Radio rämeessä

LIIMATAINEN

30/11 1970

Suomen Senaatissa esiteltiin 1849 kirjelmä, jossa sanottiin Hänen Majesteettinsa Keisarin käskeneen panna toimeen Suomen virallisessa lehdessä (Finlands Allmänna Tidning) sellaisia uudistuksia, että lehti "Täydellisemmällä sisällyksellään saattaisi tyydyttää lukevan yleisön vaatimuksia". Sanomalehden tuli olla kenraalikuvernöörin Helsingin Kanslian alainen ja kenraalikuvernöörin piti nimittää sille sekä toimittaja että sensori. Hallitus näet, rettelöityään lehdistön kanssa, oli havainnut sen suuren vaikutuksen, mikä lehdistöllä oli ihmisten mielipiteisiin, ja halusi nyt virallisen lehden palstoilla päästä itse vaikuttamaan heräävän maalais- ja herrasväen ajatteluun.

  Hallituksen aikomus herätti jyrkkää arvostelua. Yritystä manipuloida yleistä mielipidettä paheksuttiin ankarasti. Snellman puolestaan katsoi, että tällaiset aikeet ohjata kansalaisten mielipiteitä oli tuomittu epäonnistumaan. Eikä näistä yrityksistä sitten mitään tulosta syntynytkään.

  Jos tässä historiallisessa kertomuksessa pannaan Finlands Allmänna Tidningin tilalle "Suomen yleisradio" ja kenraalikuvernöörin paikalle "Eduskunnan asettama hallintoneuvosto", joka nimittää pääjohtajan ja on itse sensorina, ja vielä H. Majesteettinsa kirjeen kohdalle maisteri Eino S. Revon pääministeri Johannes Virolaiselle 1964 lähettämä muistio, jossa esitettiin yleisradiotoiminnan olennaista aktivoimista, niin siinä meillä onkin yleisradiotilanne 1964. Tuloksena oli mielipiteitä ohjaamaan pyrkivä yleisradio, uusi valtakunnan lehti 115 vuoden takaa, vieläpä monopoli sellainen, koska Yleisradiolla on kotimainen yksinoikeus eetteriaaltojen ohjelmakäyttöön. Virallisen lehden rinnalla oli sentään muita sanomalehtiä.

  Paljon on kuitenkin sadassa vuodessa edistytty. Kenraalikuvernööri halusi hyssytellä Suomen kansaa jatkuvaan uneen ja hiljaiseen vaatimattomuuteen. Mutta nyt Yleisradio senkun ärsyttää yhteiskuntaa "kehitykseen" ja kansalaisia "kannanottoon", repii irti puolesta- ja vastaan-mielipiteitä, etsii vihaa ja soisi myös löytävänsä kritiikkiä kritiikin vuoksi kuten vaalipuhujilla. Hyvää kai se tekee, kun "kehitys kehittyy", mutta inhottavaa on, kun kukaan ei ole tyytyväinen eikä voi ollakaan. Nykyisellään yleisempi tyytyväisyys olisikin asiallisesti ja toimitusteknillisesti täysin mahdotonta. Radio on rämeessä. Tämä ei johdu Revosta, ei Pakkasesta, Raatikaisesta tai Silvolasta, ei Koskesta tai Tammisesta vaan systeemistä. Räikeä arvostelu tulvii sekä oikealta, vasemmalta että keskustasta, vieläpä puolueista riippumattomien piiristä. Joka puolelta.

  Miten tähän on tultukaan?

  Sotien aikana Yleisradiota käytettiin voimakkaasti kansallisen yksimielisyyden luomiseen ja ylläpitämiseen, toimi oli maan hallituksen käsissä. Syksyllä 1944 tilanne tälläkin kaistalla heilahti: radion johtoon tuli vasemmistolainen kirjailija Hella Wuolijoki, toimekas kulttuuripersoona, joka toi ohjelmaan myös oman nuottinsa, mikä ärsytti laajoja piirejä. Perustettiin ensimmäinen radiokuuntelijain yhdistys, painostusryhmä, keulassa kiroileva professori. Vaikka ohjelmaan tuli monta mielenkiinnolla seurattua uutuutta, Pienoisparlamentti jne., niin kuitenkin isänmaalliseksi velvollisuudeksi iskostettiin mieliin tavoite: Hella ulos radiosta. Siihen eivät vitsit ja herjat riittäneet, vaan tarvittiin iso kurikka, itse eduskunta. Säädettiin (1948) "Lex Jahvetti Kilpeläinen". Lain tarkoituksena oli, että erilaiset poliittiset käsityskannat tulisivat radiotoiminnassa "tasapuolisesti huomioon otetuiksi", mutta sen "taivaallinen, sen juhlallinen tarkoitus" - lainataksemme Nummisuutareita - oli vain: Hella ulos.

