Ed. Kekkonen: Herra puhemies! Valtiosääntöömme sisältyvä välikysymysmenettely on yhtä hyvin opposition kuin hallituspuolueenkin käytettävissä, vaikka yleisimmin välikysymyssäännösten olemassaoloon turvautuu oppositio halutessaan ilmaista hallitukselle epäluottamusta. Aivan viimeaikainenkin parlamentaarinen käytäntömme osoittaa, että välikysymysmenettely soveltuu myös hallituksen tukemiseen, silloin kun hallitukselle järjestetään tilaisuus esittää kantansa jossakin keskeisessä kysymyksessä, jonka hoitamisen yhteydessä on esiintynyt epätietoisuutta tai epäselvyyttä.

Se välikysymys, joka maalaisliiton tekemänä nyt on eduskunnassa käsiteltävänä, on tehty siinä tarkoituksessa, että hallituksella, jonka taholta on varsin säästeliäästi otettu osaa eduskuntakeskusteluihin, olisi tilaisuus esittää eduskunnalle ja koko kansalle yhtenäinen maatalouspoliittinen ohjelmansa. Hallitukselle valmistetaan täten mahdollisuus virittää kansan parissa luottamusta valtiovallan tahtoon huolehtia maan pääelinkeinon eduista. Tämä hallituksen hyviä tarkoituksia tukeva luonne, joka välikysymyksellämme on, ei ole toiseksi tulkittavissa sen johdosta, että muutamat oppositioon kuuluvat edustajat meille siitä ilmoittamatta ovat allekirjoittaneet välikysymyksen - menettely, jonkalaista ei ennen parlamenttimme historiassa liene tapahtunut.

On syytä mielihyvin panna merkille hallituksen vastauksen maataloudelle erittäin myönteinen sisältö ja sävy. Hallituksen vastauksessa tavallaan kautta linjan myötäillään välikysymyksen perusteluissa esitettyjä ajatuksia ja toivomuksia. Nimenomaan on tyydytyksellä todettava, että hallituksen vastauksessa on vakuuttavasti osoitettu, kuinka suurissa vaikeuksissa maatalous sotavuosina ja jo yli kahden vuoden aikana sodan päättymisen jälkeen on toiminut ja mitkä syyt tämän ovat aiheuttaneet. Jokaiselle, joka tämän tuntee ja tunnustaa, on myös selvillä, että maataloustuotantomme kohottaminen ennen sotaa vallinneelle tasolle kaipaa määrätietoista ja johdonmukaista maatalouspoliittista ohjelmaa ja tämän ohjelman yhtä määrätietoista toteuttamista. Ilman sitä eivät maatalouden rappiot, jotka hallitus on laskenut 30 miljardiksi markaksi, siis hieman suuremmiksi kuin miksi ne välikysymyksen perusteluissa oli arvioitu, ole parannettavissa. Kuinka paljon paremmin valtiovalta on suosinut teollisuustuotannon kohottamista kuin maataloustuotannon elvyttämistä, käy selville m.m. siitä, että tätä nykyä teollisuutemme tuotanto on nopeasti saavuttamassa sotaa edeltäneen tuotantotason. Sitävastoin maataloustuotanto on ollut jatkuvasti alenemaan päin ja vuoden 1946 sato oli jo niin pieni, että se on laskettu määrältään vain hieman yli puoleksi normaalivuosien sadosta ennen sotaa. On mitä lyhytnäköisintä politiikkaa, jos maan pääelinkeinolle ei ajoissa varata sellaisia edellytyksiä, että se voisi jatkuvasti kohottaa tuotantoaan. Tähän seikkaan ei koskaan tarpeettoman voimakkaasti kiinnitetä huomiota, sillä tämä on koko tuotantopolitiikkamme avainkysymys.

Maataloutemme on joutunut raskaista vuosista johtuen niin huonoon kuntoon, että se ei ole nostettavissa ilman valtion tehokasta, johdonmukaista ohjaus- ja avustustyötä. Kun on seurannut hallitusvallan ratkaisuja maataloutta koskevissa asioissa, ei ole voinut välttyä käsitykseltä, että hallituksella ei ole ollut ohjenuoranaan yhtenäistä maatalousohjelmaa. Esille tulevien yksityistapausten ratkaisuissa ovat satunnaiset enemmistöt sanelleet lopputuloksen, jossa ei suinkaan aina maatalouden enempää kuin maan taloudenkaan kokonaisetu ole tullut huomioonotetuksi. Tämä välikysymys on tehty enemmänkin siinä tarkoituksessa, että hallituksen olisi ollut pakko itselleen selvittää maatalouspoliittinen kokonaisohjelmansa, josta niin hyvin hallituksen omassa piirissä kuin sen kannattajien parissa sekä maatalouden harjoittajien keskuudessa yleensä voitaisiin pitää kiinni. Mikäli nyt herra maatalousministerin esittämää vastausta on lupa pitää koko hallituksen vakaana kannanottona, niinkuin pitää täytyy, on syytä mielihyvin todeta, että välikysymys on siinä suhteessa täyttänyt tarkoituksensa. Meillä on nyt tiedossa hallituksen täsmällinen maatalousohjelma. Pyydän kiittää hallitusta siitä vastauksesta, jonka se on välikysymyksen tekijöille antanut, ja valitan, jos olen tuottanut hallitukselle tämän takia vaivaa. Mutta käsitän asian sillä tavalla, että tämä vaivannäkö, jonka hallitus on tämän välikysymysvastauksen yhteydessa saanut kärsiä, kuitenkin tulee koitumaan yhteiseksi eduksi.

