Kaanaalaisia urheiluasioita ja -ihmisiä

Suomen Urheilulehti 37/14.9.1925

Meriltä palannut poika.

Kaanaan kihlakunnassa Paltamon pitäjässä ja Mieslahden kylässä toimi kihlakunnan kiistämättömästi virein maalaisseura, jolle oli kasteessa annettu suurenmoisesti epäonnistunut nimi Nahjus. Mutta seuran miehet eivät olleet nahjuksia; toistakymmentä vuotta sitten he näyttivät hiihdossa peräpakaransa koko Kaanaan hiihtomiehille ja kesäurheilussakin heillä oli Kemppaisantin harjoittama kaarti, joka oli niillä main pistämätön. - No niin, tämä seura oli järjestänyt viitisen vuotta sitten urheilukilpailut silloin raivaamalleen kentälle ja avajaisiin oli Kopina lähettänyt joukkonsa. Kilpailut olivat yksipäiväiset, mutta laivakulun takia oli Kaanaan maalikylästä lähdettävä jo lauantai-iltana. Laivarannassa oli nahjuslaisia vastassa ja he ilmineerasivat, että majapaikkoina on Romppasen mökki ja muuan talo kylällä. Mökki oli matkan varrella ja koko kaanaalaisjoukko ohjasi kulkunsa sen kautta. Silloin nähtiin, että majapaikkana oli Romppaisen luhti. Leinosen Esa, eräs haiji kuulantyöntäjä aikoinaan, sanavalmiudestaan tunnettu ja humoristisen näkemyksensä ansiosta kihlakunnankuulu leikinlaskija, oli jo edellisenä kesänä ollut Nahjuksen kilpailuissa ja asunut Romppaisen luhdissa ja saanut sen tuta ensiluokkaiseksi majapaikaksi, ja hän ilmoitti rohkeasti voivansa jäädä yöksi Romppaiseen. Meitä oli useita poikia, jotka luottaen Esan auktoriteettiin, ilmoitimme myös jäävämme Romppaiseen, mutta toinen puoli joukosta, Enwaldin pojat, yleisurheilija Tombola, joka kantoi Grigori Rasputinin velvottavaa etunimeä, ja Kopinan monivuotinen maalivahti Lehikoinen sanoivat painuvansa toiseen majapaikkaan, koska luulivat sitä paremmaksi. Ja niin oli hyvä, sillä tappelulla kai sitä olisi ratkaistu, kuka Romppaseen saisi jäädä, jos koko sakki olisi sen oivalliseksi nähnyt ja tunnustanut.

Vollikka, joka oli mukana kannatuksen vuoksi (nykyään sanottaisiin: "joukkueen johtajana seurasi mukana herra Vollikka j.n.e."), oli kovasti kahden vaiheilla, minne mennä. Romppaiseen jäivät hänen parhaat kampraatinsa, mutta siellä toisessa majapaikassa oli sanottu kullekin miehelle annettavan oma "peti", ja Romppasen kolmen hengen maattavien lavereiden rinnalla se oli siis monin verroin edullisempi. Lisäksi Vollikka tiesi, että poistuneet Enwaldin pojat ja heidän kaverinsa olivat kovia "rampsu"-miehiä ja heiltä voisi taitava pelaaja ja mitä melkoinen kälmintekijä keplotella sievoiset "rehurahat". Näistä huolimatta jäi Vollikka Romppaseen, mutta pian hän tuli katumapäälle ja ennenkuin poistuneet olivat ehtineet metsän reunaan, lähti hän juosta honttuuttamaan heidän jälkeensä ja huusi:

- Vartokaa, pojat, minä tulen mukaan.

Me jääneet emme häntä suostutelleet seuraamme; kukin saa hakea omaa parastaan. Siirryimme pirttiin ja pyysimme saada hieman "murua rintaan". Talonväki rupesi sitä ystävällisesti laittamaan ja Esa saneli sakille, jotta kyllähän se Vollikka katuu majapaikan vaihdostaan, kyllä hän nämä asiat tuntee.

Istuttiin siitä pirtin pöytään syömään ja sopivia ruokapuheita pitäen oli syönti saatu jo hyvään alkuun, kun joku pojista keksi pirtin ikkunasta, että torppaan asteli allapäin herra Vollikka, palaten - kuten näytti - mieli mustana samaa polkua, jota äsken oli iloiten kirmannut.

- Tulipa poika katumapäälle, totesi Esa. Tulee nyt tuhlaajapoikana tänne, mutta muistakaa pojat olla kylminä. Vasikkaa ei tässä sakissa seuranpettäjälle tapeta.

