PERUSOIKEUDET JA VALTA-

RAKENTEET

KYSYMYS:

*Suomalaisen demokratian perustana ovat hallitusmuodon takaamat kansalaisten perusoikeudet. Viime aikoina on paljon puhuttu siitä, että eduskunta on kaikista perusoikeuksista huolellisimmin varjellut omaisuuden turvaa. Vähäisinkin puuttuminen omaisuuteen, kuten laki turvesuon pakkolunastuksesta, on vaatinut perustuslainsäätämismenettelyn, mutta esimerkiksi henkilökohtaiseen koskemattomuuteen syvästi puuttuvat lait kastroimisesta ja steriloimisesta on säädetty tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä. Vastaako tämä käsitystänne siitä, millaisia demokraattisen yhteiskunnan perustuslakien tulee olla? Ellei vastaa, niin miten tilannetta mielestänne pitäisi korjata? (A. E.)*

VASTAUS:

Periaatteelliselta kannalta on pidettävä erittäin tärkeänä, että hallitusmuotoomme on otettu perusoikeuksia koskevat säännökset. Hallitusmuodon takaamien perusoikeuksien luettelo ei kuitenkaan ole täydellinen, siitä puuttuu mielestäni esimerkiksi kansalaisen oikeus saada asunto itselleen. Tämä kysymys ei vuosisadan alussa ilmeisesti näytellyt valtiosäännön laatijoille edes ongelmaa. Maaseudulla oli talollisilla ynnä torppareilla ja mäkitupalaisilla asuntonsa, kun taas Itä-Suomen laajalle itsellisväestölle riitti tilaa talollisten pirtinnurkassa.^1 Kaupunkeihin työnsaannin takia muuttaneet näyttivät myös ihmeesti saavan katon päänsä päälle. Asuntokysymys ei ollut siis sen arvoinen, että perustuslain laatijoilta olisi sille riittänyt huomiota. Muistan tukkilaiskesiltäni Kainuussa, että kun jätkältä kysyi, missä sinä asut, oli vastaus tavallisesti: talvella puussa kesällä maassa.

1 Isoisäni oli ennen torppariksi ylenemistään loinen, mutta hän oli sikäli hengellistä säätyä, että oli pappilan loinen. Niinpä isäni syntyi perheen asuessa Karttulan pappilan väenpirtissä.

Hallitusmuodossa mainittujen perusoikeuksien arvoa on lisäksi mitattu kovin erilaisin punnuksin. Esimerkiksi kuuluisa HM 6 § 2 momentissa mainittu perusoikeus: "kansalaisten työvoima on valtakunnan erikoisessa suojeluksessa" on yleisesti tulkittu vain "ohjelmalliseksi lausumaksi" vailla varsinaista käytännöllistä merkitystä. Vanhempien valtiosääntöjuristiemme käsitemaailmaan ei ilmeisesti ole mahtunut sellaista ajatusta, että HM 6 § 2 momentin tarkoituksena on velvoittaa "valtakunta" huolehtimaan siitä, että kansalaisilla on työtä. Miten muuten voitaisiin työttömyydestä kärsiville kansalaisille saada valtakunnan erikoinen suojelus kuin pitämällä tarpeen vaatiessa yhteiskunnan toimesta huolta siitä, että työtä on tarjolla ja että työssä oleville annetaan asiaan kuuluva työturvallisuus. Kun aikoinaan opiskelin lainoppia, oli HM 6 § 2 mom. auktorisoitu tulkinta se, että valtiovallan tuli huolehtia esteiden poistamisesta, jotta kansalainen saisi tehdä sitä työtä, minkä hän oli sattunut saamaan. Tämä antoi tosiasiassa HM 6 § 2 momentille sen sisällön, että ns. rikkureiden työhön ottamista ja työssä käymistä ei saanut estää tai häiritä.

Eduskunta-aloitteen pohjalta on hallitusmuodon 6 §:n 2 momentti muutettu näin kuuluvaksi: "Kansalaisten työvoima on valtakunnan erikoisessa suojeluksessa. Valtiovallan asiana on järjestää Suomen kansalaisille mahdollisuus tehdä työtä, mikäli laissa ei ole toisin säädetty." Tulevaisuus näyttää, mikä on tämän lainmuutoksen käytännöllinen merkitys.

Kun tarkastellaan HM:n perusoikeuksia, voidaan helposti havaita, että omaisuuden (HM 6 § 1 mom.) ympärille on rakennettu suojavarustus, joka on lujempi ja tiiviimpi kuin mitä mikään toinen perusoikeus on saanut. Tämä asiaintila johtuu osittain perustuslain kirjaimesta, osittain harjoitetusta tulkinnasta. Omaisuudenturvasäännös on HM:ssa todella poikkeuksellisessa asemassa sikäli, että siellä on ehdoton kielto pakkolunastaa omaisuutta muuta kuin "yleiseen tarpeeseen ja täyttä korvausta vastaan". Tällaista ehdotonta kieltoa ei ole muissa perusoikeussäännöksissä, vaan niissä on varaus siitä, että lailla voidaan antaa tarkempia määräyksiä ja siten myös kaventaa perusoikeuksia.

Perustuslain omaisuudelle antaman suojan poikkeusluonne tulee esille myös siinä, että esim. kansalaisen vapaus ja hänen henkensä ovat eduskunnan yksinkertaisen enemmistön päätöksen varassa. Suomessa on näihin saakka ollut voimassa kuolemanrangaistus sodan ajan varalta; vuoteen 1949 saakka se kuului osana yleiseen rangaistusjärjestelmäämme. Kuolemanrangaistus on katsottu meillä voitavan säätää tavallisella lailla. Hengen ottaminen valtion toimesta ei siis ole edellyttänyt perustuslainsäätämisjärjestystä. Juridinen konstruktio on kai ollut, että henki otetaan "yleiseen tarpeeseen". (Jos Suomessa olisi vallalla sellainen menettely, että eduskunnan tulisi yksityistapauksessa vahvistaa oikeuden tuomitsema kuolemanrangaistus täytäntöönpantavaksi, kuten asianlaita näyttää olevan esimerkiksi Turkissa, siihen ei tarvittaisi määräenemmistöä - tämän päättelen perusoikeuksien suhteen vallalla olevan systematiikan nojalla - vaan yksinkertainen enemmistö riittäisi.) Mutta omaisuuden ottaminen ilman "täyttä korvausta" tai muuhun kuin "yleiseen tarpeeseen" sitä vastoin edellyttää perustuslainsäätämisjärjestystä. "Yleistä tarvetta" taas on tulkittu niin ahtaasti, ettei siihen mielellään ole luettu esimerkiksi sellaista tapausta, jossa jokin elinkeinohaara otetaan valtion haltuun sen perusteella, että sen katsotaan olevan yhteiskunnallisesti tarkoituksenmukaista. Siinä on hengen ja omaisuuden välinen ero.

Kun väitöskirjaani varten jouduin kahlaamaan läpi sellaistakin lainopillista kirjallisuutta, joka ei välittömästi liittynyt väitöskirja-aiheeseeni, tutustuin - tosin varsin pintapuolisesti - myös yksityisestä omistusoikeudesta esitettyihin teorioihin. Mieleeni on jäänyt, että vanhoillisena pitämäni saksalaisen oikeusoppineen käsityksen mukaan yksityinen omistusoikeus ei ollut mikään arvo sinänsä, jota ylläpidettäisiin omistajaa varten tai omistajan intressistä. Omaisuus oli olemassa yhteiskuntaa varten sen muuttuvien intressien mukaan. Myös Suomen oikeustieteessä on tällä teorialla ollut kannatusta. Mutta kuinka moni suomalainen olisi valmis tunnustamaan, että yksityinen omistusoikeus on kokonaan riippumaton omistajan oikeudesta, vaan että se on periaatteessa yhteiskunnallista omistusta, koska se on olemassa yhteiskuntaa varten.

