Turvallisuus, suvereniteetti, kansalliset edut

Se arvostelu, joka länsimaiden taholta kohdistettiin Tshekkoslovakiaa vastaan suoritettuihin sotilaallisiin toimenpiteisiin, ei varmaankaan yllättänyt Neuvostoliittoa ja neljää muuta Varsovan liiton maata. Voi olla suorastaan niin, että esim. Yhdysvaltain taholta oli saatettu odottaa jyrkempääkin tuomiota.

    Toinen ja tavallaan mielenkiintoisempi kysymys on, miten Neuvostoliitossa otettiin vastaan kommunistipuolueiden tekemät päätökset, joissa - muutamaa poikkeusta lukuunottamatta - sanouduttiin irti Tshekkoslovakian väliaikaiseksikin ilmoitetusta miehityksestä. Oliko tämä Neuvostoliitossa otettu huomioon? Oliko varauduttu siihen, että Neuvostoliiton politiikka saattaa maailmankommunismin yhtenäisyyden alttiiksi pahimmalle koetukselle sitten Unkarin tapahtumien vuonna 1956?

    Tshekkoslovakian tragediasta kirjoitettaessa on esitetty, että Neuvostoliitto on tehnyt kaksi raskasta arviointivirhettä. Toinen virhe sisältyi siihen, että tilanne ei ollut Tshekkoslovakiassa ollut sellainen, että maan kommunistipuolueen johtoasema olisi ollut uhattuna ja Varsovan liiton yhtenäisyys vaarassa. Toinen virhe, niin väitetään, olisi tapahtunut siinä että Neuvostoliitto oli olettanut länsimaiden kommunistipuolueiden joko vaieten tai avoimesti hyväksyvän Varsovan liiton omassa piirissä suorittamat toimenpiteet.

    Ensimmäinen näistä väitteistä kuuluu niiden historiallisten jos-spekulaatioiden joukkoon, joihin ei pätevää vastausta saada. Koskaan ei päästä tietämään, miten olosuhteet Tshekkoslovakiassa olisivat kehittyneet, jos Varsovan liiton joukot eivät olisi tulleet maahan. Siitä ei sen vuoksi enempää.

    Jälkimmäisen väitteen osalta voitaneen sanoa, että mitkään julkisuuteen päässeet seikat eivät vakuuttavasti osoita, että se olisi oikea. Neuvostoliitolle täytyi olla selvillä, että kommunistiset puolueet tulisivat kansallisen ympäristönsä vuoksi suhtautumaan arvostelevasti toimenpiteeseen, jonka voimakas maailmanmielipide tulkitsi itsenäisen valtion suvereenisuuden loukkaukseksi. Tietenkin se saattoi odottaa, että arvostelu tulisi olemaan hellävarainen ja riippumaan kussakin maassa vallitsevasta ajankohtaisesta tilanteesta. Missään nimessä ei pidetty mahdollisena esim. niin rajua kantaa, mikä ilmeni Ruotsin kommunisteilla, kun he -- vaalien alla tietenkin -- vaativat diplomaattisten suhteiden katkaisemista Neuvostoliittoon. Mutta kun Neuvostoliitossa oli nähty, että yksi Varsovan liiton jäsenmaa, Romania, ei suostunut yhteistoimintaan Tshekkoslovakiaa vastaan, oli siellä toki pääteltävissä, että lännen kommunistipuolueet yleensä eivät tässä asiassa voisi tukea Neuvostoliittoa.

