Kansanedustajien urheilupoliittiset velvoitteet

Puhe Eduskunnassa 3.11.1965

Tämä Eduskunnan urheilukerho on hyvin eksklusiivinen klubi. Kun se nyt viettää 20-vuotisjuhlaansa, ei ole siis tarpeen esitellä sen toimintaa, sillä sen kaikki läsnäolijat hyvin tuntevat. Sen sijaan saattaa olla paikallaan, että hieman koetan käsitellä niitä tehtäviä, joita ymmärtääkseni Eduskunnan urheilukerholla pitäisi olla tulevaisuudessa.

Eduskunnan urheilukerhon työsarka jakaantuu nähdäkseni varsinaisesti kahteen osaan. Ensimmäinen niistä luonnollisesti on kerhon jäsenten fyysisen kunnon ylläpitäminen ja toinen työsarka, kuten haluaisin määritellä, urheilupoliittinen toiminta.

Suomen eduskunnassa on varmasti entisiä suururheilijoita enemmän kuin missään toisessa maailman parlamentissa, ja näin ollen voi pitää selvänä, että kun he kaikki kuuluvat Eduskunnan urheilukerhoon, kerhon jäsenillä on sekä teoreettista että käytännöllistä tietoa siitä, millä tavalla fyysinen kunto pidetään korkealla. Mutta mikäli minä olen havainnut, on sittenkin esiintynyt vaikeuksia. Minulle on kerrottu, että kun suururheilija tulee eduskunnan jäseneksi, niin hän hyvin lyhyessä ajassa saattaa lihoa yli 30 kiloa, ja se on suhteellisen suuri kilomäärä. Voisi tietysti luulla, että tämä johtuu pelkästä laiskuudesta, mutta en oikein sitä usko. Olen tätä asiaa joskus joutunut ajattelemaan ja olen tullut siihen johtopäätökseen, että eräänä syynä tähän lihomiseen on ilmeisesti pakottava vaalipoliittinen laskelma. Mehän kaikki tiedämme, että ihmiset mieluummin luottavat sellaiseen henkilöön, joka on hyvinvoivan näköinen, kuin kovan ja rasittavan harjoituksen laihduttamaan nälkäkurkeen. Julius Caesar sanoi vähän ennen kuin hänet murhattiin William Shakespearen mukaan seuraavasti: "Mä seurahani lihavia tahdon, sileäpäitä, jotka yönsä nukkuu. Nälkäinen, ontto Cassion on katse, hän paljon miettii, häneen ei voi luottaa." Minä luulen, että näin on ollut siitä lähtien ja mahdollisesti jo sitä ennenkin. Luotettavuus ja lihavuus jollakin tavalla yhdistetään toisiinsa. Ja onhan selvää, että ennen vaaleja eduskunnan jäsenet, myös Eduskunnan urheilukerhon jäsenet, joutuvat tavattoman ristipaineen alaisiksi. Asianomainen eduskuntaryhmä tietysti vaatii, että jäsenen täytyy nauttia mahdollisimman laajojen kansalaispiirien luottamusta ja sen perusteella saada paljon ääniä, ja kun luotettavuus ja luottamus taas edellyttää lihavuutta, tämä paine kohdistuu aivan toisiin arvoihin, kuin ovat ne, joita Eduskunnan urheilukerho pitää tärkeänä. Eduskunnan urheilukerhon mielestä miehen täytyy jokapäiväisen harjoittelun avulla pitää itsensä hyvässä ja sutjakassa kunnossa. Sillä tavalla säilyttää terveytensä, työkykynsä ja saavuttaa pitkän iän. Tällä tavalla siis eduskuntaryhmien ja Eduskunnan urheilukerhon intressit menevät ristiin. Henkilökohtaisesti annan kaiken kannatukseni Eduskunnan urheilukerhon pyrkimyksille ja lausun jo tässä onnentoivotukseni Eduskunnan urheilukerholle myös sen tulevissa tehtävissä.

Siihen kysymykseen, mitä Eduskunnan urheilukerhon pitäisi nähdäkseni urheilupolitiikassa suorittaa, minun ensiksi on sanottava, että järjestönä se ei siinä suhteessa kai sanottavasti voi saada aikaan. Mutta Eduskunnan urheilukerhon kaikki jäsenet tuntevat varmastikin syvää kiinnostusta ja tähän aikaan luullakseni syvää huolta siitä tilasta, mihin Suomen urheilu on joutunut. Minun nähdäkseni Suomen kansainvälinen edustus ei ole koskaan aikaisemmin saanut tyytyä niin vähään kuin tänä vuonna. Sen vuoksi jokainen meistä etsii syitä, jotka ovat tämän aiheuttaneet, ja varmaan etsii keinoja, joilla tilanne voitaisiin korjata. On aivan selvää, että kertaheitolla tätä asiaa ei voida parantaa, mutta jokainen meistä luonnollisestikin koettaa miettiä toimenpiteitä, joilla vähitellen voitaisiin kansainvälinen asemamme urheilumaana saada suunnilleenkaan sellaiseksi kuin se aikaisemmin on ollut, olipa sitten kilpailu kuinka kovaa tahansa. Ihmisiähän ne ovat ulkomaillakin, se meidän täytyy muistaa. Minä palaan vanhaan teemaani. Katsoisin, että tietyt organisatoriset järjestelyt ovat välttämättömiä. Urheilusovinto olisi saatava aikaan. Emme kykene nostamaan kansainvälistä asemaamme, jos me omassa keskuudessamme urheiluelämänkin alalla riitelemme niin silmittömästi kuin nyt.

