Urho Kekkonen: Yhtenäinen kansa - itsenäisyytemme vankin turva ja tuki.

Tuskin koskaan maailmansotaa edeltäneen kesän, kesän 1914, jälkeen on maailma elänyt niin järkyttävän vakavaa aikaa kuin oli syyskuun loppu vuonna 1938. Münchenin kaupungissa neljän suurvallan välillä tehty sopimus, jossa rauha ostettiin jättämällä itsenäinen pikkuvaltio paloiteltavaksi, poisti välittömän sodanuhkan, ja Euroopan maiden kansat kohottivat julki riemunhuudot niille suurvaltojen päämiehille, joiden he olettivat pelastavan pysyväisen rauhan. Mutta aikaa ei ole vielä ehtinyt kulua pitemmälle kuin lokakuun puoliväliin, kun havaitaan mielialan masentumistaan masentuvan: odotettu rauha näyttää sittenkin jäävän tulematta. Vai mitä todistaa se, että Englanti lisää jo tähänkin saakka jättiläismäistä varustautumistaan, mitä se ei varmaankaan tekisi, jos katsoisi Münchenin sopimuksen turvanneen rauhan.

Maailma elää levotonta aikaa. Ja varmaankin on levottomuus suurin niissä monissa pikkuvaltioissa, jotka maailmansodan päättymisvaiheissa pelastivat itselleen itsenäisyyden. Kansainvälisen politiikan väkivaltatendenssin on viime viikkoina nähty muuttuvan lihaksi ja vereksi, eikä se ennusta hyvää pienille valtioille. Se turva, minkä ne asettivat Kansainliittoon, on pettänyt, eikä maailmassa näy olevan mitään muuta mahtia kuin kunkin valtakunnan oma voima, johon ne voivat luottaa. Sopimusten ja lupausten järjestelmä on kaatunut kuin korttitalo, niin paljon hyvää ja inhimillisesti kaunista kuin se sisälsikin. *Maailma näyttää olevan hyvää vauhtia palaamassa kohti niitä historiallisia aikakausia, jolloin aseellinen voima oli ainoa oikeuden mitta. Sokea on se suomalainen, joka ei näe tässä kansainvälisten suhteiden kehityksessä vakavaa vaaraa maamme kansalliselle riippumattomuudelle.* Sillä Suomi on pieni, taloudellisesti vielä keskeneräisessä rakennusvaiheessa oleva maa, joka ei voi olemassaoloaan perustaa yksin siihen, että se on naapureitaan vahvempi. Ja jos sen itsenäisyys olisi varjeltavissa ainoastaan liitolla jonkin suurvallan kanssa, on sen valtiollinen riippumattomuus sen jälkeen ehkä vain ulkonainen kehys, vailla sisältöä ja sisäistä arvoa.

"Valtakunnan sisäinen rauha merkitsee arvaamatonta voimaa."

Kansainvälisesti levottomana aikana merkitsee valtakunnan sisäinen rauha arvaamatonta voimaa. Me muistamme, kuinka Itävalta liitettiin Saksaan ajankohtana, jolloin Ranskassa oli hallituspula, ja me olemme havainneet, kuinka sisäiset selvittelyt Venäjällä ovat ratkaisevasti vaikuttaneet tämän varsin ulkopoliittiseen arvovaltaan ja toimintakykyyn. Ikäänkuin itsestään joudumme kysymään, miten meidän maamme on tässä suhteessa varustautunut vastaanottamaan mahdollisia ulkopoliittisia vaikeuksia.

Rohkenisin vastata: itsenäinen Suomi ei ole aikaisemmin ollut kansalaismielipiteeltään niin yhtenäisen valtakunnallisen ajattelun takana kuin nyt. Kansallinen itsepuolustusohjelma on valloittamassa kaikki kansalaispiirit alimmasta ylimpään, ja pian - se on toivoni - voimme puhua yhtenäisestä kansakunnasta, joka on valmis antamaan kaiken tukensa itsenäisyytemme turvaamiselle ja puolustamiselle, uhkasipa vaara miltä taholta tahansa. *Kansan eheyttäminen on ollut meillä iskusanana jo yli vuosikymmenen ajan, mutta nyt se näyttää vihdoinkin olevan tulemassa todellisuudeksi.* Enkä epäile lausua julki käsitystäni, että tämä yllättävän nopeasti tapahtunut sisäisten olosuhteittemme täydellinen muutos on suurelta osalta nykyisen hallitusyhteistoiminnan ansiota, tämän "kansanrintaman" nimellä mainitun poliittisen suuntautumisen ansiota, jonka oikeisto - tosin suuremmalla innolla kuin kyvyllä - on tuominnut maallemme tuhoisaksi.

Onko sisäinen eheys pysyvää?

