Metallilakkoa voitaneen siis pitää tapahtuvana tosiasiana.

Pienet seikat voivat matkaansaattaa suuria ja usein surullisia asioita. Kun tarkastellaan Metallin vilkkaassa äänestyksessä annettujen äänten jakaantumista, niin voidaan todeta, että jos yksi tuhat niistä, jotka äänestivät lakon puolesta, olisi antanut äänensä lakkoa vastaan, ei lakkoa olisi syntynyt, vaan työrauha metallialalla olisi säilynyt. Tavataan sanoa, että ei sota yhtä miestä kaipaa, mutta esilläolevassa tapauksessa rauha olisi kaivannut tuhannen kertaa yhden miehen äänen. "Suomen Sosialidemokraatin" ammattiyhdistyspalstalla "Sorvarin päiväkirja" kirjoitettiin juuri äsken: "Moni mies täällä sorvin ääressä on tosin mietiskellyt miten kova koulu näköpiirissä oleva työtaistelu tulee olemaan." Tämä asia saattaa palata uudelleen mieleen kun on muutaman viikon lakko takana.

Mutta se, mikä on tapahtunut, on tosiasia. Vieläkin on jäljellä se mahdollisuus, että suunnilleen sen palkkamäärän puitteissa, josta työnantajat ja työntekijät liittojen välisissä neuvotteluissa olivat sopineet, voitaisiin korttien uudelleen sekottamisen jälkeen suorittaa "uusi jako" ja sen turvin välttää taloudellisesti turmiollinen lakko. Parasta olisi, jos tämä voitaisiin tehdä niin, että kumpikaan osapuoli ei menettäisi kasvojaan. Mutta tämä taitaa olla turha toivo.

Metallin äänestyksestä ja uhkavaatimuksen tekemisestä on kulunut jo niin monta päivää, että tässä on ollut aikaa aprikoida. Syntynyt tilanne on hyvin erikoislaatuinen.

Metallilakko on normaali lakko siinä missä mikä muu lakko tahansa. Työnantajien kanssa riidellään palkoista ja työolosuhteista ja sosiaalisista eduista. Mutta tämä ei ole asian ainoa puoli, sillä taustalla ovat suuret ammattiyhdistyspoliittiset ja sitä tietä myös poliittiset näkökohdat ja edut. Metallin työehtosopimuksen kohdalla on käyty ja käydään taistelua vallasta ammattiyhdistysliikkeessä ynnä kommunistisessa puolueessa.

Metalliliiton liittokokouksen vaalit järjestetään ensi syyskuussa. Niissä vaaleissa merkitsee paljon se, mikä ryhmä on kyennyt hankkimaan eniten etuja koko ammattikunnalle. Ryhmiä on kolme: sosiaalidemokraatit, SKP:n virallinen elikkä enemmistösiipi ja SKP:n oppositio.

Sosiaalidemokraatit, jotka SAK:n piirissä ajoivat läpi UKK-sopimuksen hyväksymisen, eivät kuitenkaan rohjenneet tehdä päätöstä metallin työehtosopimuksen hyväksymisestä ilman jäsenäänestystä. Se olisi näet ollut huono lähtökohta liittovaaleihin. He ilmeisesti uskoivat saavansa työnantajaliiton kanssa tekemänsä sopimuksen taakse ainakin 1/3 äänestäjistä, mihin mittaan taattujen sosiaalidemokraattien piti liitossa vaivatta riittää. Mutta ei riittänyt: joko liitossa on kommunisteilla noin selvä yliote tai sitten sos.dem. puolue ei saanut pidetyksi kannattajiaan takanaan.

Näissä asetelmissa nyt mennään lakkoon. On selvää, että jokaisen edellämainituista ryhmistä on tehtävä kaikkensa, että kykenisi osoittamaan olleensa voitollisen lakon varsinainen arkkitehti. Tämä seikka tekee tilanteen hankalaksi, sillä se, joka suostuu lopettamaan lakon heikompaan tulokseen kuin yksi tai kaksi kilpailevista ryhmistä vaatii, on vaaleissa ryvetettävänä. Ja varmaa on, että SKP:n oppositiolla, jota on totuttu syystä tai syyttä nimittämään Sinisalon ryhmäksi, on aina kanttia vaatia enemmän kuin yksikään kilpaileva porukka voi tehdä.

