Miksi Itävaltakaan ei saanut rauhaa Berliinissä?

Näinä päivinä ovat aamulehdet kertoneet uutisin ja pääkirjoituksin siitä suuresta pettymyksestä, joka on kohdannut Itävaltaa Berliinin kongressissa: neljä suurta eivät päässeet yksimielisyyteen Itävallan rauhasta, vaan maan miehitys tulee edelleen jatkumaan ties kuinka kauan. Sanotaan, että Itävallan sopimuksen vahvistaminen olisi ollut kolmen minuutin asia; onhan sitä valmisteltu jo yhdeksän pitkää vuotta, ja muistetaan, että kolme suurta julistuksessaan jo sodan aikana lupasivat heti sodan päätyttyä palauttaa Itävallalle vapauden ja suvereniteetin. Niin ne suurten lupaukset! Vieläpä lännen ulkoministerit ilmoittivat nyt hyväksyvänsä Neuvostoliiton aikaisemmin esittämän Itävallan rauhansuunnitelman sanamuodon, mutta nyt Molotov ilmoitti pari lisäehtoa: Itävaltaa kielletään liittymästä yhtymiin, jotka on suunnattu sellaisia maita vastaan, jotka toisessa maailmansodassa taistelivat Saksaa vastaan, ja toiseksi neljän vallan miehitysjoukot jäävät maahan, kunnes Saksan kanssa on saatu rauha.

Ensimmäinen Molotovin ehto, johon luonnollisesti vielä liittyi vaatimus, että Itävallan alueelle ei saa perustaa ulkomaisia sotilaallisia tukikohtia, olisi kai ollut helppo luvata ja helppo täyttää. Mutta miksi miehityksen olisi jatkuttava itsenäisessä maassa, jota kaikki osapuolet pyrkivät kohtelemaan ystävällisesti? Ja täytyy sanoa, että rauhan pyrkimyksiä on ollut vakavassa hengessä. On keskusteltu YK:ssa monet kerrat, samoin neljän ulkoministerin konferensseissa, viimeksi tätä ennen Lontoossa syksyllä 1952. Sinne ei kuitenkaan Neuvostoliiton edustaja enää saapunut. Mutta nyt kun itse Molotov pitkän väliajan ja Stalinin kuoleman jälkeen tuli Berliiniin, niin oli täysi syy odottaa, että Itävallan kohdalla tapahtuu jotain positiivista: ainakin yksi maa saisi rauhan. Näin ei käynyt. Miksi? - Syyt ovat löydettävissä miehityshistoriasta.

Vapautettu Itävalta jaettiin 1945 vallatun Saksan tavoin tilapäisesti miehitysvyöhykkeisiin, mikä samalla loi Itävallan nykyisen kohtalon. Tuossa jaossa tuli heti näkyviin venäläisten selkeä sotilaallis-strateginen ajattelutapa. Heidän osalleen tuli taloudellisesti tärkein Ala-Itävalta, joka idässä rajoittuu Tshekkoslovakiaan, tuli Burgenland, joka rajoittuu Unkariin, sekä Ylä-Itävallasta Tonavan ja Tshekkoslovakian välinen osa. Näin neuvostovyöhykkeeseen kuuluu kokonaisuudessaan Unkarin ja Tshekkoslovakian välinen Itävalta, maan tärkein osa kaivoksineen, suurine lentokenttineen ja teollisuuslaitoksineen, siis alue, joka lännessä rajoittuu enimmäkseen korkeisiin vuoristoihin. Sen piiriin kuuluu myös Tonavan laakson kapein kohta Kremsin-Linzin välissä. Tämä on tärkeätä mainita siksi, että Tonavan laakso on kautta vuosituhanten ollut se tie, jota lännestä itään ja päinvastoin idästä länteen tapahtuneet suuret hyökkäykset ovat kulkeneet. Varhaisimpia historiallisesti tunnettuja on kelttiläisten hyökkäys Keski-Euroopasta Unkariin ja Balkanille, joka alkoi n. 350 e.Kr. Neuvostovyöhykkeen rinnalla ranskalaisten ja englantilaisten alppialueilla on aivan toisarvoinen merkitys. Sen sijaan Amerikalla on eräänlainen sotilaallinen avainasema lännestä katsoen, kun sille kuuluu Salzburgin maakunta ja Ylä-Itävalta Tonavan eteläpuolella. Mutta taloudellisesti alue ei ole läheskään neuvostovyöhykkeen veroinen.

Tätä taustaa vasten katsottuna on selvää, että niin kauan kuin kylmä sota ja yleinen varustelu jatkuvat nykyisessä kiivaudessaan, on Itävallan turha odottaa rauhaa. Miksi Neuvostoliitto luopuisi varsinaisista suurista valmiusasemistaan ja paljastaisi avoimen sivustan?

Neuvostoliitto ei tiettävästi ole osoittanut minkäänlaista halua puuttua Itävallan poliittiseen elämään. Tapaus näyttää heille olevan yksinomaan sotilaallinen kysymys, siis vain se sotilaallinen asema, johon toinen kuuma maailmansota sillä kohtaa päättyi. Sen sijaan amerikkalaisia tuntuu painostavan se huomattava taloudellinen avustus, jolla he jatkuvasti joutuvat tukemaan Itävallan elinkeinoelämää. Vuodesta toiseen jatkuvana ilman loppumisenteitä täytyy tilanteen heidän mielestään olla varsin epäedullinen ja siitä olisi päästävä. Mutta miten?

Tarkkaavainen lukija on joskus voinut nähdä - ainakin rivien välistä - viitteitä siihen suuntaan, että lännen miehittämät vyöhykkeet voitaisiin liittää sekä poliittisesti että taloudellisesti Länsi-Saksaan ja sen puolustusliittoon, joka siitä saisi huomattavan väestön ja alueen lisän. Tämä ajatus kauhistuttaa varmaankin Itävallan hallitusta ja raatelee itävaltalaisen patriootin sydäntä. Vanha Itävalta jakaantuisi kahtia. Yhtenäinen kansallinen hallitus ehkä häviäisi. Wienin miljoonakaupungin heikot elinmahdollisuudet kapenesivat entisestään jne.

Mahtaisiko toimenpide olla mieluinen Neuvostoliitollekaan? Ehkä tätä taustaa vasten on helppo ymmärtää ne helpotukset, joita Neuvostoliitto on miehittäjänä Itävallassa viimeksi sallinut ja joita Länsi on seurannut. Neuvostoliitto ei siis mitenkään pyri ärsyttämään Itävallan hallitusta ja siten työntämään sitä surkeilematta lännen syliin.

Itävallan kohtalo on edelleen synkkä todistus siitä, että varsinaiseen rauhantilaan on jatkuvasti erittäin vaikea päästä. Sotilaallisen hyökkäyksen uhka hallitsee edelleen ulkoministerien kannanottoja. Itävallassa Neuvostoliitto nauttii niistä sotilaallisista eduista, joita sen kylmästi ajattelevat sotilasjohtajat hankkivat niinä päivinä, jolloin voitonhumala teki eräät pehmeiksi.