Päin mäntyä

LIIMATAINEN

29/5 1970

Kun itse Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan dekanus, metsänarvioimistieteen professori Aarne Nyyssönen (48) on ystävällisesti lähettänyt ohessa julkaistun oikaisun nimimerkille, niin saanemme vastata siihen myös pikku pakinalla, jotta paremmin ymmärtäisimme - kaikessa sovussa - toisiamme.

  Nimimerkki on näet aina ihaillut metsämiehiä ja viihtynyt sekä heidän seurassaan että metsässä. Metsänhoitaja Veikko Huovisen kirjat ovat mielilukemistamme.

  Mutta mennäänpä asiat järjestyksessä.

  Mitä koivun vähentymiseen tulee, niin lainasimme tiedot saman oppituolin toisen opettajan, Metsäntutkimuslaitoksen professorin Kullervo Kuuselan oivallisesta esityksestä, jonka lukaisimme heti sen ilmestyttyä. Näin Kuusela:

  "Koivuvaltaisten metsiköiden prosenttiosuus metsäalasta on kehittynyt seuraavan asetelman mukaisesti:

Inventointiaika

1936-38 18,1 %, 1951-53 15,5 %, 1960-63 9,4 %,1964-68 8,0 %."

Prof. Nyyssösen numeroita, toisin perustein laskettuja, meillä ei valitettavasti ollut käytettävissä. Luemme Kuuselaa, jonka selkeitä kirjoitelmia näkee ilahduttavan usein julkisuudessa.

  Se koivusta. Suunta on selvä. Maallikko näkyy sortuvan puhumaan puustosta, kun pitäisi kirjoittaa "metsäala".

  Pakinamme ydin oli kuitenkin toisaalla: metsänhoidon tieteellisen perustutkimuksen niukkuudessa ja opiskelijain harvalukuisuudessa. Prof. Nyyssösen mielestä huolemme molemmissa tapauksissa on aiheetonta. Kunpa olisi. On näet vaikea päästä irti ajatuksesta, että tällä hetkellä ei kyllin selvästi tajuta sitä järkyttävää kehitysvaihetta, missä metsätalous juuri nyt on. 10 000 vuotta metsä on luontevasti ollut pelkkä mutta hyödyllinen anastusalue. Kivikauden miehille se elätti riistan ja antoi arvokkaimman kansainvälisen vaihtovälineen, turkikset, myöhemmin nimeltä raha. Kaskenpolttaja keskiajalla muutti huoletta suunnattomat alat puustoa jyviksi, myöhemmin tervaksi ja potaskaksi maailman markkinoille. Metsän arvo nousi ja vihdoin alettiin viedä lehtereitä, mastopuita, jopa sahatavaraa ulkomaille, nyt lisäksi sellua ja paperia samoista metsistä yhä enenevät määrät.

  Mutta pää on tulossa vetävän käteen. Arvokkain raaka-aineemme ei siedä enää haukata suurempaa vuotuispalaa luonnonvaroista, vaikka sitä elintason ja kansantuotteen jatkuva nousu vaativat. Ellei pysähdytä tai mennä taakse päin, on ryhdyttävä todenteolla metsää viljelemään (samoin kaloja), kuten kolmetuhatta vuotta sitten alettiin viljellä ohraa ja levittää siihen asti vain kiusana ollut sonta kasvuvoimaksi pellolle. Silloin villikasvien keräilijä eli edukseen suuren murroksen.

  Näinhän meillä on jo alettu menetellä. Mutta miten korkein akateeminen opetus ja tutkimus on sitä myötäillyt?

  Alamme opiskelijoista. Korkeimmassa metsäopetuksessa numerus clausus eli vuosiluokkakiintiö on otettu käyttöön varhemmin kuin muissa oppiaineissa. Jo 1935 tiedekunta päätti rajoittaa metsäharjoittelijain luvun. Kurssille otettiin tuolloin 60, joskus vähemmänkin. Ylioppilaat alkoivat kiertää rajoitusta ryhtymällä lukemaan metsäaineissa kandidaatintutkintoa. Professorit saivat päänvaivaa, kun huolellisesti valitut ja inhimillisesti katsoen etevimmät ylioppilaat joutuivat lukemaan käytännöllistä, vähemmän lahjakkaat tieteellistä tutkintoa. Apu keksittiin 1946 asettamalla pullonkaula heti opiskeluajan alkuun. Näin kandidaattilinjan kautta metsään yrittäjät tulivat samaan suppeaan kiintiöön. Samaan aikaan tänne kauppakorkeakoulujen luvattuun maahan vakiinnutettiin erityinen "kaupallinen metsätutkinto", prof. Eino Saaren 1944 puurtama uusi opetuslinja. Mutta metsätutkinnon suorittajain lukumäärää liikelinja ei lisännyt, koska kaikki opiskelijat pantiin samaan kiintiöön, joten vielä syksyllä 1969 - vaikka tilanne on jyrkästi muuttunut - otettiin metsätutkintoa suorittamaan, kuten olemme kertoneet, 56 (-1) opiskelijaa, heistä 38 yleiselle ja 16 kaupalliselle linjalle. V. 1936 otettiin 60. Muilla aloilla akateemisen koulutuksen tarve on huikeasti kasvanut, metsänhoidossa ei, vaikka opiskelijain kolmanneksesta koulutetaan liikemiehiä. Omituista kehityksen pysähtymistä.