Kun tämän ohjelman yksityiskohtia tarkastelee, on syytä sanoa, että se on paperilla varsin hyvä. Siinä on otettu huomioon maatalouden ajankohtaiset tehtävät ynnä tarpeet, siinä on luotu suunnitelma myös maatalouden tulevaa tuotantosuuntaa varten, mikä sekin suurin piirtein vastaa välikysymyksen perusteluissa esitettyä kantaa. Siinä on edelleen hyväksytty se maatalouden kannattavaisuudelle ratkaisevaa laatua oleva periaate, että maataloustyöstä on voitava maksaa sama palkka kuin muusta vastaavasta työstä. Kun koko hallitukselta on tämän välikysymyksen ansiosta saatu tässä perustavassa kysymyksessä näin oikea ja itse asiassa täysin maalaisliittolainen kannanotto, on välikysymyksen eräs tarkoitus saavutettu. Tämä koko hallituksen nimissä annettu tunnustus on myös vastaus niille, jotka ovat ihmetelleet, mitä syytä maalaisliitolla on ollut tehdä välikysymystä omille miehilleen. Emme me omille ministereillemme ole tehneet välikysymystä, eikä meidän ole sitä tarvinnut tehdä, koska me kyllä tiedämme heidän kantansa. Mutta me olemme tehneet välikysymyksen koko hallitukselle, jotta me saisimme kuulla koko hallituksen kannan. Se on nyt saatu, se meitä hyvin tyydyttää ja meillä on tästä lähtien lupa vaatia hallitukselta tekoja, jotka täyttävät ne monet kauniit lupaukset, jotka hallituksen vastaukseen sisältyvät.

Mutta hyvä ohjelma merkitsee varsin vähän, jos sitä ei toteuteta, ja se merkitsee vieläkin vähemmän, jos tietoisesti toimitaan sitä vastaan. Kun tarkastellaan hallituksen menettelyä maataloustyöläisten palkkojen ja maatalouden tuotteiden hintojen määräämistä koskevia ratkaisuja tehtäessä, ei voi olla tekemättä sitä johtopäätöstä, että hallitus ei ainakaan tähän saakka ole noudattanut välikysymysvastauksessaan nyt esittämiään periaatteita. Mutta on myönnettäväkin, että hallituksen vastauksessa on maatalouden hintaprobleemeja kosketeltu aivan loppupäässä vain muutamalla varsin ylimalkaisella lauseella. Minun sallittaneen käsitellä tätä kysymystä hieman perusteellisemmin, koska se tarjoaa lähtökohdan maataloutemme nykyisen aseman käsittelylle.

Maatalouden palkka- ja hintakysymyksessä on mentävä aina vuoden 1945 kevääseen saakka, niinkuin hallituskin vastauksessaan mainitsee, jolloin hallitus hyväksyi palkkojen ja hintojen yhtenäisen vakauttamissuunnitelman ja, ottaen lähtökohdaksi 19 markan tuntipalkan miespuolisille maataloustyöntekijöille, vahvisti maataloustuotteille uutta kustannustasoa vastaavat hinnat. Silloinen hinnoittelu tapahtui, kuten muistetaan kanslianeuvos V. Lindgrenin puheenjohdolla työskennelleen toimikunnan suorittamien laskelmien pohjalla. On syytä palauttaa mieliin, että tämä toimikunta, jossa sekä tuottaja- että kuluttajapiirit olivat tasapuolisesti edustettuina, oli päässyt yksimielisyyteen hinnoittelua koskevista laskelmista.

Kun maatalouden hinta- ja palkkataso tällöin vakiinnutettiin, ilmoitettiin hallituksen taholta useammassa yhteydessä, että maatalouden palkkojen ja maataloustuotteiden hintojen noin huomattavalla korotuksella pyrittiin nimenomaan poistamaan se epäsuhde, joka oli ollut toisaalta maataloustyöntekijöiden toisaalta muilla aloilla työskentelevien palkkojen välillä. Tämä hallituksen taholta tullut selitys, jota vastaan ei näyttänyt millään suunnalla olevan ainakaan teoriassa huomauttamista, käsitettiin ohjelmanluontoiseksi kannanotoksi ensiluokkaisen tärkeässä talous- ja sosialipoliittisessa kysymyksessä. On sanottava, että tällöin valtiovallan taholta ensimmäisen kerran tunnustettiin oikeaksi se käsitys, jota maalaisliitto oli ajanut, nimittäin että työpalkka on otettava maataloustuotteiden hinnoitteluperusteeksi. Sama periaate, kuten mainitsin, tulee nyt hyväksyttynä esille hallituksen vastauksesta välikysymykseemme.

