Eduskunnastako markkinapaikka?

Olemme näinä päivinä saaneet lukea lehdistä, että eduskunnan valtiovarainvaliokunta on kunnostautunut: tutkiessaan hallituksen esitystä valtion ensi vuoden tulo- ja menoarvioksi sen on onnistunut löytää uusia rahareikiä, joista saadaan valumaan 4 miljardia markkaa. Ja mikäli veronmaksajasta ei saada tuota summaa puserretuksi, valtion on tietysti yritettävä myydä rahamiehille suurempi vekseli kuin hallitus oli suunnitellut.

Mutta luopukaamme tällä kertaa finanssipoliittisista tuumailuista, varsinkin kun valtiovarainvaliokunnan päätös on vasta ensimmäisen lukemisen tulos ja saattaa vielä toisessa käsittelyssä muuttua järkevämpään suuntaan. Sen sijaan - edellä esitetystä etsimättä aiheen saaden - kiinnitämme huomiota erääseen vuodesta vuoteen uusiutuvaan ja yhä laajemmat mittasuhteet saaneeseen ilmiöön.

Meidän eduskuntatalomme ei ole sellainen yksinomaan edustajien työskentelyyn varattu lakipaja, jollainen se on monissa muissa maissa, missä sivullisen taloon pääsy on verrattavissa kamelin kulkuun neulansilmän läpi. Porttikielto on meillä varsin lievä ja sen vuoksi eduskunnan käytävissä ja kahvilassa vilisee kutsumattomia asiantuntijoita, jotka parhaiten tietävät, mihin kaupunkiin on perustettava uusi lääninhallitus, mitkä rautatiet on otettava seuraavaan rautatieohjelmaan ja millä tavalla kalastuksen seikat tässä maassa on järjestettävä. Mutta jokainen eduskuntatalossa asioillaan usein pistäytyvä on varmaan saattanut panna merkille, että elämä siellä syksyisin on vilkkaampaa kuin muina vuodenaikoina. Kahvila on täynnä väkeä ja sen takana olevasta naisten huoneesta on muodostunut pienten kutsujen tyyssija eikä se suinkaan enää ole mikään yksin eduskunnan naisväelle pyhitetty paikka. Milloin mikin ryhmä, valiokunta tai sen jaosto on kutsuttu sinne kahviteltavaksi, koska eduskunta parhaillaan käsittelee asiaa, jossa kutsujalla on etuja valvottavanaan. Sitä paitsi kutsuja kaupungin ravintoloissa pidettäville päivällisille ja illallisille satelee tiheään. Ja näin tapahtuu pääasiallisesti syksyisin, budjetin käsittelyn aikoihin, vaikka valtiovarainvaliokunta tiettävästi onkin yrittänyt turvata itselleen työrauhan esim. olemalla saattamatta julkisuuteen asettamiensa jaostojen kokoonpanoa.

Edustajilla on oikeus aloitteiden tekoon valtiopäivien alussa ja muulloinkin, milloin jokin valtiopäivien aikana sattunut tapaus antaa siihen välittömästi aiheen. Hallituksen tulo ja menoarvioesityksen antaminen on joka syksy tällainen aihe ja eduskunnalle jätetäänkin silloin sadoittain raha-aloitteita, joissa hallituksen esityksessä mielestään vääryyttä kärsimään joutuneet yrittävät kohdaltaan saada oikaisun aikaan. Jokin paikkakunta haluaa emäntäkoulun ja sokeritehtaan, toinen rahtiavustuksia ja sipulinviljelyspalkkioita, useimmat uusia rauta- ja maanteitä. Mutta aloitteiden runsauden vuoksi niistä paisuu sellainen teos, jota tuskin kukaan lukee, ei ainakaan perusteluja, joissa varsin harvoin on uutuuden viehätystä. Sen tähden on eduskuntaa koetettava saada muuta tietä valistetuksi. Järjestetään - meillä vallan villitykseksi muodostuneiden liikelounaiden antaman esimerkin mukaan - päivälliset tai ainakin kahvit, joille haastetaan kutsujan kukkaron tai ajettavana olevan asian laadun ja laajuuden mukaan joko koko eduskunta tai jokin sen elin. Tässä yhteydessä kutsuja sitten saa mahdollisuuden selvittää asiaansa ja syitä siihen, miksi juuri hänen edustamansa rahareikä on tukittava - rahalla.

Pois se, että haluaisimme väittää edustajain tekevän ratkaisunsa sen perusteella, kuka kutsuissaan parempana on pitänyt. Ymmärrämme myös sen, että usein on vaikeata kieltäytyä kuuntelemasta, mitä eduskunnan jäsenille halutaan esittää, vaikka tämä tapahtuukin jonkin kestityksen yhteydessä. Varmaan eduskunta monissa asioissa saattaa olla lisävalaistuksen tarpeessa, vaikka se nykyisin huomattavan suuressa määrin ratkaisuja tehdessään käyttääkin asiantuntija-apua, jota valiokuntiin nimenomaan kutsutaan. Voisimme esimerkkinä mainita vaikkapa teollisuus- ja rataretkeilyt, jotka myös usein paikkakuntalaisten vieraanvaraisuuden vuoksi muodostuvat suuriksi kestitysretkiksi. Muilta paikkakunnilta kotoisin olevat edustajat saattavat näillä retkeilyillä kuitenkin saada sellaista valistusta, joka on saatavissa vain käymällä itse paikalla ja joka auttaa häntä kohdaltaan tekemään ratkaisunsa valtakunnan yleisetua silmällä pitäen.

Mutta mitalissa on toinenkin lape. Ajatelkaamme esim. kahta valtion tuen varassa toimivaa laitosta, jotka molemmat ovat kipeästi jonkin lisärakennuksen tarpeessa. Kummankaan tarvetta hallitus ei budjettiesityksessään ole ottanut huomioon. Molempien puolesta tehdään eduskunnassa aloite määrärahan ottamisesta talousarvioon. Toinen näistä lisäksi kutsuu edustajia kekkereihin, joilla asiaa selvitellään tämän kutsujan asian osalta. Tällöin saatetaan tuoda esiin todella vakuuttavia näkökohtia ja mahdollisesti rahat lopulta saadaan. Mutta toinen ei joko huomaa tuollaista kutsua järjestää tai ei periaatteellisista syistä sitä haluakaan tehdä. Sen asia ei näin saa samanlaista lisävalaistusta kuin toisen ja se saattaa kilpailussa joutua tappiolle, vaikka tarve tässä tapauksessa olisi vieläkin suurempi kuin sen, jolle kekkereillä on annettu tasoitusta.

Asiaan liittyy toinenkin arveluttava seikka. Tätä menoa jatkaen saattaa vähitellen päästä vallalle epäilys, että ilman jonkinlaisia kekkereitä eduskunnassa ei ole mahdollista ajaa mitään asiaa läpi. Tällaisen käsityksen leviäminen ei todellakaan ole omiaan lisäämään kansanedustuslaitoksemme arvoa.

Ja vielä: tiettävästi ennen ratkaisua tapahtuneitten kestitysten luku on suuri verrattuna niihin, joilla on osoitettu kiitollisuutta asian saaman myönteisen ratkaisun johdosta. Eikö tässä tarkkaan tunnustellen sittenkin tunnu jonkinlaista korruption käryä?

Älkää tehkö eduskunnasta markkinapaikkaa!

Veljenpoika