Jos Suomessa suoritettaisiin nyt kansanäänestys mistä tahansa vallankäyttöön tai omistamiseen liittyvästä asiasta, saataisiin kyllä vallitsevia omistussuhteita tukevia vastauksia erityisesti niissä väestöryhmissä, jotka ovat altteimpia perinteisiin valtarakenteisiin pohjautuvalle mielipideohjaukselle. Enemmistö tulisi kannanotollaan yhtymään suuren ruotsalaisen kansantalousmiehen Gustav Casselin kärjistetysti esittämään mielipiteeseen, että omistusoikeudella on yhteiskunnalle suurempi arvo kuin itse valtiolla. Syynä tähän on se, että vuosisatoja vallinneiden asenteiden ja jokapäiväisten kokemusten perusteella yleisesti on vallalla se käsitys, että ihmisen turvallisuus riippuu omaisuudesta, kun taas valtio nähdään pikemminkin yksilön vapautta rajoittavana instituutiona. Näin ajattelevat myös ne, joilla ei ole omaisuutta, mutta heilläkin on turvallisuuden tarve. Tästä johtuu, että ihmiset yleensä, myös ja nimenomaan sellaiset, joilla ei mitään varsinaista omaisuutta ole ja jotka tietävät, että he voivat sitä saada korkeintaan vain veikkauksen tai loton avulla, suhtautuvat torjuvasti muutokseen, joka merkittävästi heikentäisi omistusoikeuden merkitystä. Tuntematon herättää aina turvattomuuden tunnetta myös sellaisissa henkilöissä, jotka olemassaolevien valtasuhteiden vallitessa jo entuudestaan ovat vailla turvallisuutta. Kun taloudellinen valta on turvannut hyvinvoiville piireille myös yliotteen siinä, mitä tietoja ja näkemyksiä sivistysvälineissä kansalle opetetaan, eivät vähäväkiset ole voineet hankkia omien ongelmiensa ratkaisemiseen soveltuvia tietojakaan. Tiedon puute on luonut lisää turvattomuutta, estänyt vapaata harkintaa elämisen vaihtoehdoista.

Se mikä tuntuu turvalliselta ja mikä turvattomalta on tuskin mikään ihmisen perusluontoon sisältyvä asia. Päinvastoin, turvallisuuspohja muuttuu ajasta toiseen. Suomalaisen yhteiskunnan kuten yleensäkin ihmisten yhteiskuntaelämän varhaisin suhde omaisuuteen oli yhteisomistus, ja siihen omistusmuotoon liittyi tietenkin myös suurin turvallisuuden tunne. Vaikka käyttöesineet, asunnot sekä henkilökohtainen talous yleensä ovatkin olleet henkilökohtaisessa hallinnassa, oli esimerkiksi vanhassa suomalaisessa suurperhemallissa, jota Väinö Voionmaa on tutkimuksissaan kuvannut, myös taloudenpito yhteistä, viljelyelinkeinosta puhumattakaan. Poliittisten makutottumustemme mukaisesti voimme nyt kutsua silloista mallia yhtiöksi, osuuskunnaksi tai kolhoosiksi. Suurperhelaitoksen vaikutuspiirin ulkopuolellakin yhteisomistus ulottui maaomaisuuteen. Yksityisomistus alkoi varsinaisesti saada jalansijaa vasta joskus 1200-luvulla eli suurin piirtein samoihin aikoihin kuin katolinen kirkko alkoi saavuttaa menestystä kansamme käännytystyössä kristinuskoon - tai alistamisessa hegemoniaansa, jos niin halutaan sanoa.

Kesti kuitenkin kauan, ennen kuin talonpojat eristäytyivät tuotantovälineidensä yhteishallinnasta erillisiksi yrittäjiksi, ja aina nykyaikaan saakka on perinteisen yhteistoiminnan piirteitä säilynyt osuuskuntien, jakamattomien kalavesien ja jonkin verran myös tuotannollisen yhteistoiminnan muodossa.

Suurin osa vanhasta taloudellisen yhteistyön perinteestä hävitettiin kuitenkin verraten lyhyessä ajassa eri voimien vaikutuksesta. Varovaista tiedemieskieltä lainaten voisi sanoa, että asiaa ei ole riittävästi tutkittu. Sen verran uskaltanee kuitenkin langeta historialliseen varomattomuuteen, että toteaisi osuuskuntien ja muun taloudellisen yhteistyön heikentyneen suunnilleen samanaikaisesti maatalouden koneistumisen ja maataloutta "palvelevan" teollisuuden intressien vahvistumisen kanssa. Tietysti yhteisten välinehankintojen jatkaminen vaikkapa koneosuuskuntien muodossa olisi taloudellisesti yhä tärkeämpää koneistuksen laajettua ja koneisiin sidottujen varojen lisäännyttyä, mutta ehkäpä perinteiset osuustoiminnalliset ja naapuriyhteistyötä edustavat ryhmittymät ovat olleet aatteellisesti heikoilla eivätkä ole jaksaneet vastata esiin tunkeutuneen kaupallisen ajattelun ja kilpailuideologian haasteisiin. Vahvemmat aineelliset voimat ovat osoittautuneet vahvemmiksi myös aatteiden ohjailussa, niin kuin aineellinen voima yleensäkin merkitsee myös henkistä valtaa. Lähinnä pienten ja keskisuurten tilojen viljelijöille olisi välitöntä etua yhteisestä, osuustoiminnallisesta maataloudesta, koska kalliit koneostot voitaisiin tehdä yhdessä ja vapaa-ajat varsinkin karjataloudessa laajentaa ratkaisevasti. Ujosti on tällaisia uudistuksia yritettykin, mutta eiväthän ne helpolla pääse vahvistumaan, koska perinteinen suomalaisen kyläyhteisön naapuriapukin helposti leimataan kolhoosin värileimalla.

En suinkaan ole kärkkäimpiä selittämään jotakin poliittisen tai taloudellisen elämämme ilmiötä suomalaisen kansallisluonteen erikoispiirteistä johtuvaksi. Mutta kun maaseudulla näkee traktorin sellaisissa talouksissa, joissa sitä tarvitaan vain muutama viikko vuodessa, niin joutuu ajattelemaan, että itsenäinen ja itsepäinen suomalainen haluaa elää omin avuin, maksoi mitä maksoi.

Jos siis lähdetään siitä, että yksityisellä omistusoikeudella ei ole mitään itsenäistä tarkoitusta, vaan omaisuuden olemassaolo tai laajuus riippuu siitä, miten yhteiskunta voi sitä käyttää oman tarkoituksensa, siis kaikkien jäsentensä yhteiseksi hyväksi, niin voidaan sanoa, että yksityisen omaisuuden käyttäminen yhteiskunnan tarpeita varten ei meillä periaatteessa ole kokenut vuosisatojen mittaan juuri mitään muutosta. On tarvittu koko yhteiskunnan olemassaololle uhaksi koitunut kehitysvaihe, että yksityiseen omaisuuteen olisi rohjettu pakon edessä kajota. Tarkoitan ensi sijassa torpparivapautusta, asutuslakeja ja siirtoväen asutusta.

Se yleinen korostus, joka omaisuudelle on perustuslaissamme annettu, on peräisin - kuten edellä on esitetty - todennäköisesti jo varhaiselta Ruotsin vallan kaudelta. Meilläkin vakiintui ajan mittaan kylässä omistetun tontti- ja peltoalan suuruus siksi mittapuuksi, jolla jaettiin yhteisten nautinta-alueiden kuten lohi- ja siikakoskien, kaukoniittyjen, yhteismetsien yms. tuotto kyläläisten kesken. Tämä johti yksityisesti omistetun kiinteän omaisuuden merkityksen korostumiseen. Se on edelleenkin vallalla, vaikka yhteiskunta on keskiajan jälkeen muuttunut perusteellisesti. Yksityisomaisuuden suoja - muutamin harvoin ja suurin poikkeuksin - on pysynyt ennallaan. Pikemminkin voidaan todeta, että itsenäisyyden aikana on omaisuuden turvaa tulkinnan avulla jatkuvasti laajennettu. Esimerkiksi talvisodan alla pantiin koko tuonti ja suuri osa viennistäkin säännöstelyyn tavallisella lailla. Vasta 1950-luvun lopulla eduskunnan perustuslakivaliokunta siirtyi tulkintaan, jonka mukaan ulkomaankaupan säännöstely vaati perustuslainsäätämisjärjestyksessä annettua lakia.