Varsin pian osoittautui kuitenkin, että ajatus kansan tulon oikeudenmukaisemmasta ja maatalousväestölle edullisemmasta jakamisesta ei kuitenkaan saavuttanut käytännössä hyväksymistä vasemmiston taholta. Tämä kävi ilmi siitä, että teollisuustyöväkeä edustava hinta- ja palkkaneuvoston, samoinkuin valtioneuvostonkin enemmistö asettuivat sellaisen palkkasäännöstelypäätöksen kannalle, joka merkitsi muilla aloilla maatalouspalkkoihin verrattuna kohtuuttoman korkeaa palkkatasoa. Mutta tämän lisäksi valtioneuvoston palkkasäännöstelypäätöstä on hinta- ja palkkaneuvostossa johdonmukaisesti tulkittu siten, että ero maatalouspalkkojen ja muiden palkkojen välillä, siitä lähtien kun päätös tehtiin, on kasvanut vielä suuremmaksi kuin mainittu päätös sinänsä olisi edellyttänyt.

Tämä kehitys johti siihen, että maatalouspalkkojen ainakin jonkinmoinen korottaminen tunnustettiin viime keväänä kaikilla tahoilla välttämättömäksi. Mutta sensijaan herätti tuotantokustannusten nousua vastaava maataloustuotteiden hintojen korotus vasemmiston taholta jyrkkää vastustusta. Kun vuonna 1945 oli päästy yksimielisyyteen maataloustuotteiden hinnoitteluperusteista, niin samat perusteet eivät kelvanneet enää vuonna 1946. Unohduksiin ei ole päästettävä sitä seikkaa, että vasemmiston edustajat Lindgrenin toimikunnassa, jolle selvittelytyö oli nytkin annettu, asettuivat eriävässä mielipiteessään sille kannalle, että työkustannusten nousu oli hyväksyttävä vain palkkatyöntekijöiden, mutta ei oman työn osalta. On syytä muistaa, että tällaisen, omalla tilallaan työskentelevälle pienviljelijälle kohtuuttoman ehdotuksen tekivät vasemmistopuolueiden tunnetut talousekspertit Helmer Lehti ja Matti Huhta. Eräs ydinkysymys onkin siinä, onko maataloustuotteiden hintoja määrättäessä otettava huomioon myös pienviljelijäin omalla tilallaan tekemä työ. Tähän asiaan palaan myöhemmin.

Se ratkaisu, jonka valtioneuvosto sitten teki maatalouden palkka- ja hintakysymyksessä, oli maatalouden harjoittajien kannalta varsin epäedullinen, koska silloin päätetyllä maidon, perunan ja kantohintojen vähäisellä nousulla tuli korvatuksi vain pieni osa tuotantokustannusten noususta. Eräällä tavalla ratkaisu oli kuitenkin ymmärrettävissä. Sen piti nimittäin merkitä, kuten hallitus tässä yhteydessä nimenomaan ilmoitti, kaikilla aloilla entistä tiukempaa palkka- ja hintasulkua sekä muutenkin inflatiota ehkäisevää talouspolitiikkaa. Ratkaisuhan merkitsi epäilemättä muillekin kuin maatalouden harjoittajille uhrauksia. Niinpä maatalouden palkkatyöntekijät saivat tinkiä palkkavaatimuksistaan ja kuluttajille taas tiesi melkoista rasitusta se, että heidän hyväkseen tulevat hintojen vakauttamispalkkiot ilmoitettiin poistettavan. Nämä hallituksen lupaukset on muistettava viime kevään tehtyä ratkaisua arvosteltaessa. Nimenomaan kiinnitettiin maalaisliiton taholta silloin kun tähän palkkapäätökseen eräillä edellytyksillä suostuttiin, paljon toiveita inflation torjumiseksi tehtyihin lupauksiin.

Varsin pian osoittautuivat maataloudelle tässä yhteydessä annetut lupaukset kuitenkin pettäviksi. Vain 5 päivää edellä mainitun valtioneuvoston päätöksen jälkeen hinta- ja palkkaneuvosto teki nimittäin maatalouden palkka-asiassa päätöksen, joka tiesi maatalouden tuotantokustannusten nousua edelleen 1,5 miljardilla markalla. Tämä päätös, joka tehtiin puheenjohtajana toimineen valtioneuvoston jäsenen myötävaikutuksella, oli muissakin suhteissa hämmästyttävä. Päätös oli nimittäin selvästi ristiriidassa sen kanssa, mitä hallituksen taholta oli vain muutamia päiviä aikaisemmin ilmoitettu työnantajien ja työntekijöiden edustajille, minkä lisäksi sitä oli jokseenkin mahdoton saada sopeutumaan edes valtioneuvoston yleisen palkkasäännöstelypäätöksen tunnetusti venyviin puitteisiin.

Valtioneuvoston toukokuun 8 päivänä 1946 tekemä ratkaisu on muodostunut pettymykseksi muissakin suhteissa. Aikapalkkoja muilla aloilla kuin maataloudessa korotettiin kesällä yleisesti 8 %:lla, minkä lisäksi monella muutenkin hyvin palkatulla alalla annettiin muita korotuksia. Kaikki nämä ovat muodostuneet tavalla tai toisella rasitukseksi maatalouden harjoittajille. Omalla tilallaan työskentelevän pienviljelijän kannalta tämä kehitys merkitsee sitä, että hänen työtulonsa muodostuu alhaisemmaksi kuin maataloudessa palkkatyötä tekevän, joka sekin on epäsuhteessa muilla aloilla maksettaviin palkkoihin.

