INFLAATION ALKUSYYT JA VAKAUTTAMISEN NÄKÖALOJA

    Kyntäjä n:o 11/1951.

    Ensimmäisen hallituksensa ensimmäisistä päivistä lähtien Urho Kekkonen on käynyt intohimoista taistelua Suomen markan arvon vakauttamisen puolesta. Ja täytyy sanoa, että vaikka jyrkkään alamäkeen johtavat vasemmiston rajut palkkaliikkeet lakkoineen, vieläpä yleislakkouhkavaatimuksineen ja työnantajapiirien myötäilyineen ovat monessa vaiheessa vaikeuttaneet vakauttamistoimenpiteitä, niin Kekkosen on kuitenkin lujuudellaan onnistunut suurin piirtein estää markan arvon vakavampi alentuminen.

    Taloudellinen vakauttaminen, siis sellainen pitkäaikainen tasapaino talouselämässä, että palkkataso pysyy ilman keinotekoisia tukitoimenpiteitä vakavana, että hintatasossa ei tapahdu sellaista nousua, joka aiheuttaisi elintason yleistä alenemista ja että tämän perusteella rahan arvo säilyy vakiintuneena, tämä on järkevän talouspolitiikan tavoite silloin kun tasapaino poikkeuksellisten olojen vuoksi on järkkynyt. Meillä Suomessa kehitys sodan jälkeen suorastaan turhan päiten ryöstäytyi sellaisille vesille, että Suomen markka on nyt seitsemässä vuodessa menettänyt enemmän kuin 9/10 arvostaan.

    Sodan aiheuttamat rasitukset ovat olleet voittajamaissakin niin suuret, että voimakkaimmatkaan valtion toimenpiteet eivät ole kokonaan voineet estää rahan arvon alenemista. Yhdysvalloissa on dollarin arvo sodan jälkeen alentunut yli 40 %:lla, Englannissa punnalle on käynyt vielä huonommin. Suomen lähtökohta käydessään sodan päätyttyä hoitamaan talouttaan uusissa olosuhteissa, oli varsin epäsuotuisa. Aluemenetykset, siirtoväkikysymys, sotakorvaukset, hävitettyjen seutujen rakentaminen yms. olivat sen suuruusluokan asioita, että talouselämän tiedettiin joutuvan ankaran puristuksen alaiseksi, jos tehtävistä aiottiin selviytyä. Mutta sen perusteella, mitä nyt tiedämme saavutuksistamme velvollisuuksiemme täyttämiseksi, on pakko sanoa, että turhan päiten inflaatio päästettiin sillä tavalla valloilleen, kuin mitä tapahtui.

    V. 1945 valtiollisissa vaaleissa kommunistit esittivät tunnuksen ja lupauksen: v. 1938 elintaso on palautettava. Tämä oli tietenkin mahdotonta, sillä ei meidän sodassa ja rauhanteossa niin valtavassa määrin kärsinyt maamme tietenkään kyennyt käden käänteessä siirtymään v. 1938 elintasoon. Mutta tuo lupaus tuli näyttelemään valitettavasti määräävää osaa SKDL:n ja tavallaan koko vasemmiston taloudellisessa politiikassa. Kun mitään muuta keinoa yleisen tavaranpuutteen vallitessa ei ollut lunastaa vaalitaistelussa annettua vekseliä, niin SKDL ja siihen yhtyen sosiaalidemokraatit aloittivat palkkojen korotuksen lavean tien, jolle on helppo lähteä, mutta vaikea siitä päästä pois. Tämä linja kesti kesään 1950, jolloin rahan arvon alentamisen tietä elinkustannukset olivat 8,5-kertaiset v. 1938 verrattuna. Tosiasiallinen tila oli vielä huonompi, sillä Fagerholmin hallitus oli kokoomuksen parlamentaariseen tukeen luottaen useassa eri otteessa alentanut maataloustuotteiden hintoja, ensisijassa maidon hintaa.

