Tapahtumat idässä.

Niille, jotka ovat säilyttäneet muistissaan valtakunnankansleri Hitlerin viime vuoden huhtikuun 26. päivänä pitämän valtiopäiväpuheen, jossa hän korostetun avomielisesti teki selkoa saksalaisen sotilaan vaikeasta talvesta 1941-42 Venäjällä, ovat varmaan palanneet parin viime kuukauden kuluessa mieleen hänen sanansa. Suorastaan dramaattisella vaikuttavuudella Hitler silloin kuvasi saksalaisten tukalaa asemaa, kun sietämättömän ankara talvi ja loppumattomat bolshevikkihyökkäykset yhteisvoimin yrittivät tehdä lopun saksalaisen armeijan vastustuskyvystä. "Oli hetkiä, jolloin ihmiset ja koneet olivat murtumaisillaan." Ulkopuolisilla oli edellisen talven aikana tosin ollut jonkinlainen tieto siitä, että venäläisten painostus on ollut kova, mutta sellaiseksi kuin Hitler sen kevään tullen tunnusti, ei sitä kukaan ollut osannut kuvitella. Sama oli myös sisältö Hitlerin puheessa viime syyskuun 30. päivänä, jolloin hän lausui edellisestä talvesta puhuessaan: "Pahempaa ei enää voi tulla eikä tule."

Mutta Saksan armeija oli kestänyt tuon kriitillisen vaiheen, ja talvea 1942-43 varten se oli saanut hyvät talvivarustukset. Kun Neuvostoliiton armeijaa oli sodan alusta lähtien kerrottu kupatun noin 15 miljoonalla sotilaalla, kaatuneella, haavoittuneella ja vangiksi joutuneella, ja kun edelleen tiedettiin, että maa oli menettänyt varsinaisen vilja-aittansa ja teollisuusalueensa Ukrainan sekä Donetsin laakion ja Kubanin alueen, joiden molempien merkitys sekä Venäjän armeijalle että maan siviiliväestölle oli erittäin tärkeä, saatettiin luottavaisina odottaa, että saksalaisia ei talvella 1942-43 uhkaa vaara enempää Venäjän talven kuin puna-armeijankaan puolelta. Tosin oli saksalaisten kesäoffensiivi 1942 jäänyt kummassakin pääsuunnassa, sekä Volgalla että Kaukasiassa, keskeneräiseksi, mutta siitä aiheutuneet haitat oletettiin hyvissä ajoin suoritetuin materiaalikuljetuksin ja tarkoituksenmukaisin joukkosijoituksin voitavan korvata.

Mutta toisin on tapahtunut. Venäläiset ovat valmistaneet yllätyksen, joka on asetettava tämän sodan suuryllätysten rinnalle. He ovat kyenneet kesän ja alkutalven mittaan järjestämään, varustamaan ja keskittämään armeijan, joka on voimakkaampi ja tehokkaampi kuin heidän edellisen talven hyökkäysarmeijansa. He ovat laatineet suurisuuntaisen offensiivisuunnitelman, jonka he ovat kyenneet viemään taidolla ja päättäväisyydellä ainakin tähän saakka pääpiirteissään läpi. Ja kaiken seurauksena nyt näemme, että saksalaisten kesäoffensiivissa vallattu maasto on siirtymässä venäläisten armeijain taakse.

Saksassa kysellään nyt suorastaan ymmällään, mistä tämä johtuu. Mistä tulevat ne ryssäläisdivisioonat ja hyvät sotakoneet, jotka ovat matkaansaattaneet kaiken tämän? Ja samaa kysellään kautta maailman.

Jos näin sivulta käsin pyytäisi yritellä vastausta, niin olisi osa tästä ymmälleen joutumisesta laskettava propagandan tilille. Noudatellen Suomen talvisodan aikaista reseptiä on Saksassakin ollut tapana esittää venäläinen sotilas huonosti koulutetuksi, älyttömäksi ja politrukin ruoskan pakottamana taistelevaksi alemman asteen olioksi, joka ei edes kykene hoitamaan puna-armeijan verraten kunnollisiksi tunnustettuja aseita. Tämä kuva puolittain eläimellisellä tasolla olevasta punasotilaasta on levinnyt laajalle maailmaan. (Se on eräältä osalta oikea, mutta yleistettynä väärä.) Ja kun sitten on kerrottu Neuvostoliiton menettäneen yli kaksi kolmannesta koko asekuntoisesta, nuoresta miesvoimastaan ja kun vielä puna-armeijan vastarintakin on jonkin kerran ilmoitettu täysin tuhotuksi, niin on kaikkeen kansaan juurtunut tietty kuva Neuvostoliiton sotilaallisesta kyvystä. Tämä kuva ei vastaa sitä, minkä itärintaman raportit nyt antavat. Siksi kysellään tuskaisina kautta Euroopan, miten tämä on selitettävissä.