Mutta tämän lisäksi tulee vielä eräs viime toukokuussa tapahtuneen ratkaisun keskeinen kohta. Kuluttajien hyväksi tulevia vakauttamispalkkioita ei ole vieläkään poistettu, vaan on pikemminkin näkynyt pyrkimyksiä tukipalkkioiden lisäämiseen säilyttämällä m.m. syksyllä tapahtunut leipomotyöntekijäin palkankorotus valtion kannettavaksi. Maalaisliiton taholta on tähän epäkohtaan tavan takaa kiinnitetty huomiota, mutta turhaan. Vakauttamispalkkiot ovat näet sikälikin epäoikeudenmukaiset, että niistä ei koidu hyötyä omaa työtä tekevälle maatalousväestölle, vaikka niiden perusteella kaikkein parhaimminkin palkatut henkilöt tässä maassa saavat elintarvikkeita alennetuilla hinnoilla.

Kun ottaa huomioon edellä mainitsemani, viime keväänä ja sen jälkeen sattuneet tapaukset, käy ymmärrettäväksi se tyytymättömyys, mikä maanviljelijäväestön keskuudessa asian suhteen vallitsee. Hintakysymyksen myöhemmätkin vaiheet eivät ole olleet sen valoisampia. Valtioneuvostohan teki kesäkuussa melko suurella yksimielisyydellä päätöksen n.s. ylijäämätuotteiden hintasäännöstelyn lopettamisesta, mutta joulukuussa valtioneuvosto purki tämän päätöksensä vielä suuremmalla yksimielisyydellä. Oltakoonpa suunnitellusta ylijäämätuotejärjestelmästä mitä mieltä tahansa, tosiasia lienee kuitenkin, että sen edellytyksistä puttui jo päätöstä tehtäessä tärkein, se nimittäin, että elintarvikkeita olisi pitänyt olla käytettävissä enemmän, kuin meillä oli asianlaita. Maalaisliitto asettui alusta alkaen varsin epäilevälle kannalle koko ylijäämätuotteiden vapauttamissuunnitelmaan nähden, ja kun nyt on nähty, että tämä kuolleena syntynyt suunnitelma viivästytti monella kuukaudella sitä maataloustuotteiden hintojen vähäistä korotusta; joka saatiin tämän vuoden alusta, olisi tietenkin ollut parempi, että maalaisliitto olisi omaksunut alusta alkaen torjuvan kannan.

Kun tämäkin suunnitelma maatalouden hintakysymyksen ratkaisemisesta oli ajautunut murheellisesti karille, joutui hallitus uudestaan käsittelemään tuotantokustannusten noususta annettavaa korvausta. Tälläkin kertaa osoittautui, että hallituksen enemmistö ei suostunut korottamaan tärkeimpien tuotteiden, nimittäin maidon ja viljan, hintoja, tuotantokustannusten edellyttämälle tasolle. Maalaisliiton taholla olisi ennen kaikkea haluttu, että korvaus olisi annettu maidon hintaa korottamalla, koska tämä tulonlisäys olisi tullut tasaisemmin kaikkien tuottajien hyväksi ja koska tuotannon supistuminen, naisten työn suhteellisesti suurempi palkannousu y.m. sellaiset seikat korottivat eniten juuri maidon tuotantokustannuksia.

Riittävää maidon hinnan nousua ei kuitenkaan saatu aikaan, koska valtioneuvoston enemmistö sitä jyrkästi vastusti sillä perusteella, että se korottaisi elinkustannuksia ja siten ehkä aiheuttaisi uusia palkkavaatimuksia. Tämän johdosta on sanottava, että tarpeellinen maidon hinnan korotus ei olisi nostanut elinkustannuksia edes sillä 8 %:n määrällä, jonka palkat nousivat viime kesänä.

Kun ratkaisua hintakysymyksessä ei saatu sillä pohjalla, että tärkeimpien tuotteiden ja erityisesti maidon hintaa olisi korotettu riittävästi, jouduttiin taaskin turvautumaan siihen, että tarkoitukseen käytetään valtion varoja, tällä kertaa väkilannoitteiden hintojen alentamiseen miljardi markkaa. Niin tärkeää kuin onkin nimenomaan nykyisissä oloissa maatalouden rappioiden korjaamista silmälläpitäen, että väkilannoitteita on saatavissa kohtuulliseen hintaan, ei voida pitää terveenä sellaista menettelyä, että tuotteiden hinnat pidetään siksi alhaisina, että se on korvattava antamalla lannoitteita tuontihintoja halvemmalla. Tietoisina valtiontalouden nykyisestä tilasta maanviljelijät epäilevät hyvällä syyllä, että tämäkin miljardilahjoitus kiertyy lopuksi pääasiassa heidän itsensä maksettavaksi. Merkit ovat jo siinä suhteessa oireelliset.

Väkilannoitteiden osalta hallitus lupaa välikysymykseen antamassaan vastauksessa toteuttaa ohjelman, jota on pidettävä riittävänä, mikäli nämä lupaukset voidaan lunastaa. Hallitushan lupaa, että vuosittain maahan hankitaan ainakin fosforihappoa 75,000 tonnia, kalia 30,000 tonnia ja salpietarityppeä 15,000 tonnia. Tätä ohjelmaa ei kuitenkaan ainakaan vuoden 1946-47 osalta voida toteuttaa, se on nyt jo selvillä. Hintakysymys on edelleenkin avoin. Hallitus ilmoittaa tässä vastauksessaan, että miljardi markkaa käytetään hintojen alentamiseen nykyisestään, ja meidän on syytä pitää kiinni tästä lupauksesta. Mutta on huomattava, että väkilannoitteiden hinnat ulkomailla ovat jo tätä nykyä siksi korkeat, että tarvitaan vuodessa 500 milj. markkaa, jotta väkilannoitteiden hinnat voitaisiin pitää nykyisellään. Kysymyksessä on, mikäli väkilannoitteiden hintoja aiotaan siis alentaa miljardin markan kokonaisarvosta vuodessa, siis tosiasiassa puolentoista miljardin markan meno valtiolle.

