Poliittisen kommentaattorin tappolinja

LIIMATAINEN

15/5 1970

Kun on paremmalla ajalla voinut tutustua lukijoiden nimimerkille osoittamiin moitteisiin ja enemmänkin katkeriin toivotuksiin, niin on parasta aloittaa näin: vanhalla väitteellä, että lehden toimituksella on aina viimeinen sana, on vain muodollinen totuusarvo, kun sen sijaan aineellinen totuus kuuluu: lehden lukija on aina oikeassa. Psykologisesti ottaen on asia nimittäin sellainen, että lukija, joka on protestoidakseen tarttunut kynään ja kyhännyt vastakirjoituksen, on siihen määrään varma, usein jopa kiihtyneesti vakuuttunut asiastaan, että toimituksen tai arvostellun kirjoittajan perustelut tai puolustelut eivät voi muuttaa piirunkaan vertaa hänen käsityksiään. Ja vaikka hänelle tyydyttäisiin luettelemaan pelkästään tosiasioita, jotka kumoavat hänen protestinsa, niin ei se sittenkään aiheuta muuta kuin närkästystä asianomaisessa henkilössä. Tällaiseen tapaukseen sopii vanha hokemainen: sen pahempi tosiasioille.

  Mutta kun nimensä reilusti ilmoittaneet henkilöt toimittaja Liimataista tarkoittaen sanovat "eikö olisi syytä heti poistaa ko. herra ihmisten joukosta", siis ilma pois, niin silloin on oikeus joko pyytää armoa tai panna vastalause. Taikka viitata käytännöllisiin vaikeuksiin. Jos näet kaikista niistä henkilöistä, joiden kerrotaan tai väitetään olevan nimimerkin takana, pitää ottaa ilma pois, olisi heidät koottava seinää vasten ja huiskautettava muutama kerta edestakaisin kuularuiskulla. Kai siinä oikeaankin osuttaisiin, mutta varmaan vuotaisi myös viatonta verta. Eihän se toki mitään uutta ole. Syyttömät, viattomat ja sivullisethan ne sodassa ensiksi ammutaankin, kuten nyt esimerkiksi Kambodzhassa. Poliittisen kommentaattorin tappolinja!

  Muussa suhteessa ei ole arvoisia arvostelijoita vastaan syytä polemisoida, sillä he ovat aina - kuten edellä kuvattiin - oikeassa.

  Sitä vastoin saattaa olla paikallaan kuvailla poliittisen katsauksen, selityksen, kommentin anatomiaa, siis sitä, miten katsaus tehdään ja mikä on sen tarkoitus. Silloin on tietenkin erotettava toisistaan mielipidejulkaisujen, esim. puoluelehtien pakinat ja toiselta puolen sitoutumattomien julkaisujen objektiiviseen esitykseen pyrkivät kommentit. Poliittisten lehtien pakinat tähtäävät tiettyyn lopputulokseen, johon etsitään perustelut sekä esitetään ne. Lopputulosta vastaan puhuvat tosiasiat joko kielletään tai niistä vaietaan.

  Asioiden objektiiviselle selostamiselle voidaan säännöksi asettaa esimerkiksi seuraavaa: "Ei pidä ottaa erillisiä tosiasioita vaan kaikki käsiteltävää kysymystä koskevat tosiasiat yhdessä, ilman ainoatakaan poikkeusta, sillä muussa tapauksessa herää kiertämättömästi epäilys ja aivan oikea epäilys, että tosiasiat on valittu tai koottu mielivaltaisesti, että kokonaisuutena otettujen historiallisten ilmiöiden objektiivisen yhteyden ja keskinäisen riippuvuuden asemesta esitetään subjektiivista sekasotkua." Nämä lainatut ohjeet vaikuttavat - eikö totta - järkeviltä ja pätevät silloin kun kommentaattori haluaa esittää jostakin tapahtumasta asiallisen, mahdollisimman täydellisen ja objektiivisen kuvauksen.

  Sopivana esimerkkinä voidaan ottaa Liimataisen spekulaatio tulevasta hallituksestamme.

  Uuden eduskunnan voimasuhteiden nojalla esiteltiin eräitä yhdistelmiä, joiden avulla maahan saataisiin jopa enemmistöhallitus. Mutta kun tarvittavien puolueiden toimintaa, henkilökokoonpanoa ja tarkoituksia tarkasteltiin, havaitsi kommentoija monia tekijöitä, jotka saattavat tuottaa jokaisen esitetyn yhdistelmän kokoamiselle hallitusyhteistyöhön pahoja vaikeuksia. Lopputulos oli, erään lähetetyn vastalauseen arvostelema, suhteellisen heikko vähemmistöhallitus tai virkamieshallitus.