Uskottavana täytyy pitää, että propaganda ei ole vastoin parempaa tietoaan antanut tällaista synkkää kuvaa vastustajan asemasta ja mahdollisuuksista. Sillä on kunakin ajankohtana ollut hyvä syy luulla, että asiat ovat olleet, niin kuin se on ne esittänyt. Esim. Moskovan valloittaminen, jota saksalaisella taholla pidettiin selvänä kuin juna, lienee todellisuudessakin ollut lähempänä kuin viittä vailla, kun täysin laskematon säänmuutos sen sitten esti. Tietenkin venäläisten määrätön kärsimis- ja vastustuskyky on aiheuttanut laskuvirheitä, kuten esim. Pietarin motin kypsymisen kohdalla.

Viime talven aikana saavutetut kokemukset, jotka osoittivat, että saksalainen sotilas kykenee torjumaan ylivoimaisetkin vihollishyökkäykset, ovat tietenkin määränneet Saksan sotilasjohdon tänä talvena noudattaman strategian yleissuunnan. Kaikki saavutetut avainasemat on pidettävä hinnalla millä hyvänsä, se oli parolli tätä talvea varten. Siinä mielessä saksalaiset varustautuivat ottamaan talvea vastaan. Strategisesti ja taktillisesti tärkeisiin kohtiin kerättiin, kuten edellisenäkin talvena, voimakkaita joukkoja, mutta välimaasto jätettiin suhteellisen heikon varmistuksen varaan.

Ja niin alkoi sitten venäläisten talvihyökkäys. Ylivoimansa turvin he pääsivät ohuista kohdista linjojen läpi ja alkoivat levittäytyä. Juuri tässä vaiheessa olivat saksalaiset edellisenä talvena estäneet hyökkäyksen jatkumisen. Saksalaisten tukikohtien taakse edenneet hyökkäyskiilat oli pysäytetty, eristetty ja tuhottu. Mutta venäläisten hyökkäys ei tullut tänä talvena vain määrältään viimevuotista huomattavasti voimakkaampana, vaan myöskin taktilliselta suoritukseltaan uudistettuna. Venäläiset olivat ottaneet oppia vastustajaltaan: voimakas panssarikärki raivasi tietä ja eteni häikäilemättä kauas vihollisen selustaan. Kun venäläiset edellisenä talvena saatuaan aikaan läpimurron yrittivät vyöryttää saksalaisten asemat uskaltamatta juuri jättää vihollisen tukikohtia sivustaansa tai taakseen, ovat he tällä kertaa päinvastoin pyrkineet kaukana saksalaisten selustassa tärkeiden yhteyslinjojen katkaisemiseen. Saksalaisten tarkoituksellinen jääminen venäläisten hyökkäyskärjen selustaan ja venäläisten uusittu taktiikka ovat täten tukeneet toisiaan. Mutta venäläisillä on ollut varaa lähettää riittävät jalkaväki- ja tykistömuodostelmat paikalle, niin että saksalaisten päävoimat eivät ole kyenneet eristämään linjoihin tunkeutunutta vihollista, vaan se saattoi päinvastoin jatkaa etenemistään. Erikoista on ollut se osa, mitä venäläisten huolto on näiden etenemisliikkeiden aikana suorittanut.

Tällaisissa olosuhteissa ja suuren kvantitatiivisen ylivoiman hyökätessä ei saksalaisten ns. joustava puolustus enää toiminut kyllin tehokkaasti. Kun vahvat tukikohdat olivat jääneet kymmenien, ehkä sadankin kilometrin etäisyydelle perääntymään pakotetuista päävoimista, ei niihin enää voinut palauttaa yhteyttä. Huolto jäi ilmakuljetusten varaan, eikä se pitkän päälle ole riittävä. Näin joutui Stalingrad mottiin, samoin Velikije Luki, samoin Millerovo ja Ostrogorsk, pienimmistä puhumatta. Muutamista saattoivat puolustajat päästä pääjoukkojen yhteyteen, jotkut taistelivat viimeiseen mieheen. Se on oleva myös Stalingradin puolustajien kohtalo, kaupungin, joka on nähnyt verratonta sankaruutta saksalaisten sotilaiden taholta monien epätoivoisten viikkojen aikana. Mutta on syytä muistaa, että Stalingradin venäläinen puolustus viime syksynä oli peräänantamattoman sitkeä.