Kolmannen osan hintahyvityksestä muodostaa eräiden maataloustuotteiden hintasäännöstelyn lopettaminen. Vaikka olemmekin, kuten välikysymyksen perusteluista huomataan, sitä mieltä, että maatalouden säännöstelyjärjestelmästä olisi luovuttava niin pian kuin olosuhteet suinkin sallivat, ei kuitenkaan ole vielä selvää, onko tapahtunut eräiden tuotteiden hintasäännöstelyn lopettaminen omiaan edistämään tätä päämäärää. Joka tapauksessa voidaan olla varmoja, että se ei helpota kansanhuollolle tärkeimpien maataloustuotteiden oikeudenmukaista hinnoitelua eikä maataloustuotannon tarkoituksenmukaista suuntaamista. Lisäksi on selvää, että se hyöty, mikä hintasäännöstelyn lopettamisesta koituu, jakaantuu varsin epätasaisesti eri tuottajaluokkien ja eri alueiden kesken. Yleisenä piirteenä tässä suhteessa on todettava, että pienviljelijät ja maan keski- ja pohjoisosat joutuvat suhteellisesti epäedulliseen asemaan Etelä-Suomen suurempien viljelmien rinnalla. Luonnollista on, että maanviljelijät ovat maatalouden tuotantopolitiikassa viime aikoina todetun hapuilun johdosta pahasti ymmällä. Että tämä ei vaikuta edullisesti maataloustuotantoon, on itsestään selvä.

Säännöstelyn kestäessä on kaikkien maataloutemme tärkeimpien - korostan nimenomaan sanan "tärkeimpien", sillä siitähän me olemme erityisesti puhuneet välikysymyksemme perusteluissa - tärkeimpien tuotteiden hinnat tuotantomahdollisuuksiin ja työpalkkoihin verrattuna jatkuvasti alentuneet. Tämä on johtanut siihen, että maatalouden työvoimaa on kohtuuttoman paljon jouduttu käyttämään elintarviketuotannon kannalta vähän merkitsevien toissijaisten tuotteiden tuottamiseen ja samalla ravintoaineita tuhlaavaan tuotantoon. Vastuuntuntoisesti ja rehellisesti hoidettu maatalous on ollut pakotettu kannattamattomaan ryöstöviljelykseen ja rappeutumiseen, ilman että viljelysrappioita nytteminkään olisi tehokkaasti pyritty korjaamaan.

Viimeistenkin hintajärjestelyjen jälkeen tärkeimpien elintarvikkeiden, viljan ja maitotaloustuotteiden, hinnat ovat keskimäärin alapuolella tuotantokustannusten ja selvää onkin, että kuluvana talousvuonna korvaus tuotantokustannusten noususta tulee olemaan kokonaan riittämätön, koska maidon hinnan korotus koskee vain viittä kuukautta ja sianlihan vapaa hinta, mikäli se säilyy, neljää.

Kokonaisluovutusjärjestelmän puitteissa ylijäämätuotantoa on asiallisesti sallittu vastedes myydä perunoiden ja sianlihan muodossa vapaisiin hintoihin. Tämä uusikin järjestelmä suo hintatukea vain sellaisille viljelijöille, joiden tilan tuotanto ylittää koko maan keskimääräistä tuotantoa likimain vastaavan perusluovutusmäärän. Tällaisistakin viljelijöistä voivat sianlihaa käytännössä tuottaa vain ne, joilla on kuorittua maitoa tai sitä vastaavaa valkuaisrikasta mehua käytettävissään sianlihan tuotantoon. Esimerkiksi yksi suuri viljelijäryhmä, kulutusmaidon tuottajat, on tässä suhteessa edelleenkin erittäin vaikeassa asemassa. Nykyinen järjestelmä johtaa helposti siihen, että maidon tuotantoon tarkoitettuja väkirehuja käytetään näissä talouksissa sioille ja kulutusmaidon saanti vaikeutuu nykyisestäänkin. Kulutusmaidolle on jossakin muodossa saatava lisää hintaa, jos halutaan kulutuskeskuksiin maitoa saada.

Myöskään se seikka, että kannattavat tuotantoedellytykset on sikataloutta lukuunottamatta luotu vain maatalouden vähemmän merkitseville haaroille (kuten esim. kanataloudelle ja puutarhaviljelykselle), ei tule osoittautumaan onnistuneeksi toimenpiteeksi ja se johtaa kansantalouden kannalta epätaloudelliseen suuntaukseen maataloudessa. Kanoille syötetystä viljastahan esimerkiksi saadaan ihmisravintoa vain 1/7-1/10 siitä kuin maidontuotannossa.