  Voi olla, että nimimerkki on väärässä ja sitä toivoo hartaasti nimimerkki itsekin. Mutta kun hän tutki asiallisesti, ilman minkäänlaista pyrkimystä tiettyyn lopputulokseen, kaikkia vaikuttavia tekijöitä, niin enemmistöhallituksen muodostamisen tiellä näytti olevan vahvoja esteitä. Kyllä nimimerkki sen verran aritmetiikkaa osaa, että hänkin tietää 52 + 36 + 36 tekevän yhteensä 124 paikkaa, mikä on eduskunnassa ehdoton enemmistö. Mutta tämä enemmistö ei ole hallitusta muodostettaessa käytettävissä, Kepun puoluevaltuusto siitä suorastaan päätti 27.4.1970. Ei se ole sivullisen kommentaattorin vika, jos vaalien antama tulos tekee enemmistöhallituksen muodostamisen vaikeaksi. En ymmärrä, miksi sitä ei perustellusti saisi sanoa vaikkapa kohta vaalien jälkeen, sillä vaalien nojalla eduskuntaryhmille langennut voima on ratkaisevaa hallituksen muodostamiselle ja hallituksen tekeminen on yksi vaalien tarkoitus.

  Ei kommentaattorin tehtävänä ole tyhjentää toiveiden tynnyriä vaan antaa tosiasioihin perustuva kuva olosuhteista.

  Meissä suomalaisissa on hyvin paljon amerikkalaista: kaikki nähdään joko mustana tai valkeana. Nuoriso on tosin alkanut puhua moniarvoisesta yhteiskunnasta, joka ei ole muuta kuin nykymuodin mukaiseen asuun puettu lyhennelmä vanhasta suomalaisesta sananlaskusta: arvaa oma tilasi, anna arvo toisellekin. Puhutaan niin huokeasti ennakkoluulottomuuden merkeissä ilmenevästä henkisestä kehittymisestä, joka kansamme parissa on tapahtunut, mutta kun asialliselle puolueettomalle tapahtumien tarkkailijalle ja selostajalle suositellaan turvetta suun päälle, niin joutuu kysymään, minkä arvoista on se suvaitsevaisuus, jonka voitolle pääsyyn maailmanlaajuisessa mitassa pienen kansan koko olemassaolo pohjimmaltaan perustuu.

  Joskus tulee mieleen ajatus, kuinka toivotonta ja turhaa on yrittää antaa asiallista, puolueetonta informaatiota, sillä tulos on yleensä se, että saa korvilleen ainakin kahdelta taholta. Suomen kansa lukee mieluimmin sellaista tekstiä, mihin uskoo, yksipuolista päkätystä, jossa musta on vain mustaa joka on todella mustaa tai vain valkeaa, joka on sitten niin valkeaa, ettei valkeammaksi voi tulla.

  Nordekia koskevalta osalta on vastaus jo annettu kriittisten kirjoitusten yhteydessä. Selvää on, että vaaleissa voittivat ne, jotka olettivat olevansa Nordekin kannalla. Mutta "kun kaikki käsiteltävää asiaa koskevat tosiasiat yhdessä, ilman ainoatakaan poikkeusta" otetaan huomioon, niin historiallinen kehitys Euroopassa de Gaullen kaatumisen jälkeen on vienyt siihen, että Suomi joutui tienhaaraan: jatkaako puolueettomuuspolitiikkaansa vai lähteäkö etsimään uutta tietä? Asia on vielä auki, hyvät neuvojat ehtivät vielä antaa viisaita ohjeitaan.

  Kun tätä kirjoitetaan, on hallitusneuvottelujen toinen kuukausi alkanut. Ollaan suunnilleen yhtä pitkällä mihin 3.4.1970 julkaistu kommentti "tuleva hallituksemme" oli päättynyt. Siihen on jouduttu ilman pirujen seinille maalaamista eikä sitä ole mielialojen rauhoittaminen jouduttanut.

  Jotta kukaan ei tulisi harhaanjohdetuksi ja vihaiseksi, on paikallaan sanoa, että kirjoituksen alussa lainatun ohjeen objektiivisen selostuksen laatimisesta on kirjoittanut Vladimir Lenin kirjassaan "Tilastotiede ja sosiologia".