KUNNIAVELKAMME VANHUKSILLE

*Puhe 29.4.1951, julkaistu Kyntäjässä 1951.

   Ainoana julkisuuden henkilönä vaati pääministeri Kekkonen kansaneläkelain ulkopuolelle jääneiden vanhusten eläkeasian järjestämistä puhuessaan eduskunnassa jo 29.4.1951. Puhe oli sysäyksenä siihen, että vuoden 1952 menoarvioon otettiin määräraha eläkkeiden järjestämistä varten. Pääministerin esittämä ajatus vanhusten eläkkeiden rahoittamisesta lapsilisiä eräiltä osin supistamalla oli silloisissa oloissa hyvin perusteltu, kosa se käytännöösä näytti ainoalta mahdolliselta rahoitustieltä. Myöhemmin asia on päätetty hoitaa niin, että lapsilisiä ei tarvitse supistaa.*

    Silloin kun maan väkiluku nopeasti kasvaa, on eri väestöryhmillä sellainen suhde, että nuoremmat ikäluokat ovat suuresti runsaslukuisemmat kuin vanhemmat. MIlloin maan väkiluvun kasvu taas hidastuu, silloin vanhempien ikäpolvien osuus suurenee. Meidän maamme väestön ikärakenteessa on viime vuosikymmenien aikana tapahtunut sellainen huomattava muutos, että samaan aikaan kuin lasten suhteellinen lukumärä on alentunut, on vanhempiin ikäluokkiin kuuluvien määrä lisääntynyt. V. 1870 on vanhempiin ikäluokkiin kuuluvien määrä lisääntynyt. V. 1870 oli maassamme jokaista tuhatta asukasta kohti 40 yli 65 vuoden ikäistä. Vuoteen 1940 mennessä oli tapahtunut sellainen muutos, että kutakin tuhatta asukasta kohti oli silloin 70, jotka olivat yli 65 vuoden ikäisiä. Me havaitsemme siis, että vanhusten osuus väestöstämme on ollut varsin voimakkaasti nousemassa. Sen ikäpolven, joka on saavuttanut 65 vuoden iän, lasketaan viiden lähimmän vuosikymmenen aikana maassamme lähes kaksinkertaistuvan.

    Tämän suuntainen kehitys osoittaa yhteiskunnalle uusia tehtäviä ja uusia velvollisuuksia. Kysymys parhaan työkykynsä käyttäneiden vanhusten toimeentulon ja elinehtojen turvaamisesta on muodostunut entistä laajakantoisemmaksi, tärkeämmäksi ja yhteiskunnallisesti polttavammaksi ongelmaksi.

    Ripeän yhteiskunnallisen kehityksen aikana valtiovalta kohdistaa päähuomionsa tuotantotoiminnan ja siihen aktiivisesti osallistuvan väestönosan olojen parantamiseen. Myös kasvavan sukupolven hyväksi ryhdytään silloin toimenpiteisiin siinä tarkoituksessa, että voitaisiin turvata tuotantotoiminnan jatkuvan kasvun kannalta tarpeellisen työvoiman saanti. Voidaan sanoa, että yhteiskunta asettaa tällöin nykyisyyden ja tulevaisuuden vaatimukset toimintansa johtaviksi tunnuksiksi. Meillä Suomessa on nimenomaan viime aikoina ollut vallalla tällainen suuntaus. Sen ilmauksena ovat mm. perheellisyyttä suosivat tukitoimenpiteet, kuten lapsilisälainsäädännön toteuttaminen, kodinperustamislainat jne.

    Tämä kaikki on ollut täysin oikeaa ja yhteiskunnan tulevaisuuden kannalta välttämätöntäkin. Mutta siinä seikassa, että nykypäivään liittyvät hyötynäkökohdat saavat ratkaisevan sananvallan, piilee yhteiskunnan terveen kehityksen kannalta katsoen arvaamattoman suuri vaara. Jos yhteiskunta unohtaa vanhukset jättäen heidät oman onnensa varaan, on se osoitus siitä, että yhteiskunnan jäsenet ovat ajallista hyötyä etsiessään laiminlyöneet kiitoksen ja kunnioituksen niitä raatajia kohtaan, joiden uskolliselle uurastukselle nykypolven hyvinvointi perustuu. Neljäs käsky: kunnioita isääsi ja äitiäsi, jotta menestyisit ja kauan eläisit maan päällä, ei suinkaan rajoitu vain meidän yksityisten välisiin suhteisiin, vaan sen sisältämä pyhä ohje on voimassa myös kansakuntien elämässä. Kansa, joka ei osoita kunnioitusta niitä vanhuksia kohtaan, jotka jo ovat suorittaneet parhaan päivätyönsä mutta joita meillä on vielä onni saada pitää keskuudessamme, tällainen kansa on itsekkyydessään laiminlyönyt neljänteen käskyyn sisältyvän lupauksen lunastamisen, tuon lupauksen, joka on ainoa kymmeniin käskyihin sisältyvä lupaus.