Jos tästä näkökulmasta tarkastellaan sosiaalidemokraattien asemaa, niin se taktillisesti ottaen on erikoisen hankala. Sos.dem. ammattiyhdistysjohto ajoi läpi UKK-kehdotuksen SAK:ssa ja hyväksyi metallissa sille pohjalle rakentuvan työehtosopimuksen. Sitä koskevassa äänestyksessä sosiaalidemokraatit puolsivat sopimuksen hyväksymistä. Jos lakko päättyy suureen tai pienempäänkään työntekijäpuolen voittoon, niin sos.dem. ammattiyhdistysjohdon on vaikeaa kovin mahdokkaasti tunkeutua osingon jaolle. Toista tietenkin on, jos lakko päättyy työntekijäpuolen tappioon, mutta sellaista ei ainakaan lakon puolesta äänestäneiden metallimiesten mielestä pidetä ilmeisesti mahdollisena.

Vaikka SKP:n virallinen linja puhuikin lakon puolesta, vaikuttaa siltä kuin senkään asema ei olisi järin helppo. Pyrkipä SKP:n enemmistöjohto kuinka innokkaasti tahansa puhaltamaan lakon synnyttämiä liekkejä, niin se ei sittenkään pysty kilpailemaan aktiivisten äkkijyrkkien kanssa. Jo tässä vaiheessa voidaan havaita, kuinka oppositio ahdistaa "revisionisteja" nurkkaan, koska se voimakas kannatus, joka lakolla oli metallityöläisten keskuudessa, voitiin saavuttaa ainoastaan "luokkakantaisen" politiikan johdonmukaisella noudattamisella ja siitä aiheutuneella joukkotoiminnan aktivoitumisella, kuten oppositio asian esittää. Suunnitelmat suurlakosta olivat kariutuneet, mutta metallimiesten lakko ynnä sitä tukevat yllättävät ja lukuisat pistelakot muilla aloilla merkitsevät sellaisen taistelumielialan luomista, jonka piirissä SKP:n oppositio on kuin kala vedessä - Maon mielivertausta käyttääksemme. Nämä ajatukset ovat mahtaneet olla myös Aarne Saarisen mielessä kun hän puheessaan sanoi, että hyvä olisi jos tästä pulmasta selviydyttäisiin pahemmin kastumatta neuvottelujen avulla lakkoon joutumatta.

Kaikkia näitä vaihtoehtoja aprikoitaessa, näyttää siltä, että rankat vaalitappiot kärsinyt SKP - tai oikeastaan sen oppositio - eläisi jonkinlaista ruusuisten odotusten aikaa. Sillä jos se voittaa määräysvallan metalliliitossa, niin se on alkuna vyörytykselle koko ammatillisessa liikkeessä. Tämä vie tietenkin aikaa, mutta SAK:n suurimpien liittojen hallussapito johtaisi välttämättömyyden pakosta - todennäköisesti - ylivallan siirtymiseen yhtenäistyneessä ammattijärjestössä kommunistien käsiin.

Näin pitkällä ei tietenkään vielä olla, mutta kuten edelläolevasta mahdollisuuksien kartoittamisesta havaitaan, tilanne metallin lakon tiimoilta on kyllä erittäin kiinalainen.

Tässä ei ole tarkoituksena ryhtyä selvittelemään, mitä vahinkoja kansantaloudellemme ja kansallemme pitkäaikaisesta metalliteollisuuden lakosta on. Siitä on paljon puhuttu ja selvä se on puhumattakin. Jollakin tavalla tuntuu kovin haikealta pahalta, että niistä talouttamme vahvistavista tuloksista, joihin devalvaation ja sen menestyksekkään jälkihoidon jälkeen päästiin, ei saada nauttia tämän kauemmin. Pitkä lakko, oli sen tulos mikä tahansa, heikentää asemaamme ja aiheuttaa menetyksiä. Mutta jos se päättyy sellaiseen tulokseen, että edessä on taas pikainen devalvaatio, jota eräs johtava kommunistikin puheessaan ennusteli, niin sen seurauksista ei selvitä tällä erää niin helposti kuin parilla aikaisemmalla kerralla.

Mutta olisiko niin, että devalvaation jälkihoidossa ei kiinnitetty tarpeellista huomiota siihen, miten suhdannevoittojen osalta olisi ollut meneteltävä. Kenties sopimusneuvottelut olisivat nyt olleet helpompia, jos aikoinaan, siis esimerkiksi viime devalvaation yhteydessä, olisi säädetty pysyväinen suhdanneverolaki. Yleensä tarvitaan suurta taitoa ja rohkeutta ottaa epämukava lääke, jotta myöhemmin voisi välttyä hiton katkerien "troppien" nielemiseltä.