  Sen sijaan metsätutkinnon opettajain lukumäärä ja tutkimus on viime aikoina huomattavasti lisääntynyt ja virkistynyt. Mutta mihin suuntaan? Uudempien oppituolien nimet kertokoot: puumarkkinatiede, metsäteknologia, metsätalouden liiketiede. Nämä ovat kyllä erittäin hyödyllisiä aloja. Hinta on tärkeä tyvestä latvaan ja tähdellistä on, miten puu saadaan halvimmin ja tehokkaimmin kannoltaan sydänmailta koneen kitaan taajamassa ja sitä ennen nuukasti mitatuksi.

  Nämä tieteet palvelevat ennen kaikkea kilpailumahdollisuuksiamme maailman markkinoilla, mutta niistä ei ole hyötyä metsiemme tulevaisuudelle.

  Helsingin yliopiston ohjelman mukaan mainituissa uusissa oppituoleissa on 22 opettajaa ja kolme laitosta. Lisäksi metsänarvioimistieteessä on 7 opettajaa ja laitos. On hyvä tietää paljonko puuta on ja mitä kestää hakata. Mutta varsinaisessa metsänhoitotieteessä on vain 9 opettajaa ja laitos. Vielä on tärkeä ala: metsäbiologia, jota hoitaa henkilökohtainen ylimääräinen professori (55) apunaan kevätlukukaudella dosentti (55). Laitosta ei. Samalla professorilla on toinenkin hyvin ajankohtainen oppiala: luonnon hoito ja suojelu, lisävoimana jälleen yksi dosentti ilman laitosta. Siis vain 12 opettajaa suoranaisella metsänhoidon ja -suojelun alueilla.

  Hyvät tiedekunnan professorit ja forstit, jos ajattelette vain nykyisten virkojen ja toimien hoitamista ja valmiin teollisuuden tarpeita niin lienee mahdollista että pienet koulutusmäärät riittävät. Mutta muutakin on otettava huomioon.

  Maamme viennistä yli puolet on puuta ja sen jalosteita. Tämä tavaton ja jokaiselle tärkeä osuus pakottaa ajattelemaan alan kehittämistä laajemmalle pohjalle. Paikalleen pysähtynyt ajatusten ahtaus voi muodostua kohtalokkaaksi. Jos tulisi esiin uusi tieteellinen ajatus siitä, miten metsää voitaisiin tehokkaammin viljellä ja kasvua edistää ja idean toteuttamiseksi olisi koottava nykyaikainen työryhmä, niin siihen tarvittaisiin enemmän lahjakasta väkeä kuin yhden vuosikurssin koko anti. Kannattaisi todella satsata uusien viljely- ja kasvuideoiden sekä etsintään että toteuttamiseen. Eikö tule uusia ajatuksia? Onko dekaani sitä mieltä, että vanhat eväät kasvumetsässä riittävät, tuleehan puussa lusto luston päälle muutenkin joka kesä.

  Emme pääse ajatuksesta, että nykyinen koulutus on liian suppeata sen vuoksi, että pelkästään harhaan osunut tieteen oikeaoppisuus riittää esteeksi metsän tuoton lisäämiseen. Yksi koulukunta hakkauttaa metsää koko maassa milloin yhdellä milloin toisella tavalla - osoitus tutkimuksen puutteesta - ja koko valtakunta saa kärsiä yhden pienryhmän toimenpiteistä. Toivottavasti ei enää näin ole. Nykyään on syytä olla, kuten professori Nyyssönen toteaa, yhteistyössä yli tiedekuntarajojen. Toivottavasti jo tänään on ohi se perustutkimusten tekijäin huomio, että soveltava tutkimus vetäytyy liiaksi omaan kuoreensa.

  Ja mielestämme tässä yhteydessä on turha vaatia uusia rakennuksia. Filosofisen tiedekunnan perillisistä maatalousmetsätieteellisen tiedekunnan rakennusasiat on hoidettu ylivoimaisesti paremmin kuin toisten, luullaksemme yli korkeakoulujen kehittämislain normien.

  Mutta älkää arvoisat metsämiehet jääkö lepäämään laakereille, vaan osoittakaa alkaneella vuosikymmenellä samaa intoa ja uutteruutta metsänviljelyyn ja huoltoon, metsänhoitoon, kuin äsken puumarkkinain ja teknologian aloilla. Näin liikemiehille ja teknikoille riittäisi jatkuvasti raaka-ainetta - Suomen kansalle satoa. Rohkeasti kasvotusten päin mäntyä vain! Osoittakaa metsänviljelyn lisätointen tarpeellisuus ja teettäkää tältä alalta tutkimuksia. Ei kaikki ihmisen kädessä muutu tuhkaksi, kuten tulimme äsken kirjoittaneeksi. Taitavan tekijän kädessä ruma rämekin voi muuttua vihreäksi kullaksi, kultakaivokseksi.