Suomessa valtiosäännön mukaan perustuslakivaliokunta viime kädessä ratkaisee, mikä lainsäädäntötoimenpide on sellaisen arvopäämäärän mukainen, joka vaatii perusoikeudelle määrättyä erikoissuojaa. Perustuslakivaliokunta on kieltämättä huolellisesti pyrkinyt ylläpitämään sellaista käytäntöä, että ratkaisut olisivat olleet yhdenmukaisia, mikä merkitsee sitä, että esimerkiksi omaisuudensuojan kohdalla ei muuttuneen yhteiskunnan etu ole saanut vaikuttaa lopputulokseen, vaan aikaisemmin hyväksytty kannanotto on pidetty voimassa. Aivan samoin kuin kunnallinen itsehallinto aikoinaan luotiin Keski-Euroopassa kansalaisten suojakeinoksi hallitsijan yksin- ja itsevaltaa vastaan, samoin vuoden 1919 hallitusmuotomme perusoikeudet yleensäkin ovat kohdistuneet suvereenia lainsäätäjää, eduskuntaa vastaan. Omaisuuden suojeleminen on tässä suhteessa aivan korostetussa arvossa.

Perustuslakivaliokunnanhan tulisi vallitsevan käsityksen mukaan suorittaa ratkaisunsa tuomioistuimen riippumattomuutta vastaavalla objektiivisuudella. Se on tietenkin poliittisilla perusteilla ja poliittista toimintaa varten valitulle valiokunnalle mahdoton tehtävä, eikä kehittyvä yhteiskuntaelämä voi sitä vaatiakaan. Mutta perustuslakivaliokunnan käyttämät juristiasiantuntijat ovat yrittäneet etsiä objektiivisia sääntöjä, joita perustuslakiasioita koskevissa kysymyksissä voitaisiin oikeusohjeen tavoin noudattaa ajasta aikaan. Eri juristiasiantuntijoilla on omat teoriansa, mutta yhteistä niillä kaikilla on se, että niiden soveltuminen perustuu harkinnanvaraiseen arvoratkaisuun. Tendenssinä on, että lainsäätäjän kädet sidottaisiin vanhojen arvostusten säilyttämiseksi.

Jos yksityisen omistusoikeuden suojaamiseksi hyväksytään kannanottoja, jotka ovat keskenään ristiriitaisia, mutta joissa näkee periytyneen ja vallitsevan arvosuhdejärjestelmän ja vallitsevien valtarakenteiden pönkittämispyrkimyksen miltei keinoilla millä hyvänsä, niin alkaa helposti epäillä järjestelmän oikeudenmukaisuutta. Paljastavuudessaan ylitsepääsemättömänä esimerkkinä siitä, miten subjektiivisesti ja puolueellisesti perustuslakivaliokunta juristiasiantuntijoineen on soveltanut perustuslain yksityiselle omaisuudelle edellyttämää suojaa, on usein esitetty se ero, joka on tehty itsenäisyyspäivän ja vapunpäivän viettämisen välillä palkallisena vapaapäivänä. Vuonna 1929 annetussa ja myöhemmin uudistetussa laissa voitiin palkanmaksuvelvollisuus vapaapäivänä vietettävältä itsenäisyyspäivältä säätää perustuslakivaliokunnan lausunnon mukaisesti tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä. Mutta kun hallitus esitti vuoden 1948 valtiopäiville, että työt olisi keskeytettävä myös vapunpäivänä, ja tältäkin ajalta olisi työntekijöille maksettava täysi palkka, perustuslakivaliokunta katsoi, että jos työpalkkaa velvoitetaan maksamaan työstä, jota ei ole tehty, se on vastoin hallitusmuodon henkeä. "Lain henki" on vahva ase vanhojen valtarakenteiden ylläpitämiseksi. "Laillisesti on voimakas adverbi, se pitää monta varallisuutta yllä." (Balzac).

Kirjallisuudessa on esitetty monia perustuslakivaliokunnan hyväksymiä kannanottoja, joissa omaisuuden perustuslaillinen suoja on kiristetty äärimmilleen. Vuoden 1969 valtiopäiville annettiin esitys pysäköintivirhemaksuista. Se säädettiin perustuslainsäätämisjärjestyksessä, koska laissa rajoitettiin autojen omistajien oikeuksia. Valvontaviranomaisille oli näet myönnetty oikeus omistajaa kuulematta siirtää virheellisesti tai vaarallisesti pysäköityjä ajoneuvoja. Perustuslaki oli siis kieltänyt ajotien viereen jätetyn ja hylätyn auton siirtämisen vaarattomampaan paikkaan, koska tämä siirtäminen olisi loukannut omistusoikeudelle suotua pyhää suojaa.

Kuriositeetin vuoksi vielä yksi tapaus. Vuoden 1959 valtiopäiville jätettiin aloite, jossa mm. ehdotettiin, että onkimisena olisi pidettävä myös sellaista onkimista, jossa vieheenä oli pilkki. Perustuslakivaliokunta katsoi, että on perustuslain vastaista, jos ongessa käytettäisiin madon asemesta vieheenä metallipilkkiä. Kannattaa esittää perustuslakivaliokunnan tätä koskeva lausunto kokonaisuudessaan:

"Saamansa selvityksen perusteella ja tutustuttuaan muun ohella asiaatutkineen kalastuslakikomitean osamietintöön n:o 1 valiokunta on tullut siihen käsitykseen, että onkimisen käsitteeseen on meillä, niin kuin myös Ruotsissa, katsottu kuuluneen mm. se, että sitä harjoitettaessa käytetään koukkua ilman muuta viehettä kuin syötävä syötti. Pilkin käyttäminen jää tämän käsitteen ulkopuolelle. Yleisen kalastusoikeuden säätäminen koskemaan myös pilkillä tapahtuvaa kalastamista johtaisi tämän vuoksi sanotunlaisen kalastusoikeuden ulottamiseen yleisen kalastusoikeuden laajentamisesta annetussa laissa tarkoitettuja rajoja pitemmälle ja niin ollen kajoamiseen vesialueen omistusoikeuteen siltä osin, kuin sen perustuslain turva on edelleen voimassa."

Vaikka siis perustuslakivaliokunta on pyrkinyt kotkankatsein valvomaan, että ilman perustuslain säätämisestä annettua järjestystä ei ns. perusoikeuksiin voida kajota, on sille tapahtunut tavan takaa kömmähdyksiä. Irtolaiset ja alkoholistit ovat tietenkin jääneet vaille perustuslain suojaa, samaten perheensä elatusvelvollisuuden laiminlyöneet henkilöt. Mutta myös henkilön kastroiminen ja steriloiminen saattaa tapahtua ilman perustuslainsäätämisjärjestystä.

En pidä tähänastisen tulkinnan kannalta ihmeteltävänä, että ihmisen henki ja vapaus ovat jääneet vaille HM:ssa edellytettyä suojaa, mutta ihmeellistä on, että omaisuuskin on joskus jäänyt tätä turvaa vaille.

Syyskuun 29. päivänä 1922 annetussa laissa kotieläintautien ehkäisemiseksi oli raivotauti eli vesikauhu (rabies) niiden tautien luettelossa, joihin sairastuneen eläimen sen omistaja oli velvollinen tappamaan. Jos omistaja ei sitä tehnyt, oli asianomaisen viranomaisen suoritettava tarpeelliset toimet omistajan kustannuksella. Lain täytäntöönpanoasetuksessa taas määrättiin, että paikkakunnalla, missä tautia oli olemassa, on kaikki eläimet, joissa havaitaan raivotautiin viittaavia oireita, heti tapettava. Virka-apua eläinlääkäriviranomaisille antoivat poliisiviranomaiset. Jos siis tietyllä alueella kaikki koirat oli määrätty tapettaviksi, saivat poliisiviranomaiset yleisluontoisen virka-apupyynnön nojalla tappaa näkemänsä koirat.

Tämä laki oli hyväksytty tavallisessa lainsäädäntöjärjestyksessä.

Voimassa oleva eläintautilaki vuodelta 1937 sisältää suunnilleen samantapaiset määräykset kuin vuoden 1922 laki. Soveltamisasetus on vuoden 1922 asetusta lievempi, sillä sairastunut tai sairaaksi epäilty eläin voidaan pitää kiinni, jos se vaaratta voidaan pidättää. Jos tätä ei noudateta, saadaan koira tai kissa tappaa. Ehdottomasti määrätään myös, että raivotautiin sairastunut eläin on heti tapettava. Sitä vastoin voimassa ei ole vuoden 1922 asetuksen kategorinen määräys, että kaikki epäillyt koirat on välittömästi tapettava.

Myös vuoden 1937 laki on hyväksytty tavallisen lain säätämisjärjestyksessä.