Kuten havaitaan, olen edellä verraten laajasti käsitellyt hallituksen hintapolitiikkaa, vaikka myönnänkin, että ne, jotka esittävät maataloustuotannon kohottamisessa olevan sittenkin maataloutemme ydinkysymyksen, ovat ehdottomasti täysin oikeassa. Mutta toiselta puolen on sanottava, että oikeudenmukainen hintapolitiikka on tuotannon kohottamisen ehdoton edellytys. Maatalouden rappiot, jotka lähivuosina on parannettava, eivät ole korjattavissa, jos maatalous epäedullisen hintojen vuoksi kärsii rahavarojen puutetta. Talousvuonna 1945-1946 ovat maatalouden rahamenot jo olleet suuremmat kuin rahatulot. Talousvuonna 1946-47 menojen enemmyys tuloihin verrattuna on voimakkaasti kasvanut. Maatalouden rappioiden korjaaminen ei riipu yksinomaan tuotantotekijöistä, työvoimasta ja tarvikkeista, vaan se riippuu myös siitä, miten tehtävä voidaan rahoittaa. Kun kysymyksessä on 30 miljardin markan erä, kuten hallitus on laskelmiensa mukaan myöntänyt, nähdään tästä, miten valtavasta summasta on kysymys. Vasemmiston taholta on eräissä yhteyksissä huomautettu siitä, että maatalouden velkarasitus on nykyisin siksi vähäinen, että se voi ilman muuta hoitaa rappioiden korjaamisen, jopa kestää muutamien vuosien suoranaisen tappion, velkaa lisäämällä. Mutta vaikka maanviljelijät epäilemättä ovatkin nykyisin yleensä "luottokelpoisia" siinä mielessä, että heidän velkamääränsä ovat suhteellisen pienet, siirtoväkeä ja muita maanhankintalain nojalla tilan saaneita pienviljelijöitä lukuunottamatta, joilla on velkaa - Herra paratkoon - yli oman tarpeen, ei asia ole vähän velkaantuneidenkaan kohdalta aivan yksinkertainen. Luottomarkkinat näet ovat nyt ja lähivuosina siksi rasitetut, ettei maataloudelle liikene talletusvaroja kovinkaan suuria määriä. Rappioiden korjaaminen edellyttää senvuoksi maataloudessa omaa pääoman muodostusta, s.o. sitä, että tulot voidaan saada menoja suuremmiksi. Tällä tavalla tämäkin puoli kytkeytyy läheisesti maatalouden hintakysymykseen samoinkuin verotukseen. Verorasituksen kohtuuton siirtäminen maatalouden harjoittajille, jota vasemmiston taholta parhaillaan ajetaan, on senvuoksi saatava myös maataloustuotannon tervehdyttämistä silmälläpitäen torjutuksi.

Kun verotuksesta on tullut puhe, täytyy valittaen todeta, että hallituksen on ollut pakko tehdä sellainen kauneusvirhe, että se on kiirehtinyt hyväksymään periaatepäätöksen palkatuloista maksettavien verojen alentamisesta kahta päivää ennen tätä välikysymyskeskustelua. Mikäli tämä periaatepäätös toteutuu paremmin kuin sen kuuluisa edeltäjä ylijäämätuotteiden alalla, tietää se sitä, että palkkatyöläinen asetetaan etuoikeutettuun asemaan esimerkiksi pienviljelijöiden rinnalla. Kun hallituksen nyt kuultu vastaus välikysymykseen, joka sisältää maataloudelle erittäin suopean ohjelman, on valmistunut samaan aikaan kuin hallituksen päätös maatalouden verotuksen asettamisesta huonompaan asemaan palkkatyöväestön verotukseen verratuna, tulee pakostakin mieleen vanha toteamus Jaakobin äänestä ja Esaun käsistä. Jaakobin ääni, joka on suloista kuulla, on tullut ministeri Vesterisen vastauksena ja Esaun kädet näkyvät meille hallituksen maataloutta piiskaavana veropäätöksenä. Mutta olettaisin, että on siinä vasemmistolla aika työ, kun sen tulee pienviljelijöille selittää, mitenkä veroalennus, joka ei kohdistu maatalouteen, on pienviljelyksen edistämistä. Tämä veropäätös, joka suo huojennuksen palkkaväestölle, mutta ei sitä vastoin vastaavaa huojennusta huonommin palkatulle maataloustyöväestölle, on uutena todistuksena siitä, että yhtyneen vasemmiston maatalouspolitiikka on jonkinlaista siirtomaapolitiikkaa. Maatalous saa tuottaa, mitä kansakunta tarvitsee, mutta sen elinetuja ei katsota olevan syytä turvata.

Vasemmiston taholta voidaan tähän sanoa, että hallituksen veronalennuspäätökseen sisältyy myöskin periaateponsi siitä, että valtiovarainministeriön tehtäväksi annetaan tutkia, olisiko olemassa edellytyksiä myös muiden kuin palkkatyöstä elävien verojen alentamiseen. Valitettavasti tähän ei voi kiinnittää paljon toiveita. Siinä saattaa käydä, niinkuin eduskunnan vanhemmat jäsenet hyvin muistavat, joskus on käynyt kulkulaitosvaliokunnan päätöksiä tehtäessä. Mehän muistamme, että meillä oli täällä eräs edustajatoveri, joka toimi aikoinaan kulkulaitosvaliokunnan puheenjohtajana, ja hän joutui kulkulaitosvaliokunnassa käsittelemään rautatiesuuntaa koskevia kysymyksiä. Eduskunnalle oli jätetty runsaasti aloitteita rautateiden rakentamisesta eri puolille maata, ja kun me lopuksi saimme nähdä kulkulaitosvaliokunnan mietinnön näistä epälukuisista rautatiealoitteista, niin saatettiin todeta, että puheenjohtaja oli ottanut itselleen rautatien ja antanut muille ponnen.