Sen seikan selvittämiseksi, miten suuresti sisäinen asemamme on lujittunut, voimme itsellemme asettaa pienen ajatuskokeen. Olettakaamme, että Suomi olisi 10 vuotta sitten, pahimpaan kommunistiaikaan, tai 1932, pahimpaan lapualaisaikaan, joutunut ulkopoliittiseen selkkaukseen. Emme tarvitse muuta kuin rinnastaa nämä vuodet siihen ajankohtaan, jota parhaillaan elämme, voidaksemme tunnustaa, että me kykenemme nyt nostattamaan isänmaamme puolustamiseksi käytännöllisesti katsoen koko kansan alttiuden ja innostuksen, mikä ei olisi ollut asianlaita enempää 1928 kuin 1932.

Mihin tuo muutos perustuu ja onko oletettavissa, että se on pysyväistä laadultaan? Nämä kysymykset varmaankin täyttävät monen sellaisen kansalaisen mielen, joka ei voi sisimmässään olla tuntematta iloa kaikesta tapahtuneesta, mutta joka ei jaksa uskoa, että tämä kaikki voisi olla muuta kuin kaunis harhakuva.

Valtiossa ei saa olla "toisen luokan" kansalaisia.

Maalaisliiton kunnioitettu johtaja *Santeri Alkio* kirjoitti jo vuonna 1918 profeetalliset sanat sosialidemokratian kehityksestä: "Nykyaikainen kansainvälinen taistelu pakottaa jokaisen kansakunnan jäsenen olemaan ensin kansalainen, sitten vasta sosialidemokraatti". Eikö tämä ole tuore kuin kirjoittajan kynä olisi vasta äsken piirtänyt nuo sanat paperille. Kansainvälisten suhteiden kärjistyminen, pienvaltojen turvattomaksi tullut asema y.m. samantapaiset ilmiöt ovat vaikuttaneet siihen, että jokainen kansalainen on velvollinen suhtautumaan vakavammin kuin ennen niihin keinoihin, jotka kansainvälisen oikeusjärjestyksen suomien takuiden suurelta osalta romahdettua ovat tällaiselle pienelle valtakunnalle jääneet jäljelle itsenäisyytensä ja riippumattomuutensa turvaamista varten.

Mutta yksin kansainvälinen rauhattomuus ei varmaankaan olisi meillä kyennyt aikaansaamaan yhteismielen kasvamista, jollei maan sisäisissä olosuhteissa olisi samalla tapahtunut käänne. Sillä emme voine kuvitella uhrivalmista isänmaallista mieltä sellaisten ihmisryhmien parissa, jotka leimataan "toisen luokan" kansalaisiksi ja joilta tahdotaan riistää kansalaisarvo ja kansalaisvapaudet. Jos kysymyksessä olisi maanpetokselliseen työhön liittynyt tai muuten lainvastaisesti toimiva kansalaisjoukko, silloin tuomio heidän kohdallaan voisi valtakunnan olemassaolon vuoksi olla välttämätön, mutta tällaista syytöstä ei voitane kohdistaa siihen 35-40 % maan asukasluvusta, joka vaalien antaman tuloksen mukaan kannattaa sosialidemokraattista puoluetta. Jos tuollainen syytös pitäisi esittää, olisi se musertava todistus niiden perusteiden onttoudesta, joilla itsenäisyytemme lepää.

"Suuria väestöpiirejä ei voida pitää valtiollisesta toiminnasta eristettyinä."

Käänne sisäisissä oloissamme merkitsee sitä, että maan työväenluokkaa edustavalle ryhmälle on osoitettu luottamusta ja se on saatettu osalliseksi edesvastuusta. Tämä on oikea tie, milloin tahdotaan kansan enemmistön myötämielisyys ja alttius ottaa tukemaan valtiovaltaa ja sen pyrkimyksiä. Nykyaika on siinä määrin kohottanut kansalaisten sivistystasoa sekä myöskin taloudellista ja yhteiskunnallista valistuneisuutta, että suuria väestöpiirejä ei voida pitää valtiollisesta toiminnasta eristettyinä. Taantumuksellinen idea harvalukuisen hallitsevan luokan pitämisestä itseoikeutettuna maan asioiden hoitajana, on ainakin meillä toteutumaton haave, vaikka se puettaisiin korporatismin lainavaatteisiin.

Kaksi tärkeää tekijää on ratkaisevimmin vaikuttanut kansakunnan eheytymiseen: kansanvaltaisen hallitussuunnan mukanaan tuoma kansalaisvapauksien ja kansalaisrauhan turvaaminen sekä kansainvälisen poliittisen elämän antamat varoitukset.

Mutta kansalaiset kysyvät levottomina: onko tämä kansan eheytyminen pysyväistä laadultaan ja seuraako tästä kenties jotakin sellaista, jota me emme nyt näe, mutta johon me emme halua tultavan.

Mitä nykyisen hallituksen teot osoittavat.