Yhteen toviin olin vahingonilokseni löytävinäni perintöverolaissa aineksia, jotka meillä vallitsevan lakijuristien viitoittaman tulkinnan mukaan olisivat omaisuudelle taatun perustuslainsuojan vastaisia. Keskusteltuani asiasta juristiystävieni kanssa he vakuuttivat, että mitään tällaista vastakohtaisuutta ei perintöveron ja omaisuuden erikoissuojan välillä ole.

Myöhemmin on asia taas alkanut minua askarruttaa. Tanskan sosiaalidemokraattinen hallitus on keväällä 1972 antanut kansankäräjille ehdotuksen perintöveron korottamisesta. Sen mukaan milloin sisarukset perivät toisensa he joutuisivat maksamaan 58 % siitä perinnön osasta, joka ylittää 200 000 kruunua, ja 599 000 kruunua ylittävästä sisarperinnöstä olisi maksettava veroa 80 %. Ei-sukulaisuussuhteessa olevien osalta saattaisi perintövero nousta 88 prosenttiin.

Aviopuolisoitten välisessä sekä lapsille ja lapsenlapsille menevässä perinnössä nousisi vero 100 000-180 000 kruunun osalta kymmenestä neljääntoista ja 180 000-500 000 kruunun osalta kolmestatoista kahteenkymmeneen prosenttiin.

Tanskan konservatiivit vastustavat ehdotusta väittäen sen merkitsevän takavarikointia. Tämän esimerkin valossa perintöverolaki suomalaisten perustuslaintulkitsijain mukaan saattaisi sittenkin osoittautua valtiosäännönvastaiseksi. Miksi he eivät ole sitä huomanneet?

Vastaan kysymykseenne, että hallitusmuodossa erityisen suojan turvaamia perusoikeuksia tulkitaan kovin eri tavalla. Olen näkevinäni, että syynä siihen on germaanisen feodaali- ja sääty-yhteiskunnan ajoilta periytynyt yksityisen omistusoikeuden pyhyys, jonka oikeudellinen jatkuvuus käytännöllisesti katsoen sellaisenaan pyritään ylläpitämään.

Omistaminen ja omistusoikeus näyttävät suurissa kapitalistisissa maissa olevan nopeasti tavallaan eroamassa toisistaan. Galbraith on kirjassaan osoittanut, että USA:n yhtiöiden omistajia ovat suuressa määrin lesket, jotka eivät seuraa yritystensä toimintaa ja menestystä muulta kuin osinkojen saamisen osalta. Yhtiöitä johtavat managerit, joilla ei ole joko lainkaan tai ei sanottavasti omistusoikeutta yrityksissä. Tätä toteamusta vastaan on huomautettu, että omistaja sittenkin viime kädessä määrää yrityksestään. Aivan oikein, hän palkkaa managerin, hän valvoo, että hänen osinkotulonsa eivät vähene. Mutta manageri vastaa siitä, että omistajan ei tarvitse muuttaa elämäntyyliään osinkotulojen ehtymisen takia.

Kun puhutaan omistusoikeudesta ja sen nauttimasta erikoissuojasta, ei ole syytä unohtaa sitä vastuuta, minkä omistaminen omistajalle asettaa. Omistajan vastuu kohdistuu yhteiskuntaan ja tarkoittaa sitä, että hän ei saa käyttää omaisuuttaan tavalla, joka joko on haitallinen yhteiskunnan elämälle tai muodostuu esteeksi yhteiskunnan terveelle kehitykselle. Tämä seikka tulee vastaisuudessa olemaan enemmän etualalla kuin tähän mennessä. Syynä siihen on se, että ympäristönsuojelu, luonnon saastumisen estäminen ja kaikki ne tärkeät uudet tehtävät, jotka näiden asioiden yhteydessä tulevat esille, korottavat omaisuuden omistajan vastuuastetta. Olen näkevinäni, että nimenomaan ihmisen elinympäristön varjeleminen tulee kasvattamaan sitä ristiriitaa, joka on olemassa yhteiskunnan tarpeiden ja omistajan oikeusturvan välillä. Kuta perusteellisempiin toimenpiteisiin yhteiskunnan on pakko ryhtyä elämisen edellytysten varmistamiseksi, sitä suuremman vastuun saa omistaja kantaakseen, jotta sellaiset toimenpiteet, joita ei voida suorittaa puuttumatta omistajan oikeuspiiriin, tulisivat mahdollisiksi. Meillä on esiintynyt jo järjestettyä toimintaa omaisuuden puolustamiseksi yhteiskunnan pakkotoimenpiteitä vastaan ympäristönsuojelua toteutettaessa.

Kun lähtökohtani on, että yksityinen omaisuus ei ole omistajan oikeutta tai intressiä varten, eikä siis ole tarkoitus sinänsä, niin sitä on pidettävä eräänä yhteiskunnan olemassaoloon liittyvänä järjestelynä, johon sisältyy omistajan vastuu yhteiskuntaa kohtaan ja jonka sisältö muuttuu yhteiskunnan kehittyvien tarpeiden mukaan. Meillä yksityinen omistusoikeus ulottaa juurensa vuosisatojen taakse. Mutta tämän päivän yhteiskunta on toinen kuin sääty-yhteiskunta. Siitä huolimatta omistusoikeutta meillä suojataan perustuslain voimalla ja asiaan antautuneiden juristien uurastuksella ehkäpä pikkumaisemmin kuin menneinä vuosikymmeninä. Omistamisen perussääntö, että omistusoikeus palvelee yhteiskuntaa ja sen tarkoituksia, on miltei tyystin unohdettu.

Olen sitä mieltä, että yksityinen omistusoikeus on tärkeä perustekijä yhteiskunnassa, ei vain kapitalistisessa vaan lievemmässä muodossa, "henkilökohtaisena omaisuutena", myös sosialistisessa yhteiskunnassa. Mutta vastustan sitä suonenvedon tapaista liioittelua, jolla perustuslakimme turvin pidetään kiinni yksityisen omistusoikeuden koskemattomuudesta. Merkittävien tarkoitusten hyväksi on yhteiskunnalle suotava mahdollisuus omistusoikeutta koskeviin järjestelyihin suuremmassa määrin kuin hallitusmuotomme ja yleensä ahtaasti tulkittu pakkolunastuslainsäädäntö sallii.

Kuten edellä havaitaan, minulla on monia huomautuksia perustuslain yksityiselle omaisuudelle turvaaman suojan käytännöllistä toteuttamista vastaan.

Mutta tämä on niin monitahoinen asia, että tyydyn vain esittämään näkökohtia, tavallaan kysymyksiä, joihin en tunne löytäväni ratkaisua. On selvää, että jokainen ihminen, joka on päässyt pohdinnoissaan niin pitkälle, että hän saa esittää kysymyksiä, jotka liittyvät tietyn asiaryhmän kokonaiskuvaan, jatkaa asioiden tutkimista vastauksen löytämiseksi.

Eräät toiset perusoikeudet, esimerkiksi yhdenvertaisuus lain edessä, ansaitsevat toteuttamisen osalta myös arvostelua. Tämä asia on kuitenkin liian laaja tässä yhteydessä käsiteltäväksi. Elämäni aikana olen havainnut lukemattomia kertoja todeksi katkeran sananparren: "Rikas maksaa rahallaan, köyhä selkänahallaan." Köyhä saatana, poropeukalo, joka myy muutaman kaksoisosakkeen, saa lillukanvarret nilkkoihinsa jo kuulustelujen ajaksi ja nopean vankeustuomion. Toinen, jonka liiketoiminta on suorastaan perustunut kaksoisosakkeiden käyttämiseen, joutuu kuulusteluun joskus kuukausien kuluttua, vastaa vapaalta jalalta ja saa - jos saa - aikanaan tuomion. Mutta sitä ennen ovat seurapiirilehdet tehneet tästä kunnon miehestä ja hänen perheestään sankarihahmon, jota tervettä pääomanmuodostusta ehkäisevä yhteiskunta on ryhtynyt vainoamaan.