Me tiedämme, että saksalainen sodanjohto on aina nerokkaasti osannut vastata vihollisen toimiin, esiintyivätpä ne millaisina tahansa. Mistä nyt johtuu, että venäläisten talvioffensiivi ei kohdannut venäläisten voimia huomioonottavaa tehokasta puolustusmetoodia? Syynä lienee ollut se, että saksalaiset aliarvioivat vastustajansa voiman ja päättivät ylittää tämän talven samaan tapaan kuin edellisenkin. Nyt olisi ollut ilmeisesti paikallaan pitkä vetääntyminen lyhyelle ja helpommin puolustettavalle linjalle. Siitä olisi voitu kehittää uusi sanaleikki  (1), mutta Saksan armeijan koko fyysillinen ja materiaalinen voima olisi säilynyt venäläisten jatkuvien hyökkäyksien torjumiseksi.

Jälkiviisautta, sanoo arvostelukykyinen lukija. Ei lainkaan, sillä tämän kirjoittaja yhtä vähän kuin kukaan toinenkaan täällä saattoi kuvitellakaan, että ryssät kykenevät panemaan liikkeelle noin valtavan masiinan. Niin että ei tässä taida kenelläkään olla varaa kopistella ryntäisiinsä ja hokea, että sanoinhan minä. Etkä sanonut.

Liittoutuneiden taholla tietenkin toitotetaan, että Saksan armeijan vastustuskyky idässä on nyt luhistunut. Sitähän sotatointen kehitys ei suinkaan osoita. Kuten saatettiin olettaa, on saksalaisten vastarinta Rostovin pohjois- ja kaakkoispuolella päivä päivältä voimistunut. Kubanin alueen tyhjentämistä ei voitane välttää, mutta joukot sieltä ehdittäneen vetää Rostovin kurkun kautta pois tai Anapan niemimaalle ja siitä tarpeen tullen Kertshin salmen ylitse.

Mutta vaikka venäläisten hyökkäysvoiman ei vielä sanota osoittavan heikkenemisen oireita, on kerran käsillä se piste, josta lähtien sen voima ajasta ja paikasta riippuvista seikoista johtuen alkaa talttua. Ja siihen järjestää Saksa puolustuslinjansa, jollei ole tehnyt sitä jo ennen. Sitä määrättäessä lienee otettu samalla huomioon, että puolustusta silmälläpitäen ei ole tarkoituksenmukaista millä uhreilla tahansa pitää käsissään hyökkäyksen jatkamista varten puolustettua asemaa. Tämä saattaa varsinkin keskirintamalla osoittautua tarpeelliseksi.

Lopuksi eräs huomio, joka ei voi kesken vakavaa asiaa olla vetämättä suuta virnistykseen. Toveri Stalin oli laskenut v. 1930, että länsivallat halutessaan solmia Venäjän kanssa sopimuksen, koettivat yllyttää Venäjää sotaan Saksaa vastaan, jolla aikaa ne itse saisivat istua ring side-paikoilla ja katsella suurta tappelua kuin parhaissa nyrkkeilykilpailuissa. Toveri Stalin päätti olla viisas mies ja arveli että vot, minä ostan itse nuo katsojapaikat. Ja niin hän teki Saksan kanssa sopimuksen, jonka johdosta taistelu tosiaan siirtyi Saksan ja länsivaltojen väliseksi. Sitä seurasi Stalin jännittyneenä, odotellen aikaansa, jolloin voisi ottaa veriinsä nääntyneiltä kansoilta voiton kuin hyllyltä. Mutta taas on tilanne muuttunut, ja Venäjä on saanut jo yli puolitoista vuotta käytännössä kokea sen osan nautittavuutta, jonka se oli varannut toisille. Länsimaiselle sivistykselle onneksi Venäjästä on laskettu verta niin paljon, että rauhaa ei tehdä sen sanelun mukaan.

28.1.1943.

Pekka Peitsi.

[alaviite:]

(1) Kirjoittaja viittaa tässä kautta maailman levinneeseen sanaleikkiin, jossa kysytään: mikä on ero kellolla ja Rommelilla?, ja johon vastataan: kello menee eteenpäin ja sanoo: tiktak, tiktak, mutta Rommel menee taaksepäin ja sanoo taktik, taktik.