   Meillä Suomessa kysymys vanhusten elämän turvaamisesta on sodan jälkeisenä aikana kehittynyt kipeämmäksi kuin sitä ennen osattiin kuvitellakaan. Rahan arvon aleneminen on vienyt siihen, että tuhannet ja taas tuhannet miehet ja naiset, jotka olivat kovalla työllä ja niukasta ansiostaan hankkineet säästövaroja vanhan päivän varaksi, ovat nyt joutuneet suoranaiseen puutteeseen. Jokainen meistä tuntee lähiympäristössään tällaisia kohtaloita.

    Suomalainen yhteiskunta on sodan aikana ja sodan jälkeen antanut näytteen uskomattomasta kestokyvystään. Maamme talouselämä on ollut vahvalle, vankalle pohjalle rakennettu, kun se on kyennyt voitollisesti selviämään sodankin tuomista suurista vaikeuksista. Kun me tämän talouselämämme voiman oikeutetulla ylpeydellä toteamme ja kun me mielihyvin kuuntelemme ulkomaiden ylistystä katajaisesta kansastamme, emme saa unohtaa, keitä meidän on yhteiskuntamme kestävästä pohjasta kiitettävä. Tuon pohjan loivat ne miehet ja naiset, jotka epäedullisissa oloissa, pitkää päivätyötä tehden, usein puutetta kärsienkin, rakensivat meille teollisuuden, tehtaat ja kaupungit, raivasivat maata viljelykselle, hakkasivat ja kuljettivat puutavaraa, pystyttivät maahan sivistyslaitokset, rakensivat rautateitä ja avasivat maanteitä, loivat tästä isänmaastamme tulevaisuuteen uskovan, edistyvän valtion. Näitä miehiä ja naisia on vielä keskellämme. Monet heistä elävät nyt puutteessa, kun se omaisuus, jonka he vähistä varoistaan säästäen ja kaikista mukavuuksista, jopa välttämättömistäkin elämäntarpeista kieltäytyen olivat itselleen varanneet, on onnettoman taloudellisen kehityksen takia menettänyt arvonsa.

    Meidän on tässä yhteydessä tarpeetonta ryhtyä tutkimaan, kuka on vastuunalainen siitä, että säästövarat ovat menettäneet arvonsa. Kun asiaa tarkastelemme niiden kansalaisten kannalta, jotka ovat kärsineet korvaamattoman vahingon, vanhusten, jotka ovat menettäneet omaehtoisen toimeentulon edellytykset, voimme todeta, että valtio kantaa tästä vastuun. Sen vuoksi olisi käsitykseni mukaan pyrittävä laajentamaan yhteiskunnallista huoltotoimintaa ottamalla kaikki varattomat vanhukset suoranaisesti sen piiriin. Käytännössä se voisi tapahtua siten, että myös niille vanhuksille, jotka eivät ole kansaneläkelain edellyttämän avustustoiminnan piirissä, voitaisiin suoda samat eläke-edut kuin minkä kansaneläkelaki turvaa. Tällainen järjestely tarjoaisi tosin suhteellisen vaatimattoman vanhan päivän turvan varattomille, mutta jos se nopeasti voitaisiin toteuttaa, olisi sillä kuitenkin suuri merkitys. Nykyisissä oloissa, valtion talouden ollessa äärimmilleen rasitettu, en näe tätäkään mahdolliseksi muuten kuin supistamalla vastaavasti lapsilisäjärjestelmää. Ken tuntee valtion taloudelliset mahdollisuudet tänä päivänä, hänen on pakko etsiä tällainen käytännössä mahdollinen ratkaisu vanhusten asian auttamiseksi.

    Ei ole mieluisaa esittää ohjelmaa, joka voidaan käsittää taka-askeleeksi sosiaalisessa suhteessa, mutta vanhusten osa yhteiskunnassamme on sellainen, että siihen on parannus saatava aikaan. Nähdäkseni on hyödyllisempää esittää toimenpiteitä, joilla pitäisi olla toteuttamisen edellytykset, vaikka ne ovat vaatimattomiakin, kuin suurisuuntainen, lopullinen ohjelma, joka nykyisissä oloissa jäisi toiveajattelun asteelle.

    Yhteiskunta, joka kohtelee kaltoin elämäntyönsä suorittaneita vanhuksia, ei ole kulttuuriyhteiskunta sanan oikeassa merkityksessä, sillä kulttuuriin kuuluu kunnioitus ja kiitollisuus sitä työtä kohtaan, joka on luonut yhteiskunnan perustan. Siksi suomalaisen kulttuuriyhteiskunnan velvollisuus on huolehtia siitä, että vanhuksillemme voidaan turvata rauhaisa elämänilta hyvinsuoritetun uskollisen päivätyön jälkeen.