Edellä tulin käyttäneeksi uudelleen sanaa valtarakenteet. Kun puheessani 5.2.1972 Ostrobotnialla lausuin, että eriarvoisuuden lieventäminen näyttää muodostuvan 1970-luvun keskeiseksi poliittiseksi ongelmaksi, joka tuskin on hoidettavissa puuttumatta yhteiskunnan valtarakenteisiin, tämän sanan käyttäminen herätti monissa piireissä arvostelua. Myönnän, että en ole oikeus- tai sosiaalifilosofi, enkä myöskään moisesta sanasta sydänjuuriaan myöten järkyttynyt rikas tai rutiköyhä kapitalisti. Näinollen en voi arvioida, minkälaisen sisällön ja mitä kaikkea muuta kukin voi valtarakenne-käsitteelle antaa. Tämän sanan otin puheeseeni varsin käytännöllisestä syystä. Olin juuri lukenut, että Puolangalla, omassa kotimaakunnassani, on joka neljäs työkykyinen mies parhaillaan työttömänä ja eräissä Kainuun kylissä joka toinen mies. Tilanne Pohjois- ja raja-Suomessa on muuallakin samantapainen. Jos "valtarakenne" maassa on sellainen, että noin runsas työttömyys vallitsee vuodesta toiseen, että se kuuluu välttämättömänä osana ns. suomalaiseen elämänmuotoon, ei liene vaikeaa yhtyä ajatukseen, että tämä suuri yhteiskunnallinen epäkohta tuskin on poistettavissa puuttumatta "valtarakenteisiin". Minulla ei ole valmista reseptiä, mikä lääke siihen tarvitaan, mutta epäkohdan pelkkä toteaminen ei ajan pitkään riitä.

Henkilökohtaista kokemusta työttömyydestä minulla ei onneksi ole, mutta tunnen siitä jotakin. Isäni, yksityisen palveluksessa oleva metsätyönjohtaja, sai 1910-luvun lopulla ilmoituksen, että hänen työsuhteensa päättyy kuukauden kuluttua. Muistan hyvin, minkälaisen järkyttävän turvattomuuden tunteen se perheessä aiheutti. Vaikka erottaminen peruutettiin, jätti se nuoren pojan mieleen lähtemättömän kuvan siitä, mitä työttömyys saattaa merkitä.

Myönnän kyllä senkin, että "valtarakenteet" ovat tulleet mieleeni myös sen takia, että tulonsaajien käytettävissä olevien tulojen jakaantuminen ei ole minua tyydyttänyt. Esimerkiksi vuonna 1964 oli tilanne sen jälkeen kun tuloista on vähennetty verot ja lisätty kansaneläkkeet ja lapsilisät, seuraavanlainen:

Pienituloisin viidesosa sai 3 % tuloista.

Seuraava viidesosa sai 8,5 % tuloista.

Kolmas viidesosa sai 15,0 % tuloista.

Neljänneksi suurin viidesosa sai 25,0 % tuloista ja suurituloisin

viidesosa sai 48,5 % tuloista.

Tuloerot ovat vuodesta 1964 lähtien kasvaneet.

Me tapaamme lohdutella itseämme sillä, että omaisuus- ja tulosuhteet Suomessa ovat tasaisemmat ja siis terveemmällä pohjalla kuin muissa maissa. Näin olen minäkin julistellut kotimaassa ja selitellyt ulkomaalaisille. Mutta enää en ole asiasta yhtä varma kuin aikaisemmin. Minun on ensiksikin pakko myöntää, että käsitykseni Suomen ja muiden maiden välisistä tulosuhteista perustui vain sormituntumaan. Luotettaviin asiatietoihin rakentuva vertailu olisi tarpeen. Meillä on kyllä julkaistu tutkimus, jonka mukaan tuloerot Suomessa ovat keskimäärin selvästi jyrkemmät kuin Euroopan teollistuneissa maissa yleensä. Tätä lopputulosta vastaan on kuitenkin esitetty huomautuksia. Mutta sen olen nyt oppinut, että olen hyvin varovainen vertaillessani Suomen omaisuus- ja tulosuhteita muiden maiden vastaaviin seikkoihin.

Tässä yhteydessä haluan sanoa, että hämmästyin suuresti, kun havaitsin, että vuoden 1965 tilaston mukaan latinalaisessa Amerikassa viidesosa väestöstä, siis 20 % väestöstä, (pienituloisin) ansaitsi 3 % tuloista, kuten Suomessakin. Tämä hämmästyttänee myös lukijoitani. Vastapainona voidaan kuitenkin esittää, että 1 % väestöstä, siis sen rikkain kärki, ansaitsi latinalaisessa Amerikassa 17 % tuloista, eli enemmän kuin väestön toinen puoli köyhemmästä päästä lukien. Sormituntumalta sanoisin, että Suomessa ei 1 % väestöstä voi ansaita 17 prosenttia kaikista tuloista. Sen olisin voinut vaikka vannoa ennen tämän kirjoittamista. Nyt en ole asiasta enää varma.

Ostrobotnian puheessani talvella 1972, johon edellä olen viitannut, pyrin osoittamaan, että porvarillisten taloustieteilijäin ja poliitikkojen parissa elätelty usko, kuinka taloudellinen kasvu automaattisesti johtaa tulojen tasoittumiseen ja taloudellisen eriarvoisuuden pienenemiseen, on ollut pakko todeta harhakuvaksi. Talouden kasvu on teollistuneissa maissa päinvastoin johtanut tuloerojen kasvuun. Ne odotukset, jotka sosiaalisesti edistyneissä maissa on kiinnitetty tulontasoitusmekanismiin, jonka muodostavat erilaiset tulonsiirtojärjestelmät, määrätietoinen kehitysaluepolitiikka, koulutusjärjestelmän demokratisoiminen ym., eivät ole johtaneet toivottuun tulokseen, eriarvoisuuden poistamiseen ja suurempaan taloudelliseen tasa-arvoon yhteiskunnassa. Kun Pekka Kuusi 1960-luvun sosiaalipolitiikkaa ennakkoluulottomasti hahmottaessaan rohkeni ennustaa, että sosiaalisen tasoituksen avulla köyhyys todella voidaan karkottaa, on kova todellisuus osoittanut tämän kehitysoptimismin olevan ainakin toistaiseksi perusteetonta. Vieläpä niin suuressa määrin, että Ruotsissa vuonna 1967 toimineen matalapalkkakomitean suorittaman tulonjakoselvityksen mukaan sosiaaliavustukset, joista julkinen tulonsiirtojärjestelmä eriarvoisuuden lieventämiseksi muodostuu, on kasvattanut absoluuttisia tuloeroja pienituloisten ja muun väestön välillä. Suomessa ei vastaavanlaista tutkimusta ole tehty.

Tämän Ruotsissa suoritetun tutkimuksen lopputulos on kieltämättä hämmästyttävä ja omalla tavallaan turhauttava. Sosiaaliset uudistukset, jotka ovat yhteiskunnallisen kehityksen kannalta tarpeelliset ja jotka on saavutettu usein pitkäaikaisen taistelun tuloksena, ovat nimenomaan eriarvoisuuden lieventämisen osalta osoittautuneet tuloksettomiksi. Jos tämä on totta - ja sitä on äkkipäätä vaikea uskoa - olisi johtopäätöksenä pidettävä, että sosiaalinen tasoitusjärjestelmä on ajautunut tai ainakin ajautumassa umpikujaan. Mikäli näin on käynyt, jäljelle ei jää muuta kuin turvautuminen poliittisiin toimintakeinoihin. Silloin on siirrytty keskustelemaan systeemistä. Se asia kuitenkin ylittää minulle esitetyn kysymyksen rajat.

Olivatpa suoritetut tutkimukset lopputulokseltaan kuinka hämmentäviä tahansa, olen varma siitä, että esimerkiksi meillä suoritettu sosiaalinen tulontasoitusjärjestelmä epätäydellisenäkin on merkinnyt varattomimpien kansalaispiirien taloudellisen ja yhteiskunnallisen aseman merkittävää paranemista. Käsitykseni mukaan sillä tiellä on jatkettava.