    Maaliskuussa 1950 muodostettu maalaisliittolainen hallitus teki rehellisen yrityksen palkka- ja hintatason kurissapitämiseksi. Yritys ei onnistunut - se on avoimesti myönnettävä -  sillä työnantajien ja SAK:n väliset neuvottelut johtivat sellaiseen lopputulokseen, joka itse sopimuksen tekohetkellä merkitsi noin 20 % yleistä palkankorotusta. Pahinta kuitenkin oli, että sopimuksessa vahvistettiin uusi palkkojen korotusten systeemi, joka tekee mahdottomaksi kaiken vakauttamisen. Tämä Fagerholm-sopimuksen indeksisidonnaisuus on vertojaan hakeva malliesimerkki taloudellisesti mielettömästä ehdosta, josta syyn kantaa yhtä paljon SAK kuin toinen osapuoli, työnantajat. Hallitukselle oli varattu vain sivustakatsojan osa, mutta kun sopimus oli selvä, uhattiin hallitus panna suurlakon aiheuttajaksi. Siksi hallituksen enemmistö ja sen mukana koko hallitus - ehkä väärin kylläkin  - taipui.

    Se vakiinnuttamisohjelma, jonka toteuttamisesta hallitussopimuksessa on päästy yksimielisyyteen ja jonka yksityiskohdat ovat parhaillaan mm. eduskunnassa käsiteltävinä, on sisällöltään Fagerholm-sopimuksen purkamista. Kysymyksen ydin on vapautua F-sopimuksen onnettomuuteen johtavasta indeksiehdosta ja uuden järkevän indeksimäärittelyn saamisesta voimaan. F-sopimuksen indeksiehdosta oli jo sen laatimisen hetkellä kaikkien osapuoltenkin tiedossa, että se toisi palkankorotukset kuin juoksevalla nauhalla, kuukaudesta toiseen. Nyt on laadittava sellainen indeksiehto, josta tiedetään, että palkkojenkorotukset ovat estettävissä. Hallitussopimuksen indeksijärjestely ei ole mikään ideaaliratkaisu, siihen sisältyy vaaramomentteja, joiden vaikutus saattaa maailmalla vallitsevien epävakaisten hintasuhdanteiden vuoksi olla vaikea hallita. Mutta parempaa, varmempaa ei ollut nykyisissä olosuhteissa saatavissa; täytyi luottaa niihin, jotka vakuuttivat, että parempaa ei ole todella saavutettavissa.

    Yritys talouselämän vakauttamiseksi, joka hallitussopimuksessa on tehty ja jonka hallitus toivottavasti saa etenemään yrityksen asteelta toteuttamisen asteelle, on sen arvoinen, että sille on syytä antaa kaikki tuki. Maalaisliiton kannalta hallitussopimus ei ole tyydyttävä, pyöreän puutavaran osalta on ollut pakko mennä myönnytyksiin, jotka vakauttamisen kannalta eivät edes ole asiaan kuuluvia. Mutta kompromissi ei ole saavutettavissa ilman molemminpuolisia myönnytyksiä, ja jos tarkastellaan sitä perääntymistä, minkä sosiaalidemokraatit ja SAK on suorittanut, lienee puolueettoman tarkastajan pakko myöntää, että sekin on ollut erittäin raskas. Mutta F-sopimuksen indeksiehto ei olekaan mitätöitävissä maatalousväestön myönnytyksillä, siihen tarvitaan niiden toimenpiteet, jotka tuon onnettoman ehdon ajoivat väen väkisten läpi.

    Maa kaipaa taloudellista vakauttamista, sitä tarvitsevat ehdottomasti maan talouselämä ja maan asukkaat. Jos esilläoleva yritys ei onnistu, vaan joudutaan uudelleen hillittömän inflaation alamäkeen, ei ole näköpiirissä sellaista murrokkoa, johon rahan arvon aleneminen seisahtuisi. Joku voi sanoa, että menettäköön markka arvonsa, pellolla ja puulla ja rukiilla säilyy aina arvonsa. Aivan oikein, niillä säilyy aina taloudellinen arvonsa, mutta entä jos markan mukana häviää se tekijä, mikä pitää pellon ja puun ja rukiin arvosta huolta, entäs jos pohjaan saakka viety inflaatio vie mukanaan kansanvaltaisen valtiojärjestyksemme. Niin on käynyt sodan jälkeen jo monessa meidän asemassamme sodan aikana olleessa maassa. Olisi surullista, että me, jotka kuin ihmeellisestä johdatuksesta olemme tähän saakka säilyttäneet vapaan valtio- ja yhteiskuntajärjestyksemme, pahimman jo ollessa takanapäin, sen menettäisimme itsekkyyden vuoksi ja keskinäisen sovun puutteessa.