Vasemmiston taholta on jokaisessa yhteydessä väitetty, että heidän maatalouspolitiikkansa pyrkii tukemaan pienviljelystä. Tähän voidaan sanoa, että heidän suorittamansa maatalouden hinta- ja palkkajärjestely ei ole tätä tulosta tuottanut. Palkkatyöväki on tosin saanut entistä korkeamman palkan työstään, m.m. 1946 vuoden palkkajärjestelyn mukaan maataloustyöntekijäin palkka kohosi 33 %:lla. Siitä sellaisenaan ei ole mitään pahaa sanottavana ja nykyiselläänkin maataloustyöntekijä saa suhteellisesti huonomman palkan kuin teollisuustyöläinen. Mutta suuri osa tämän maan maataviljelevästä väestöstä ei taloudellisilta elinehdoiltaan ole sanottavasti maataloustyöläisiä edullisemmassa asemassa, sillä vaikka sillä on oma tila, on sen jokapäiväinen tulo ja työn tuotto monesti alhaisempikin kuin palkkatyötä tekevän maatyöläisen. Meillä on yli 4/5 viljelijöistämme sellaisia, jotka palkkatyötä käyttämättä suorittavat oman perheen työvoimalla viljelmänsä työt ja näille ei voida palkkaa tai korvausta työstä antaa muuten kuin maataloustuotteiden hinnoissa. Vasemmiston taholla on ollut tapana suorittaa sellaiset laskelmat maatalouden kannattavaisuudesta, että niiden ulkopuolelle jäävät kokonaan omaa työtään tekevät pienviljelijät. Sellaisia laskelmia esittivät, kuten jo edellä mainitsin, vasemmiston talousekspertit keväällä 1946, kun hintoja ja palkkoja järjesteltiin. Ja nämä laskelmat eräiltä osilta otettiin järjestelyn pohjaksi. Jos tunnustetaan, että samaten kuin työläinen saa palkkansa rahana, samaten itsenäisenä yrittäjänä omalla pientilallaan työskentelevän on saatava vastaavansuuruinen palkka tuotteiden hintoina, silloin ollaan oikeudenmukaisella tiellä. Tämä ei ole mikään toisarvoinen kysymys, sillä tämän maan peltoalasta viljellään vierasta työvoimaa käyttäen ainoastaan noin 15 %:n paikkeilla. Omaa työtään tekevän maatalousväestön palkkakysymys, joka on hoidettavissa vain tuotteiden hintojen nostamisena, on tämän takia erittäin keskeinen asia maatalouspolitiikassamme. Mutta kevään 1946 hintojen korotusta ei vasemmisto halunnut suorittaa tällä pohjalla, vaan kielsi tuotteiden hinnoilta palkannousua vastaavan korotuksen. Lopputulos oli, että kun maataloustyöläinen, kuten mainitsin, sai 33 %:n palkankorotuksen, sai omaa työtään tekevä pienviljelijä tyytyä 6 a 8 %:n ansionnousuun. Tämä korotus on vieläkin vähäisempi, jos tilalla on esim. kesäkiireiden aikana pakko turvautua vieraaseen työvoimaan.

Pienviljelyksen suosiminen olisi voinut tapahtua ainoastaan maitotaloustuotteiden hintojen tehokkaalla korottamisella, sillä paitsi sitä, että maatalous yleensä on maitotaloustuotteista saanut keskimäärin puolet rahatuloistansa, on pienviljelyksen osalta tulot maitotaloustuotteista olleet suhteellisesti suuremmat kuin suuremmilla tiloilla, joissa taas viljatuotteiden antamat rahatulot ovat huomattavastikin suuremmat kuin pientiloilla.

Maitotaloustuotannon kannattavaksi tekeminen tukee näin ollen parhaiten pienviljelystä, ja sen vuoksi maalaisliitto on kohdistanut erikoisen huomion maitotaloustuotteiden hintojen korottamiseen. Siinä se ei ole valitettavasti onnistunut. Laskelmat osoittavat näet, että lypsykarja tuottaa nykyisillä hinnoilla 4:24 tuntiansion. Tässä on niille, jotka pitävät suurta ääntä maataloustuotannon kultaisista tuloista, hieman ajatelemisen aihetta.

Minulle vastataan, että on otettava huomioon salakauppahinnat. Siinä on kohta, jota ei voida sivuuttaa. Monet taloudet ovat myymällä tuotteita salakauppaan ansainneet laittomasti suuria summia. Se on avoimesti tunnustettava ja tunnustettava on sekin, että tuollainen menettely, joka ei ole ollut vallan harvinaista, on heikontanut ja heikontaa sitä asemaa, joka maatalouden puolesta puhujilla on. Eikä tällaista laitonta toimintaa voidakaan puolustaa. Muistaa sopii myös, että vaikeina vuosina edellisen maailmansodan jälkeen Santeri Alkio korotti äänensä salakauppaa ja keinottelua vastaan.