Tasa-arvoisuuden vaatimus on moraalisesti niin hyvin perusteltu, että sitä on sellaisenaan vaikea vastustaa. Mutta vuosikymmenien kokemus osoittaa, että milloin tulee kysymys käytännöllisistä toimenpiteistä, joihin olisi ryhdyttävä eriarvoisuuden lieventämiseksi tai poistamiseksi, silloin esiintyy vastustusta. Tulee esille erikoislaatuinen tilanne: eriarvoisuuden lieventäminen periaatteessa hyväksytään, mutta valtasuhteiden korjaaminen, jotta tasa-arvoisuus voitaisiin toteuttaa, tapaa vastustusta laajoissa kansalaispiireissä, niissäkin, jotka saavat tuntea oman vähäarvoisuutensa joka päivä kipeästi omassa nahassaan. Juuri tämä paradoksi selittää eriarvoisuuden pysyvyyden valistuneessakin yhteiskunnassa. Taloudellinen eriarvoisuus on niin syvälle juurtunut, että se on itse asiassa hyväksytty ihmisten käsityksissä ja asenteissa. Ne ovat niin voimakkaasti vaikuttamassa koko yhteiskuntarakenteeseen ja yhteiskunnan toimintoihin, että tasa-arvoisuuden toteuttaminen on vaikea ja pitkäaikainen prosessi. Tässä kohtaamme toisesta lähtökohdasta asioita tarkastellen sen katsantotavan, että korjaus on entistä enemmän perustettava poliittiseen toimintaan.

Pyydän vielä tarkemmin valaista niitä lähtökohtia, joista tarkastelen yhteiskunnan valtarakenteita.

Kaikissa puolueohjelmissa ja -päätöksissä korostetaan valtiollisen, taloudellisen ja sosiaalisen tasa-arvoisuuden saavuttamista ja eriarvoisuuden poistamista. Kun erityisesti entisen puolueeni maalaisliiton rintaperillisen keskustapuolueen piirissä on udeltu, mitä olen oikein tarkoittanut valtarakenteita koskevalla lauseella Ostrobotnian puheessani, olen lukenut huolellisesti keskustapuolueen vuoden 1972 kesäkuussa pitämän puoluekokouksen päätöslauselman, jonka monet kohdat tuntuivat miellyttävän tutuilta. Laskin, että tässä päätöslauseessa tuomittiin eriarvoisuus ja vaadittiin tasa-arvoisuutta yhteensä viisi kertaa ja yhden kerran lisäksi korostettiin, että työläisten elintasoa on nostettava tasapuolisesti. Kun verraten lyhyessä päätöslauselmassa kuusi kertaa vaaditaan eriarvoisuuden poistamista ja tasa-arvoisuuden ynnä tasapuolisuuden toteuttamista, se ei voi merkitä mitään muuta kuin että yhteiskunnassamme on todettu tuomittavan eriarvoisuuden olemassaolo. Tästä taas on tehtävä se johtopäätös, että eriarvoisuus suuressa määrin vielä kuuluu yhteiskunnan kuvaan, so. että voimassaolevat valtarakenteet ylläpitävät eriarvoisuutta yhteiskunnassa. Kansalaisten tasa-arvoisuus ja valtarakenteet ovat siten ristiriidassa keskenään. Tasa-arvon toteuttaminen ja eriarvoisuuden poistaminen edellyttävät voimassaolevien valtarakenteiden muuttamista. Mitään muuta järkevää johtopäätöstä ei keskustapuolueen päätöslauselmasta voida tehdä. En saata uskoa, että siihen olisi mätetty tunnepitoisesti ja propagandistisesti varsin käyttökelpoisia sanoja, jollaisia esimerkiksi tasa-arvoisuus ja eriarvoisuus ovat, jollei niillä olisi tarkoitettu sitä, mitä ne käytännöllisessä poliittisessa toiminnassa merkitsevät ja mihin ne velvoittavat. Valtarakenteet ja eriarvoisuus ovat meillä tämän päivän Suomessa synonyymeja, samaa tarkoittavia käsitteitä, tai jos ei kaikissa olosuhteissa täysin samoja, niin kuitenkin hyvin lähellä toisiaan. En halua olla demagogi, mutta sallittaneen sanoa, että menkää kysymään Pohjois-Suomen asutustilallisen monikäyttökoneelta, talon emännältä, tunteeko hän olevansa tasa-arvoinen esimerkiksi sen helsinkiläiskaunottaren kanssa, joka hänelle esitetyn haastattelukysymyksen johdosta katsoo statusasemansa vaativan sen seikan julkista kuuluttamista, että hän ei toki tunne alempiin kansanluokkiin kuuluvien ihmisten elämänolosuhteita.

Kun pääsin tähän valtarakenteet-ilmaisuun, niin en maltakaan jättää asiaa sen verraten helposti ymmärrettävän ajatuksenjuoksun kertomisen varaan, jonka johdosta alun perin sanaa käytin. En laajenna esitystäni yksinomaan "ärsyttääkseni porvaria", kuten ranskalainen sanontatapa kuuluu. Haluan muutamalla esimerkillä kuvata sitä vastakohtaisuutta, joka vallitsee vanhemman väen ja nuorison välillä, ja niitä syitä, jotka ovat tehneet tästä vastakohtaisuudesta vaikeammin ratkaistavan kuin koskaan aikaisemmin. Tämä vastakohtaisuus johtaa loppujenkin lopuksi valtarakenteiden epäoikeudenmukaisuuden kritiikkiin.

Vain stabiilissa, kehityksessään pysähtyneessä yhteiskunnassa ei voinut syntyä mitään vastakohtaisuutta eri sukupolvien välillä, ja nuorisolle katsottiin kuuluvan, että se piti luonnollisena käydä teit` isäin astumaan. Mutta tällaista tilaa on seurannut uusi vaihe. Olen juuri sattunut silmäilemään Sallustiuksen historianteosta Catalinan salaliitosta. Eräitä kirjan kohtia lukiessa saa sen vaikutelman, että monet nykyisen nuorison turmeltuneisuutta kauhistelevat saisivat lausuntoihinsa enemmän tulikiven katkua, jos he lainaisivat tekopyhän Sallustiuksen tekstiä, kun hän kuvailee Rooman nuorison rikollista elämää, siveettömyyttä, irstailua, mässäilyä, elostelua ja muita paheellisia tapoja.

Se seikka, joka tällä kertaa tekee sukupolvien välisestä vastakohtaisuudesta niin ratkaisemattomalta vaikuttavan, aiheutuu siitä globaalisessa mitassa tapahtuneesta olosuhteiden muuttumisesta, jonka alkutapahtumia olemme maailmassamme seuraamassa. Nuoriso ikään kuin ennakoi ne kaiken inhimillisen elämän olemassaoloa uhkaavat voimat, joita jatkuvasti päästetään irti ja joiden taltuttaminen muutaman vuosikymmenen kuluttua on silloin elävän sukupolven tehtävänä, mikäli se enää on mahdollista. Kun näkee sen vastuuttomuuden, millä ympäristöämme, luontoa ja luonnonvaroja turmellaan, tuntuu siltä, että ne, joilla nyt on valtasuhteiden suoma kaikkivalta, eivät tunne sitä levottomuutta, huolta ja vastuuta, joka nuorilla on ihmiskunnan tulevaisuudesta. Vanhempi polvi on yleensä tietenkin teoreettisesti selvillä edessäolevista valtavista muutoksista, mutta omalta kohdaltaan se tietää myös, että kalmistossa lepäävien rauhaa ei tulossa oleva tuho voi enää häiritä.

Olen seurannut joidenkin kuvajulkaisujen ja radion henkilöhaastatteluja, joissa vastaajan mielipidettä on tiedusteltu varsin monenlaisista asioista. Olen pannut merkille, että kun on kysytty, mitä pelkäätte eniten, on vastaus useimmiten ollut: sotaa. Sen ovat antaneet nuoret ja yllättävän monet keskipolveen tai vanhempaan väestönosaan kuuluvat. On ymmärrettävää, että tämän asian osalta jokainen alkaa tai jokaisen pitäisi alkaa käsittää, että kolmas maailmansota on vielä mahdollinen (Erich Fromm: "Ensimmäinen ja todennäköisin mahdollisuus on atomisota") ja se taas merkitsee ihmiskunnan tuhoa. Jos tulee ydinsota, niin jokainen ihminen, aseistettu tai aseistamaton, seisoo etulinjassa. Mutta myös ns. tavanomaisin asein käytävässä sodassa ei liioin eroteta siviiliasukkaita sotilaista, sen on Vietnamin sota "tavanomaisine" aseineen ja "tavanomaisine" sodankäyntitapoineen meille opettanut. Nuoriso vastustaa sotaa, koska se tietää joutuvansa teurastetuksi niin hyvin rintamalla, jos sellaisia enää syntyy, kuin sen takanakin. Uhrautuvaisuus ja henkilökohtainen rohkeus, jotka menneinä aikoina olivat todella jaloja ominaisuuksia ja saattoivat innostaa romanttisten nuorten miesten mieltä, eivät enää mahdu modernin sodan rekvisiittaan.

