyväisen hallitusvallan olemassaololle, näyttää siihen meidän oloissamme voitavan päästä ainoastaan suhteellisesta vaalitavasta luopumalla.

Kysymys enemmistövaalitavan käytäntöönottamisesta onkin maassamme ollut useaan otteeseen keskustelun alaisena. Paitsi eräissä kirjasissa ja kirjoituksissa sekä eduskuntalausunnoissa, on asiaa perusteellisimmin käsitelty Helsingin yliopiston rehtorin, professori K.R. Brotheruksen valtioneuvoston toimeksiannosta v. 1934 laatimassa mietinnössä. Tarkastellessaan sekä suhteellisen että enemmistövaalitavan etuja ja varjopuolia mietinnön laatijan myötätunto on ilmeisesti enemmistövaalitavan kannalla, jonka puolesta hän esittää runsaasti huomionarvoisia, painavia näkökohtia.

Professori Brotheruksen mietintö ei ole aiheuttanut kuitenkaan mitään toimenpiteitä hallituksen taholta. Päinvastoin sama hallitus, joka keväällä 1933 osoitti periaatteellista suopeutta enemmistövaalitapaa kohtaan antamalla tunnetulle valtio-oppineelle tehtäväksi tutkia sen soveltuvaisuutta meidän oloihimme, on nyt vuoden 1936 vaalien jälkeen asettanut valtion komitean suunnittelemaan tähänastista suuremman suhteellisuuden aikaansaamista valtiollisissa vaaleissa. Kun kysymys vaalitavastamme näin ollen on taas tullut ajankohtaiseksi, on asianmukaista, että se tulee koko laajuudessaan käsittelyn alaiseksi.

Edellä on tyydytty tarkastelemaan suhteellista ja enemmistövaalitapaa miltei yksinomaan parlamenttaarisen hallitustavan sille antamaa taustaa vastaan. Mutta valtiollisen elämän kannalta yleensäkin enemmistövaalitavalla on ansioita, joita ei voida väheksyä. Mainitsemme niistä vain edustajaehdokkaiden persoonallisten edellytysten suuremman arvostamisen kuin nykyään, puoluevastakohtien lieventymisen, edustajien ja valitsijoiden keskinäisen kosketuksen ja luottamuksen lujenemisen, edustajien vastuunalaisuuden tehostumisen y.m.s. Näiden näkökohtien esittäminen, näkökohtien, jotka monien muiden ohella on julkisuudessa useaan otteeseen mainittu enemmistövaalitavan puolesta, ei suinkaan tapahdu siinä mielessä, etteikö enemmistövaalitavalla olisi myöskin varjopuolia suhteelliseen vaalitapaan verrattuna. Mutta valo- ja varjopuolien tasapuolinen ja kiihkoton arvostelu on johtanut siihen, että allekirjoittajien käsityksen mukaan meidän valtiollisten olojemme vakiinnuttaminen kansanvaltaisella pohjalla vaatii enemmistövaalitavan käytäntöönottamista valtiollisissa vaaleissa.

Sen nojalla, mitä edellä on esitetty, ehdotamme kunnioittaen eduskunnan päätettäväksi toivomuksen,

*että hallitus valmistaisi ja Eduskunnalle antaisi esityksen laiksi edustajanvaaleista, joka perustuu enemmistövaalitapaperiaatteen pohjalle.*

Helsingissä 10 päivänä syyskuuta 1936.

Urho Kekkonen.

Elias Tukia.

J. Koivisto.

E.M. Tarkkanen.

Eero Nurmesniemi.

Artturi Leinonen.

L.O. Hirvensalo.

Heikki Vehkaoja.

K.A. Lohi.

S. Salo.

Lauri Kaijalainen.

Kusti Arhama.

Kalle Kämäräinen.

Jussi Annala.

Väinö Kaasalainen.

Matti Miikki.

Uuno Hannula.

Antti Kukkonen.

Viljami Kalliokoski.

T. Janhonen.

Toivo Ikonen.