Ja niin sovittiin, ettei olla huomaavinaankaan koko miestä.

Vollikka tuli pihalle ja katseli ikkunasta, mitä pojat puuhaavaat. No näkihän se, nälkäinen mies, meidän syöpöttelevän koiran innolla, kolisteli hetken porstuassa ja astui arasti pirttiin sisälle, jääden lakki kädessä seisomaan ovenpieleen, odottaen ivallista ärähdystä, että pitipä palata sieltä kullekin-oma-petinsä-talosta pois. Mutta kukaan pojista ei puhunut sanaakaan, he söivät lautasiinsa katsellen.

- Hyvää päivää, kuului ovensuusta vaisusti.

Me syömämiehet vain söimme. Ei kukaan vilkaissutkaan tulijaan.

Joku talonväestä kuului vastaavan:

- Päivää.

Ja toinen kysäsevän tavanmukaisesti:

- Kuuluukos sitä?

Johon Vollikka:

- Mitäpäs sitä. Mitä talonväelle?

Ja siihen se juttelu jäi. Vollikka seisoo ovenpielessä lakki kädessä ja odottaa, että sakki hyväksyisi hänet vaikkapa pirullisin "orehkoimisinkin". Mutta me syömme, että leuvat ruskavat, emmekä suo ovensuussaseisojalle pienintäkään huomiota. Keskenämme vaisulla äänellä vaihdamme sanan, pari, kuten "hyvää kalaa", "maukkaita perunoita", "syö Lassi lujasti, jotta jaksat" j.n.e.

Vollikka huomasi vihdoin, miten häntä rangaistiin. Hän heittäytyi hävyttömäksi ja sanoi:

- Paljon te syötte, mutta komeita te ootte.

Sanoi ja odotti, että Esa vastaisi jollakin omalaatuisella "orehkallaan". Mutta Esa ei vastannut. Me söimme entiseen tapaamme.

Nyt menetti Vollikka kaiken toivonsa ja hän jäi tylsänä seisomaan ovensuuhun. Lopettelimme jo syöntiämme ja aina vain seisoi Vollikka ovella, niin että meitä jo alkoi säälittää. Mutta yhtäkkiä sai hän sitten otteen pelastavan enkelin siiventyngästä; hän näki torpan kissan laiskasti kulkevan lattian yli ja silloin hän kysäsi:

- Onko tuo vielä se sama kissa, joka oli silloin, kun minä merille lähdin.

Hän oli muistanut vanhan tarinan pojasta, joka aamusella suutuspäissään lähti kodistaan, uhaten mennä merille, mutta palasi katuvaisena saman päivän illalla takaisin kotiinsa, jossa vanhemmat olivat päättäneet hänet tappaa vaikenemalla. Kotvan vaiti oltuaan oli poika vihdoin käyttänyt puheenvuoron, jonka Vollikka nyt toisti.

Me ymmärsimme vitsin ja kuin yhteisestä sopimuksesta purskahti koko kaanaalaisjoukko kohti kurkkua nauramaan. Vollikka huomasi, että hänet oli otettu arvoihin ja hän siirtyi rohkeasti penkille istumaan. Sitten hän selitti, että se toinen majapaikka oli ollut - jätkien sananpartta käyttäen - "vörmitätön" ja siksi hän oli palannut Romppaseen. (Lisäksi saimme myöhemmin kuulla, että pojat olivat houkutelleet Vollikan katsomaan "yhtäkolmatta" ja vieneet häneltä lyhyessä ajassa rahat).

Vollikka pyysi saada syödä jätteitämme ja sillä aikaa alotimme häntä vastaan "rumputulen". Esa "orehkoi" häntä parhailla panoksillaan ja me toiset säestimme, mutta Vollikka ei siitä piitannut. Hän pisteli ruokaa vallan mahdottomasti maaruunsa, vastaili harvakseen sättimisiin ja oli perin tyytyväinen, että oli päässyt takaisin Romppasen sakkiin. Hyvähän siinä oli ollakin, yö nukuttiin virkistävästi ja kaikki olivat oloonsa varsin tyytyväisiä, paitsi tietysti Hara Lehto, joka ei kärsinyt siihen aikaan muodissa ollutta "orpopojan valssia".

Mutta monet vuodet perästäpäin leukailtiin Vollikalle tuhlaajapojanomaisesta palaamisesta Romppasen luhtiin ja häntä kutsuttiin usein "Meriltä palanneeksi pojaksi".

Känä