Mitä sankaruutta ja uhrautuvaisuutta tuntee esimerkiksi amerikkalainen B 52-lentokoneen miehistö, joka suorittaa pommituslentoja Pohjois-Vietnamiin. Torjuntatulen ulottumattomissa se pudottaa tappavan pommilastin, joka hävittää asutuskeskuksia, patolaitteita, kirkkoja, sairaaloita ja kouluja. Ihmisten tappamiseen tarkoitetut nerokkaat hävitysaseet aiheuttavat surman lapsille, vanhuksille, pelloilla työskenteleville vaimoille jne. Olen varma, että urheuden puna ei kultaa nuorten lentäjien poskipäitä, kun he lähtevät pommituslennoilleen suorittamaan annettua taistelutehtävää. He tietävät, mikä on heidän henkilökohtainen osuutensa, kun Pohjois-Vietnam on pommitettava "takaisin kivikauteen". Jos ei nyt, niin kaiken päätyttyä, sekä hävitykseen osaaottaneen yksityisen lentäjän että Yhdysvaltojen kansan omatunto herää ymmärtämään sen epäinhimillisyyden mittaamattoman syvyyden, joka Pohjois-Vietnamin pommituksilla on ollut.

Minä olen poikavuosina kyynel silmäkulmassa laulanut Sotilaspojan valaa: "samaanpa käyn ma taisteloon, ja nälkään, kuolemaan" tai liikutuksen tuntein kuunnellut, kuinka nuorukaiselle kuolla kuuluu jne. Hiroshiman pommitus, joka oli vain paukkupanos tulevan atomisodan rinnalla, on antanut kuoliniskun runebergiläiselle sotilasihanteelle. Asevelvollisuuteen perustuvalle sotapalvelukselle voidaan löytää järkeviä perusteita, mutta todelliselle sodalle, jota varten armeijassa "tehdään miehiä", ei ole enää olemassa mitään järkeen menevää perustetta. Jos niin käy, että omaa maata on asein puolustettava hyökkääjää vastaan, se on tehtävä, mutta mikäli asiat johdetaan tai päästetään sille asteelle, on kyseessä kansallinen itsemurha.

Näin oletan nuorten valtaosan ajattelevan ja jos näin on, olen siitä iloinen. Kuta laajemmalle kautta maailman tällainen käsitys leviää, sitä varmemmin voidaan torjua ydinsodan uhka ja siltä osalta turvata ihmiskunnan eloonjäänti.

Se osuus, mikä kristillisellä kirkolla on kautta vuosisatojen ollut sodan hyväksymisessä ja sodan siunaamisessa, on ollut yhtä merkittävä kuin masentava. Voitaneen sanoa, että kirkko on vaikutuksille alttiissa nuorisossa synnyttänyt ja kasvattanut sodan ihannoimista. Varttuneempi polvi on käyttänyt kirkkoa enemmänkin välikappaleena sotaan valmistauduttaessa tai sitä käytäessä. En ole suinkaan ainoa, joka on nähnyt jotakin käsittämätöntä ja jopa irvokastakin siinä, että kristillisiin arvoihin nojaavien maiden välisessä sodassa kirkko molemmin puolin on pyhittänyt murha-aseet ja rukoillut Korkeimman suojelusta omalle sotaväelle ynnä tuhoa vastapuolen kristityille. Sotilaspastorit ja kenttäpiispat ovat kahdella jalalla käveleviä esimerkkejä kirkon kaksinaismoraalista suhtautumisessa sotaan.

Luin äskettäin katolisen papin Daniel Berriganin haastattelun, jonka hän oli antanut kärsiessään amerikkalaisessa vankilassa rangaistustaan Vietnamin sodan vastustamisesta. Hän kertoi elämänsä käännekohdan tapahtuneen Hanoissa, kun hän siellä omin silmin seurasi amerikkalaisten pommikoneiden aiheuttamaa hävitystä. "Me olemme suuri ja mahtava maa. Me tallaamme heikot jalkoihimme emmekä kuule, kun he huutavat kuolemanhädässä." Hän kertoi ajattelevansa häpeällä sitä, että kirkko säännöllisesti on siunannut valtion aseet ja hyväksynyt ihmisten tappamisen. "En tahdo kääntää ketään kristinuskoon enkä mihinkään muuhun. Haluan kääntää itseni inhimillisyyteen ja jakaa kokemukseni muiden kanssa."

Nykypäivien nuoriso tietää, että sen tulevaisuutta ja fyysistä olemassaoloa voivat uhata toisetkin vaarat kuin sota. Viime aikoina on kirjoitettu paljon ympäristönsuojelusta ja luonnon tuhoamisesta.

Vakavat tiedemiehet ovat ennustaneet, että elinympäristömme turmeltuu niin pahoin muutaman vuosikymmenen kuluessa, että ihmisen elämiseltä katoavat edellytykset, mihin myös valtava väestönlisäys vaikuttaa. Kolmannen maailman hätä liikuttaa valistuneen ihmisen mieltä, mutta ne kansainväliset konferenssit ja rikkaan valkoisen maailman toimenpiteet, joita on suoritettu kolmannen maailman olojen parantamiseksi, eivät ole johtaneet kuin seitinohuen verhon heittämiseen, jotta pahimmat epäkohdat poistuisivat häpeileviltä silmiltämme. Ja sekin on ollut turhaa työtä, sillä me tiedämme, kuinka häviävän vähän on tehty.

Sen jälkeen kun käsikirjoitukseni oli toukokuun 1972 loppuun mennessä valmis, toimeenpantiin Tukholmassa YK:n järjestämänä ympäristönsuojelukonferenssi, jossa sekä sen epävirallisissa sivukokouksissa käsiteltiin luonnon saastumista niin suuren asiantuntemuksen turvin kuin maailmalla tällä erää on mahdollista suorittaa. Valitettavasti en tähän kirjoitukseen ehdi ottaa edes yleiskatsausta konferenssin tuloksista. Olen kuitenkin varma, että konferenssissa tehty työ tulee olemaan alkuna kasvavalle mielenkiinnolle, jatkuvalle tutkimukselle sekä - toivottavasti - välttämättömäksi katsottaville toimenpiteille elinympäristömme pelastamiseksi tuholta.

Meillä on sellainen käsitys, että vain muutamat vähän pöllähtäneet tiedemiehet ovat huolissaan maailman tulevaisuudesta, väestönkasvusta, ympäristön saastumisesta yms. Sitä vastoin uskomme, että käytännön talous- ja teollisuusmiehet, jotka ottavat vain realiteetit huomioon, eivät lainkaan näe voittamattomien vaarojen meitä uhkaavan. Pitihän johtavaksi mainittu pankki- ja talousmiehemme äskettäin televisiossa oppitunnin näsäviisaille nuorille: tätä tuhoa on saarnattu jo vuosikymmeniä. Sitä ei ole tapahtunut eikä se ole näköpiirissä. Tekniikka pystyy kyllä kaikki vaarat poistamaan.

Näin eivät toki kaikki teollisuusmiehet ajattele. Jo vuonna 1968 perusti tohtori Aurelio Peccei "Rooman klubin", jonka tutkimusprojektilla on nimenä "Ihmiskunnan tulevaisuus". Peccei on Italian suurimman konsulttitoiminimen johtaja ja Fiat-yhtiön johtokunnan jäsen.

Tänä vuonna (1972) on Yhdysvalloissa julkaistu Rooman klubin ensimmäinen osaraportti, jonka sisällöstä ensi sijassa vastaa Massachusettsin teknologisen instituutin professori Dennis L. Meadowsin johtama työryhmä.

Tutkijaryhmä on käyttänyt hyväkseen tietokoneeseen sijoitettua dynaamista maailmanmallia. Siihen on syötetty relevantit tiedot teollisuustuotannosta, elintarviketuotannosta, raaka-ainevaroista, ympäristön saastumisesta ja väestönkasvusta. Tulos on seuraava: elintarvikkeiden kulutus, teollisuustuotanto ja väestö tulevat kasvamaan poikkeuksellisesti, kunnes nopeasti vähenevät raaka-ainevarat pakottavat vähentämään teollisuustuotantoa. Kuitenkin sekä väestö että saastuminen jatkavat kasvuaan vuosikymmeniä tämän jälkeen. Mutta eivät rajattomasti, sillä aikanaan väestönkasvu muuttuu suureksi väestönkadoksi, minkä aiheuttavat nälkä ja taudit, joita terveydenhoito pienenevine mahdollisuuksineen ei voi estää.