Kukaan ei tiedä varmuudella tulevaisuudesta, mutta me voimme ainakin toivoa, että olosuhteet maailmassa ja meillä pysyvät sellaisina, että me voisimme keskinäisessä sovussa jatkaa työtä kansallisen yhteenkuuluvaisuudentunnon lujittamiseksi. Kun taas pelotellaan sosialismin voitolla ja sosialisoimisella, niin me maalaisliittolaiset rohkenemme sanoa, että *niinkauan kuin me olemme hallitusyhteistoiminnassa mukana, ei valtakunnan isänmaalliset edut joudu vaaraan. Siitä ovat nykyisen hallituksen teot todistuksena*. Mutta me sanomme myöskin avoimesti, että me emme aio ehkäistä yhteiskunnallista rakennustyötä, vaan päinvastoin tulemme sitä tehokkaasti edistämään. Tässäkin suhteessa noudatamme alkiolaista politiikkaa. Meillä on ohjeena eräät Alkion sanat, joihin on syytä kohdistaa nykypäivinä huomio: "Älkää uskoko, maanviljelijät, että sosialismia voidaan vastustaa estämällä yhteiskunnallista lainsäädäntöä, joka tarkoittaa ruumiillisen työn tekijän aseman parantamista. Jos sitä umpisilmäisesti vain vastustetaan, murtaa se tokeensa lakien yläpuolella. Sosialismi on sellainen maailmanliike, jota ei vastusteta millään muulla kuin käytännöllisellä kilpailulla."

"Oppositio puhuu periaatteesta - me teoista."

Kun meillä maalaisliittolaisilla viriää keskustelu poliittisista asioista vastustajien kera, niin on huomattavissa, että oppositio puhuu periaatteesta, ja me teoista. Meitä syytetään, että olemme rikkoneet periaatteen, joka estää yhteistoiminnan n.s. marxilaisten kanssa. Mutta kun *oikeisto on hakenut tukea vasemmistolta esim. koko Kivimäen hallituksen ajan, ei silloin ole tällaista periaatetta tunnettu*. Ja me vastaamme tähän periaatepuoleen: *valtakunnan etu vaatii nykyisenä aikana, että maan koko väestö on valtiovallan takana ja käytettävissä*. Se on myöskin eräs periaate.

*Hallitus kestää arvostelun, kun tarkastellaan sen työtä.* Mutta oppositio ei tällä linjalla hyökkääkään, sen aseena on periaatetaistelu. Me asetamme kansan eheyttämisen jotakin paperiperiaatetta vastaan, ja lisäämme vastapainoksi vielä monet valtakunnalle tärkeät toimenpiteet, jotka on voitu ainoastaan sellaisen enemmistöhallituksen toimesta toteuttaa, mikä maassa nyt on. Tällä pohjalla me uskallamme jättää toimintamme ja saavutuksemme kansan arvosteltavaksi, kansan, joka omassa elämässään seisoo tosiasioitten pohjalla ja varmaankin tahtoo samantapaisen pohjan säilyttää valtiollisessa elämässämmekin.

Osa nuorisostamme on eksynyt ihailemaan pakkovaltaa.

Olen puhunut tässä edellä kansan eheyttämisestä, keskinäisessä yhteisymmärryksessä elämäntehtävätään suorittavasta kansasta. Käsitän, että tällaiseen tulokseen pääseminen on tällä hetkellä parasta valtakunnallista ja isänmaallista politiikkaa.

Mutta minulle voidaan sanoa: se osa maan nuorisoa, joka nyt taistelee kansanvaltaa vastaan, pyrkii myöskin kansakokonaisuuteen. Minä myönnän, että tämän nuorison parissa on myös vilpitöntä pyrkimystä yhtenäisen Suomen kansan luomiseen, mutta se on joutunut tässä harrastuksessaan väärälle tielle. Se esittää keinona pakkovallan käyttämisen, vapauden riistämisen ja kansanvallan lopettamisen, sillä kaikesta tästä on loppujen lopuksi kysymys, sen jokainen ajatteleva ihminen käsittää, kiellettäköön se kuinka monta kertaa tahansa. Ja nämä keinot eivät kykene luomaan yhtenäistä tuntoa ja tahtoa tähän maahan, vaan se on luotavissa keskinäisen sovinnon ja arvonannon tietä.

*Keskinäinen sovinto on vaikeata luoda maahan, jossa veljesveri on erottanut kansalaiset toisistaan. Mutta tuo sovinto on aikaansaatava, sillä siitä voi riippua koko valtakuntamme olemassaolo.* Rohkenen toivoa, että juuri nuoriso asettaisi intomielensä tämän kansallisen sovinnonohjelman edistämiseen, sillä *siinä työssä tarvitaan juuri nuorten rohkeutta ja ennakkoluulottomuutta*. Ja jos nuoriso - niinkuin uskon - näkee keskinäisen luottamuksen pohjalla saavutetussa vapaiden kansalaisten pakottamassa yksimielisyydessä päämäärän, jonka hyväksi kannattaa toimia, on se uhraava, pettävistä harhoista vapauduttuaan, työnsä tämän valtakunnallisen päämäärän toteuttamiseksi.