Olen elämäni keväimessä ollut parikymmentä vuotta Suomen Urheiluliiton puheenjohtajana, ja silloin meidän ongelmamme oli se, että TUL ei antanut miehiään Suomen kansainväliseen urheiluedustukseen. Nyt on tilanne toinen, nyt TUL tyrkyttää miehiään kansainväliseen urheiluedustukseen, mutta nämä eivät kelpaa. Ongelma se on sekin. 30-luvulla me hyvin pitkään neuvottelimme siitä, millä tavalla voitaisiin korjaus saada asiassa aikaan, ja ennen tämän kymmenluvun loppua tehtiin yhteistoimintasopimus. Eräänä merkittävänä tekijänä tämän sopimuksen syntymiseen nähdäkseni vaikutti se, että Suomen Urheiluliitto tunnusti TUL:n itsenäisyyden ja jopa sen, että TUL on myönteisellä tavalla vaikuttanut urheilun leviämiseen, koska mikään muu järjestö kuin työväen oma järjestö ei niissä piireissä olisi voinut saada urheilutoimintaa viriämään. Minä uskoisin, että tämäntapaista henkeä pitäisi nytkin kyetä luomaan niihin mahdollisiin neuvotteluihin, joita käydään. Kyllähän minä tiedän, että jonkinlaista yhteistoimintaa nytkin on olemassa, mutta tämä yhteistoiminta rajoittuu vain muutamiin kilpailuihin vuodessa. Se ei riitä. Urheilun taso nousee yhteistoiminnan turvin käsittääkseni ainoastaan siten, että mahdollisimman laaja kotimainen kilpailutoiminta on myös yhteistä ja että tämä yhteistoiminta on tasavertaista. Nythän esimerkiksi sellaisissa lajeissa, joissa eivät sekunnit eivätkä senttimetrit ratkaise voittoa, vaan joissa arvostelutuomareitten antamat pisteet määräävät paremmuuden -- niissä lajeissa toinen osapuoli määrää kaikki palkintotuomarit omasta leiristään ja toinen osapuoli saa tyytyä niihin pisteisiin, joita tällaisen järjestelyn turvin heruu. Me, jotka tiedämme suomalaisen luonteen, emme pidä tätä kohtuullisena ja oikeana, vaan se herättää vastarintaa, ja kaikki vastarinta ja erimielisyys urheilun piirissä varmasti estää sitä kansainvälisen tason nousua, jota me urheilumiehet niin välttämättä kaipaamme. Meitä urheilumiehiä on Suomessa paljon. Monet ovat vielä enemmän murheissaan epäonnistumisistamme urheiluareenalla kuin me vanhat urheilumiehet konsanaan. Toivon, että Eduskunnan urheilukerho, jolla saattaa olla niin tavattoman merkittävä vaikutus tässä asiassa, ottaisi sen ennakkoluulottomasti ja vanhoihin käsityksiin takertumatta käsittelyn alaiseksi. Se maksaa vaivan, koska päämäärä, johon tämän avulla pyritään, on todella korkea ja saavuttamisen arvoinen. Henkilökohtaisen fyysisen kunnon kohentamisesta haluaisin vielä esittää eräitä opettavaisia sanoja. Ei pidä säikähtää, jos fyysistä kuntoa kohotettaessa ei heti saavutetakaan niitä tuloksia, joihin pyritään ja joita toivotaan, vaan pitää jatkaa hellittämättä. Minä kerron oman kokemukseni: Noin kymmenen vuotta sitten, kun tulin tähän tehtävään, aloin Seurasaaressa päivittäin lenkkeillä. Siellä on varjoisassa poukamassa kivirappuset -- jonkin aikaa harjoiteltuani kykenin hyppäämään näillä kivirappusilla kuudennelle askelmalle. No, sen jälkeen olen lähes kymmenen vuoden aikana, siis 55. ikävuodesta 65. ikävuoteeni, miltei päivittäin tiettyinä vuodenaikoina kierrellyt Seurasaaressa ja aina yrittänyt hypätä seitsemännelle askelmalle vieläkään onnistumatta. Minusta se on kuitenkin mahdollista, en minä ainakaan lopeta. Sanon siis teille, hyvät naiset ja herrat urheilukerhon jäsenet, että ei pidä lannistua, jos ei saavuta heti sitä tulosta mihin pyrkii, ja rohkaisuna esitän, että täytyy jaksaa yrittää, vaikka se veisi vuosikausia.