Tutkijat ovat ottaneet useissa vaihtoehdoissaan huomioon mahdolliset teknilliset keksinnöt, joiden tuloksena on oletettu energian riittävän äärettömyyksiin saakka. Mutta tietokone osoitti, että vaikka nämä seikat viivästyttävät katastrofia, ne eivät sitä estäisi. Joka tapauksessa katastrofi tapahtuu viimeistään vuoden 2100 paikkeilla.

Raportin mukaan väestönlisäys tulee olemaan niin suuri, että vaikka kaikki viljelyskelpoinen maa otetaan käytäntöön, ravintoa riittää vain vuoteen 2000 saakka. Jos maanviljelyn tuotantotasoa voidaan nostaa nelinkertaiseksi nykyisestä, suuri nälänhätä siirtyy 50 vuodella.

Tutkijaryhmän suorittamien laskelmien mukaan osa korvaamattomia raaka-aineita loppuu maailmasta jo ennen vuosituhannen loppua. Luonnonkaasua riittää 38 vuodeksi, öljyä 31 vuodeksi, kuparia 36 vuodeksi jne. Jos oletetaan, että raaka-ainereservit ovat viittä kertaa suuremmat kuin nyt tiedossa olevat ja käyttö kasvaa nykyistä vauhtia, on maailmassa luonnonkaasua vielä 49 vuodeksi, öljyä 50 vuodeksi ja kuparia 48 vuodeksi.

Alamme olla valintatilanteen edessä. Mutta se vaihtoehto, joka kykenee ylläpitämään tasapainon, on hyvin tuskallinen, sillä se voidaan saavuttaa vain siten, että väestön ja teollisuuden kasvaminen lopetetaan. Tutkijaryhmän mielestä se edellyttää syvällekäypiä muutoksia siinä yhteiskuntarakenteessa, joka on kehittynyt kasvun vuosisatoina. Mainittu tasapaino syntyy joko tietoisten väestön ja teollisuuden kasvun estävien toimenpiteiden avulla tai siihen johtaa katastrofi, josta edellä oli puhe. Kolmatta vaihtoehtoa ei ole.

Tutkijaryhmä on sitä mieltä, että täydellisesti uudet arvostukset ovat välttämättömät. Ihmiskunnalla on olemassa fyysiset keinot, jotka ovat tarpeen sellaisen uuden yhteiskunnan luomiseksi, joka voi kestää vielä monien sukupolvien ajan. Mutta tämän toteuttaminen on, kuten Rooman klubin toimeenpaneva komitea lausuu, ylivoimaisia vaikeuksia tarjoava tehtävä.

Tämä kaikki on kuin paha painajaisuni. Mutta niille, jotka nyt ovat teini-iässä, se on aikanaan vielä pahempi todellisuus.

Voi olla, että tämä Rooman klubin ensimmäinen raportti ei sisällä lopullista totuutta. Klubi jatkaa työtään. Mutta niin paljon on jo nyt selvitetty, että summittainen peruskehys maailman tulevaisuudelle on luotu. Se ei riemastuta optimismiin.

Kun edellä sanoin, että maailman mittasuhteessa tapahtunut ja tapahtuva ihmisen olemassaoloon vaikuttava muuttuminen tekee vaikeaksi sovittaa sukupolvien välille syntynyttä vastakohtaisuutta, tarkoitin sitä, että vanhempi väki yleensä elää menneisyydessä tai sen kultaamassa nykyisyydessä, joka ei ole todellista nykypäivää. Nuoriso elää realistisessa nykyisyydessä, mutta se näkee huomispäivän ja tutkii, millä muilla kuin vielä vallallaolevilla menettelytavoilla uhkaa ja vaaroja täynnä oleva tulevaisuus voitaisiin turvata, kaikesta huolimatta. Sen vuoksi se pohtii ennakkoluulottomasti sotaa, ympäristön suojelemista saastumiselta, luonnon varjelemista ja luonnon varojen säästämistä, kolmannen maailman kohtaloa. Suomessa se lisäksi etsii uutta suhtautumistapaa autioituvaan maaseutuun ja sen ahdistuksessa elävään väestönosaan, työväkeen ja työväenliikkeeseen, koulutukseen ja koulutusmahdollisuuksien parantamiseen myös valtakunnan syrjäalueilla, meidän osaamme kansainvälisessä yhteistyössä jne. Se on mennyt niin pitkälle, että se on asettanut kysymyksen, onko hyvinvointivaltion rakentaminen ja yleisen hyvinvoinnin edistäminen kulutuskysynnän jatkuvan lisäämisen muodossa sosiaalisin tapa rakentaa onnellista yhteiskuntaa. Suhtautuminen työttömyyteen ei Suomen sivistyneen nuorison parissa ole enää ulkokohtainen kysymys, vaan siitä on tullut ja siitä on hyvin suuressa määrin nykyistä enemmän tulossa kipeä henkilökohtainen kohtalokas ongelma. Vielä kymmenkunta vuotta sitten jokainen, joka oli saanut suoritetuksi esim. yliopistollisen loppututkinnon, saattoi saada koulutustaan vastaavan paikan yhteiskunnassa. Nyt on asia jo aivan toisin. Työttömiä akateemisen tutkinnon suorittaneita on runsaasti ja tämän vuosikymmenen lopulla niitä on vasukaupalla.

Kaikki nämä ja monet näihin liittyvät seikat ovat ilmeisesti johtaneet siihen, että ryhdytään tutkimaan yhteiskunnan valtarakenteita. Mihin tämä etsiminen johtaa, sitä ei ole tänä päivänä nähtävissä, mutta eniten omia etujaan vastaan toimivat ne, jotka kieltäytyvät tunnustamasta, että yhteiskunnassamme on ilmiöitä, jotka johdattavat oikeamielisen nuorison huomion yhteiskunnan valtarakenteisiin.

Tapasin muutamia aikoja sitten erään läntisen kapitalistisen maan valtionpäämiehen, jonka kanssa syntyi keskustelu nuorison kriisistä, niin kuin me asian nimitimme. Hän kertoi, että hänen yliopisto-opintoja harjoittava tyttärensä on kehittynyt opiskeluaikanaan erittäin radikaaliksi. Heillä on ollut keskenään laajoja yhteiskunnallisia keskusteluja, joiden aikana hän on osoittanut tyttärelleen, kuinka nopeasti kehitys on mennyt eteenpäin ja kuinka verrattomasti paljon paremmat olosuhteet nyt ovat vallalla kuin muutama vuosikymmen sitten. Kaiken tämän on hänen tyttärensä myöntänyt todeksi, mutta hän on esittänyt ainoana vastaväitteenään systeemin. Yhteiskunnallinen systeemi on väärä ja epäoikeudenmukainen, systeemi rakentuu eriarvoisuuden ja riiston pohjalle. Tämän jälkeen on keskustelu siirtynyt ideologiaan. Yhteistä lopputulosta ei voitu saavuttaa, sillä tyttären vakaumus oli, että nykyisen yhteiskuntajärjestelmän vallitessa ei ihmiskunta kykene torjumaan sitä koko elävälle elämälle kuolettavaksi kehittyvää vaaraa, minkä imperialistiset sodat, elinympäristön saastuminen, kolmannen maailman puute, kulutusyhteiskunnan määrätön paisuminen yms. ehkä jo aivan läheisessä tulevaisuudessa aiheuttavat. Hänen lähtökohtansa oli ollut se, että kun markkinatalousjärjestelmä perustuu siihen, että pääoman, joka yleensä on yksityisten hallussa, tulee tuottaa voittoa niin paljon kuin mahdollista, se ei alistu niihin rajoituksiin, joita on tehtävä tulevien polvien hyväksi. Siksi juuri nuorison solidaarisuus tulevia sukupolvia kohtaan johtaa vallallaolevan systeemin muuttamiseen.

Keskustelukumppanini totesi, että tyttärensä mielipiteissä hän näki nuorison vakavan haasteen sille elämänmuodolle, jota me länsimaissa pidämme parhaana mahdollisena.