Mutta eikö asia ole niin, että syy ja seuraus tässä helposti sekoittuvat. Maataloustuotannon väkivaltainen kannattavaisuuden rajana alapuolella pitäminen on synnyttänyt tuomittavan pyrkimyksen toimeentulon turvaamiseen salakaupan avulla. Ja kuinka monta kertaa on sitten niiden taholta, jotka eivät halua maataloustuotteiden hintoja saattaa oikeudenmukaiselle tasolle esitetty väite, että maatalous ei tarvitse hinnankorotuksia, koska se ansaitsee mustalla pörssillä. Jos tällaiselle katsomustavalle annetaan määräävä valta, tietää se sitä, että lainkuuliainen enemmistö saatetaan vaikeuksiin lakia rikkovan vähemmistön tekojen vuoksi. Tällainen lopputulos on parhaana todistuksena olojen epätyydyttävästä järjestelystä. Maataloustuottaja itse eniten toivoo sellaista aikaa, että sen ansiosta määrättäessä ei voida vedota lakia rikkoen saatuihin tuloihin ja että maan pääelinkeino vapautuu siitä syyttelystä, joka nyt sitä vastaan on kohdistettu. Sivuuttaa ei sovi tässä yhteydessä, kun arvostellaan nimenomaisesti salakauppaa, sitä erittäin vahingollista vaikutusta, mikä harkitsemattomalla ylijäämätuotteiden vapauttamista koskevalla suunnitelmalla on ollut säännöstelykuriin.

Olen edellä verraten pitkälti, mutta aiheen laadun vuoksi yksityiskohtiin puuttumatta käsitellyt sitä erittäin laajaa aihetta, mikä välikysymyksen perusteluihin sisältyy. Mutta eräs erittäin tärkeä puoli on vielä jäänyt sivuun, nimittäin maataloustuotantomme suuntaaminen, josta välikysymyksen perusteluissa on mainittu ja josta hallituksen vastaus sisältää varsin yksityiskohtaisen ohjelman. Kun tätä hallituksen vastausta tarkastellaan, on yhdyttävä hallituksen esittämään käsitykseen, että elintarvikepulan vallitessa on kotimainen elintarviketuotanto ollut suunnattava ensi sijassa sellaisten elintarvikkeiden tuottamiseen, joiden avulla peltohehtaaria kohden on saatu eniten ihmisravinnoksi kelpaavia kalorioita. Tämän takia onkin ollut luonnollista, että sota-aikana on pyritty edistämään viljan viljelystä, joka on myöskin vähemmän ihmistyövoimaa vaativa kuin pitemmälle kehitetty jalostustuotanto. Samalla on kuitenkin pidettävä mielessä, että karjatalousvaltainen maatalous on meillä luontainen, pysyvä tuotantomuoto. Tämä johtuu lähinnä siitä, että pienviljelysvaltaisessa ja asutustoiminnan johdosta yhä enemmän sellaiseksi kehittyvässä maassamme voi vain karjatalousvaltainen tuotantomuoto antaa yleensä riittävät työmahdollisuudet viljelijäperheelle. Edelleen on otettava huomioon, että rehunviljelys on ainakin toistaiseksi koko maan huomioon ottaen luonnonmukaisin pääviljelysmuotomme. Meidän täytyy myös tunnustaa, että viljanviljelyksemme ei pysty ainakaan koko maassa kilpailukykyiseen tuotantoon. Ja vihdoin on todettavissa, että karjataloustuotteillemme tulee olemaan jatkuvat markkinoimismahdollisuudet ylituotantoonkin päästessä, joka sekin taasen ajan mittaan on odotettavissa. Prof. Virtanen on käytännössäkin osoittanut, että karjavaltainen maatalous voi pystyä seisomaan maassamme omilla jaloillaan ja äärimmäisesä tapauksessa pelkän fosfaattilannoituksenkin varassa antamaan sellaisia tuotantoja, jotka yleisemmin saavutettuina johtaisivat runsaaseen ylituotantoon. Hän on myös jo ratkaissut kysymyksen AIV-maidon käyttämisestä emmentaljuuston tuotantoon, mikä takaa karjataloustuotteillemme jatkuvan menekin vientimarkkinoilla.

Nämä kaikki seikat johtavat siihen, että maataloutemme rauhanaikaista tuotantosuuntaa määrättäessä on kotieläintaloudelle annettava etusija, joskaan viljanviljelyksen harjoittamisedellytyksiä niillä alueilla, joilla se on kannattavaa, ei ole vähennettävä, vaan päinvastoin tuettava. Hallituksen vastauksessa käy tämä sama tendenssi esille, minkä vuoksi siinäkin suhteessa yhdymme hallituksen kantaan.

Minulla on kunnia maalaisliiton ryhmän puolesta ilmoittaa, että ryhmä tyytyy hallituksen vastaukseen ja hyväksyykin sen. Mutta ryhmä ilmoittautuu samalla hallituksen vastauksessa esitettyjen lupausten ja ohjelman toteuttajaksi aina siihen määrään asti, että se tulee kaikella tarmolla valvomaan, että maataloutta koskevat ratkaisut tapahtuvat niiden yleisten suuntaviivojen ja täsmällisten lupausten mukaan, jotka hallituksen vastaukseen sisältyvät (Vasemmalta: Turhaan tehty välikysymys!).