  Tämä hetkellinen ja henkilökohtainen pientavoite, jonka vuodet muutenkin olisivat korjanneet, avasi radiotoiminnalle kiusallisen kehityksen tien. Yleisradio joutui puhtaasti poliittiseen hallintoon, suoraan eduskunnan alaisuuteen. Poliittisesti kootusta lainsäätäjästä, joka on hallinnut vain kansliansa, senkin huonosti, tuli hallintojohtaja herkkään ja nopeasti paisuvaan laitokseen, jolla on mahdollisuudet vaikuttaa mielipiteisiin. Jokaisen kansanedustajan suurin mielihalu oli muokata ihmisten mielipiteitä oman puoluenäkemyksensä suuntaan. Siksi radion hallintoneuvostoon kukin eduskuntaryhmä valitsee kovanaamaisimmat luottamusmiehensä - ns. kulttuurilinja näyttää unohtuneen - ja nämä puolestaan valitsevat johtajaksi varmimmat oman puolueen edustajat, siis puoluesihteerit, taistelun tuoksinaan ja väistöliikkeisiin tottuneet krenatöörit.

  Kun hallintoneuvostossa on eduskunnan valiokunnan tavoin puolueita enemmän kuin puolentusinaa, niin arvaa johtamisen vaikeuden. Johtajat joutuvat talossaan käymään alituista viidakkosotaa, vahtimaan toistensa mahdollisuuksia erityisesti laajassa henkilökuntagalleriassa, olemaan aina varalla siirtoon oman suunnan hyväksi tai iskuun toisen mottaamiseksi. On siinä ukon turkki tuulessa. Muutenhan johtajat eivät voisi menetelläkään, hehän ovat puolueensa luottamusmiehiä valioluokasta.

  Ensimmäinen eduskunnan valitsema hallintoneuvosto toimi uutuuttaan kainosti. Se lähti "pää pensaassa" -linjalle. Hallintoneuvoston puheenjohtajaksi valittiin lempeä ja hurskas rovasti, pääjohtajaksi konttoripäällikkö. Kehitys suunnattiin tekniikkaan ja lupamaksujen keruuseen. Ohjelma sai toiminnassa sivuosan. Tuloksena oli kulttuurityhjiö, jonka täytteeksi 1964 pantiin silloin puolueeton Uuden Suomen ent. radioarvostelija Eino S. Repo.

  Mutta Revon kirjelmä paljasti pään pensaasta. Keisarikaan ei onnistunut, vaikka silloin oli vain yksi suuriruhtinas. Nyt heitä oli seitsemän, kahdeksan, kaikki terhakoita ja suunnastaan varmoja demokraatteja. Miten seitsemää jumalaa voidaan palvella yhtaikaa? Ei voidakaan ellei jokaiselle rakenneta omaa ohjelma-alttaria tunneissa ja minuuteissa edustajain pääluvulla mitattuna. Kukin saisi pitää messunsa samassa temppelissä mutta eri aikaan. Messujen pituudet laskettaisiin uudelleen jokaisten valtiollisten vaalien jälkeen. Samalla kukin ryhmä määräisi, ketkä heistä saisivat seuraavina vuosina loitsunsa lukea ja siten kehitellä itselleen julkisuudessa äänivyöryä. Se olisi lex Jahvetin hengen täyttymys ja tasapaino Pakkasen vaakaan, mutta myös matalaksi litistynyt tulevaisuuden ohjelma, lopullinen "tasapuolisuus".

  Eduskunnan johtajuudessa on ikävä periaatteellinenkin puolensa. Jos radiossa pilkataan vierasta valtakuntaa tai puuhataan muuta senkaltaista, niin eduskuntapa siitä oikeastaan vastaa. On pannut sinne miehensä johtamaan ja sensuroimaan.

  Yleisradio on ennen kaikkea oikeiden ja värittämättömien tietojen antaja ja nopea uutisten jakaja. Täällä oltaneen jo sen verran sivistyneitä, että kukin voi "ottaa kantaa" oman harkintansa mukaan tarvitsematta siihen toimittajan apua. Taiteessakaan ohjelman ei tarvitse olla ultra vaan normaali, koska nauttijana on koko kansa eivätkä vain äärimmäisryhmät. Ja entistä enemmän Yleisradiosta on tultava kansan korkeakoulu, jatko-opintojen pätevä ohjaaja, kaikkialle ulottuva yliopisto tutkintoineen. Siksi sen valvonta sopisi opetusministeriöön.

  Mutta eivätköhän nykyisetkin puoluesihteerijohtajat kollegoineen voisi itsenäistyä ja ryhdistäytyä ottamaan reilun vastuun koko ohjelmasta ja radion tavoitteista, lyödä veljellisesti hynttyyt yhteen ja puhaltaa samaan hiileen. Siis Erkki Raatikainen esiin suurena vastuullisena pääjohtajana sekä muut johtajat adjutantteina riviin ja ojennukseen ilman kuiskailuja sivulle! Muuten käy kuin sille entiselle sosialisointiohjelmalle, joka joutui kaappiin kalisemaan. Lupamaksuistakin on voitava puhua samalla tavoin, ohjaa sitten puoluesihteerihallintoneuvoston puheenjohtaja tai pääjohtaja. Tarttukaa rohkeasti ja lujin kourin yhteisvastuun remmiin!

  Asiallisempaa asiallisuutta.