    Eikö siis internationalismi, maailmankommunismin yhtenäisyys ole niin tärkeä aatteellinen ja käytännöllispoliittinen arvo, että se on pakko ottaa ratkaisuissa huomioon? Tietenkin se on hyvin merkittävä arvo, mutta sijoittuu sittenkin valtiollisen turvallisuuden jälkeen. Asia käy selväksi, kun palautamme mieleen, mitä Varsovan kokouksesta 15. heinäkuuta 1968 kirjoitettiin Tshekkoslovakian kommunistipuolueelle: "Sosialistisen maailman rajat ulottuvat Euroopan sydämeen. Emme tule vaarantamaan kansojemme riippumattomuutta ja turvallisuutta. Emmekä tule sallimaan, että imperialismi murtaa väkivaltaisella enempää kuin rauhanomaisellakaan tavalla aukon sosialistiseen järjestelmään ja muuttaa Euroopan tasapainoa edukseen."

    Tämä on raudankova kanta, jonka tinkimättömyydestä Tshekkoslovakia ja koko maailma tulivat tietoiseksi 21.8. 968.

    Tämä on monessa suhteessa uusia näköaloja avaava kannanotto. Kansojen suvereenisuutta joudutaan tästä lähtien tarkastelemaan myös siltä kannalta, mihin valtablokkiin maa kuuluu. Tässä ei tarvitse toistaa mitä ulkoministeri Gromyko on YK:ssa sanonut. Asiaa valaisee ehkä paremmin, mitä Tshekkoslovakian pääministeri Oldrich Cernik sanoi 19.10.1968 maan parlamentissa esitellessään Moskovan sopimuksen: "Maailmantilanteen kahtiajakautuneisuus vaikuttaa välittömästi myös suvereenisuuskäsitteen nykyiseen tulkintaan. Nyt voidaan sosialististen maiden kansallisista eduista huolehtia vain koko sosialistisen leirin yhteisillä toimenpiteillä."

    Kommunististen maiden yhteisvastuullinen suvereniteetti - jos näin sen sanoo - ei sovi kansainvälisen oikeuden oppijärjestelmään eikä siten ole YK:n peruskirjan mukainen, se on jo ehditty sanoa. Asia on todennäköisesti näin. Mutta suurvaltojen harjoittamaan itsekkääseen valtapolitiikkaan se on ohjelmaksi julistamattomana kuulunut vuosisatoja. Guatemala, Dominikaaninen tasavalta, Panama ja monet muut latinalaisen Amerikan maat ovat sen saaneet kokea, milloin ovat yrittäneet pyristellä irti suurvallan holhouksesta. Kuvaavia esimerkkejä löytyy sekä lännestä että idästä. Sitä paitsi on syytä muistaa, että on olemassa Monroen oppi vuodelta 1927 ja Trumanin oppi vuodelta 1947.

    Voidaan siis todeta, että sosialistisen leirin turvallisuus, viime kädessä Neuvostoliiton turvallisuus, on Moskovalle ratkaisevan tärkeä arvo, jonka hyväksi se on valmis uhraamaan maailmankommunismin yhtenäisyyden. Oppijärjestelmäksi se on kiteytynyt vasta Tshekkoslovakian tapahtumien yhteydessä, mutta se on käytännössä toteutunut kolmessa dramaattisessa ja traagisessa vaiheessa: Ribbentrop-sopimus vuonna 1939, Unkari vuonna 1956 ja nyt Tshekkoslovakia vuonna 1968. Ne ovat kaikki toisistaan poikkeavia tapahtumia, mutta yhteisenä piirteenä on ollut turvallisuusnäkökohtien hallitseva merkitys. Nämä toimenpiteet eivät käy lainkaan ymmärrettäviksi, jos niitä ei tarkastella turvallisuusnäkökohtien valossa. Toinen asia on, että turvallisuusarvioinnitkaan eivät pyhitä kaikkia niiden nimessä suoritettuja tekoja.

    Maailmankommunismi on Tshekkoslovakian tapahtumien vuoksi voimakkaiden hajottavien tekijöiden heiteltävänä. On kyseenalaista, voiko Neuvostoliitto saattaa Suur-Venäjän kansalliset turvallisuusedut ja kansainvälisen kommunistisen liikkeen ideologian keskinäiseen tasapainoon, kauniimmin sanottuna, keskinäiseen sopusointuun.