Mitä Nasserin jälkeen?

Kun Nasserin kaltainen valtiomies on näin traagisena ajankohtana poistunut näyttämöltä, on ensimmäinen kysymys, mitä tulee tapahtumaan Lähi-idässä hänen jälkeensä. Onko se työ, minkä hän on suorittanut oman kansansa hyväksi, haihtuva taivaan tuuliin; onko hänen mukanaan poistunut se aikakausi, jonka hän oli luonut? Nämä ja muut tulevaisuuteen liittyvät kysymykset jäävät vastausta vaille. Olosuhteet arabimaailmassa ovat siihen määrään arvoitukselliset, että suuret vaatimukset täyttävän johtajapersoonallisuuden puuttuessa Nasserin jälkeen, ei voida edes yrittää ennustella, mitä Egyptissä ja Lähi-idässä tulee lähiaikoina tapahtumaan.

Karl Marx on kirjoittanut, että me vallankumoukselliset emme halua ymmärtää maailmaa, vaan muuttaa sitä. Varmaan on maailmanhistoriassa suureksi valtiomieheksi julistettu henkilöitä, jotka ovat tehneet vain sen, mikä käsillä olevien edellytysten mukaan ei ole ollut vain ainoa mahdollisuus vaan suorastaan välttämättömyys. He ovat mukauttaneet toimintansa siihen, minkä ovat havainneet tosiasiaksi, jota ei voida kiertää tai korjata. He ovat ymmärtäneet maailmaa.

Nasser ei ollut näitä valtiomiehiä. Voidaan tietenkin keskustella siitä, ymmärsikö hän maailmaa. Mutta varmaa on, että hän tahtoi muuttaa maailmaa ja hän muutti sitä. Voidaan esittää sellainenkin olettamus, että jos Nasser olisi ymmärtänyt maailmassa vallitsevien tosiasioiden kaikki toisiinsa kietoutuneet langat, hän kenties ei olisi halunnut ottaa sitä suunnatonta riskiä, mikä maailman muuttamiseen liittyy. Tähän voidaan hyvällä syyllä vastata, että se, joka tuntee Nasserin luonteen, karaktäärin, ei pidä edellä esitettyä olettamusta oikeana. Nasser ei ollut mukautuja tai mukauttaja, hän oli muuttaja.

Meidän ei tarvitse suinkaan arvioida Nasserin tekoja ainoastaan hänen Israelin politiikkansa valaistuksessa, sillä se, mitä hän teki kelvottomasta ja turmeltuneesta valtiollisesta johdosta vapauttamalleen Egyptin kansalle, on yhden elämäntyön arvoinen, vaikka hänen työnsä jäi siinä suhteessa pahasti kesken, tuskin pitemmälle kuin alkuun ehtineenä.

Nasser kärsi ulkopolitiikassaan tappion tappion jälkeen, mutta ihmeellistä kyllä hänen asemansa Yhdistyneen Arabitasavallan so. Egyptin johtajana ja arabimaailman merkittävimpänä valtiomiehenä vahvistui tappio tappiolta. Merkitseekö tämä sitä, että sillä Israelin vastaisella politiikalla, jota Nasser yritti toteuttaa, on niin vastustamaton voima arabien parissa, että kansat seuraavat sitä ajavaa johtajaansa niin hyvinä kuin pahoinakin päivinä? Mutta jos näin asianlaita on, silloin ei liioin ole ratkaisevaa merkitystä sillä, kuka taistelua johtaa. "Nasser elää, me hävitämme Israelin", sellaisia tunnuslauseita onkin huudettu Kairon kaduilla Nasserin hautajaisten aikana ja sen jälkeen.

Tietenkin voidaan lähteä siitä perusolettamuksesta, että henkilö, poliittinen johtaja tekee historiaa. Tästä on vaivatonta tulla Egyptin osalta siihen loppupäätelmään, että korvaamattoman Nasserin kuoltua uusi johtoryhmä arvioi Israelin sotilaallisen nujertamisen mahdottomaksi ja tekee suunnilleen Israelin sanelemilla ehdoilla rauhan rajanaapurinsa kanssa. Se merkitsisi samalla Egyptin siirtymistä tai loikkaamista lännen leiriin. USA:ssa näyttää Nasserin hautaamisen aikoihin olleen verrattain voimakkaana tämä käsitys, toive ja kuvitelma. Ei ole mikään ihme, jos myös Neuvostoliitossa, joka viime kevättalven aikana aseavullaan esti Egyptin luhistumisen, on pidetty tällaista täyskäännöstä mahdollisena. Siitä on uloskinpäin näkyvänä osoituksena pääministeri Kosyginin ja marsalkka Zaharovin kiireinen matka Nasserin hautajaisiin ja kiinteät neuvottelut Kairossa.

Nyt pitäisi sitten tietää, mitä historia on. Onko se suuren johtajan työ, joka häviää johtajan mukana, vai jatkuuko kerran alulle pantu kehityskulku historian "poppareiden" poistumisesta huolimatta. Yleispätevää vastausta ei voida antaa, koska sellaista ei ole olemassa, mutta nimenomaan Egyptin tapauksessa tekisi mieli asettua sille kannalle, että Nasser ja hänen politiikkansa elävät hänen kuoltuaankin. Tämä kaikki sanottuna sillä varauksella, että jokainen, joka käy nykyisissä oloissa käsittelemään Lähi-idän mitä mutkallisinta tilannetta monine tuntemattomine tekijöineen, joista pienin ei ole arabien häilyväisyys, keskinäinen riitaisuus ja lyhytjännitteisyys, saa ottaa huomioon täydellisen epäonnistumisen mahdollisuuden. Hurmioitunut yksimielisyys surussa Nasserin kuoleman johdosta ei saa johtaa meitä harhaan. Kaikki arabikansojen väliset vastakohtaisuudet ovat jäljellä, mutta enää ei ole käytettävissä poliittista johtajaa, joka kykeni arvovallallaan tarpeen vaatiessa tasoittamaan arabimaailman sisäiset ristiriidat.

Kuten alussa mainittiin, varsinkin Amerikassa elätellään sellaista ajatusta, että Nasserin kuoleman jälkeen sekä Egyptin että muidenkin arabimaiden johtajat menevät itseensä ja tunnustavat tähänastisen Israelin politiikan osoittautuneen epäonnistuneeksi. Jos samanaikaisesti Israelin nuoren polven parissa pääsee vallalle realistinen katsomustapa suhtautumisessa satamiljoonaiseen arabimaailmaan, ovat edellytykset molemminpuoliselle kompromissille olemassa.

Maailmanrauhalle olisi hyvä asia, jos näin kävisi ja jos tähän voisi uskoa. Mutta tuntuu kuin koko tämä ajatusleikki rakentuisi väärään lähtökohtaan, siihen, että Nasser on kuollut. Jos sen sijaan edellytettäisiin, että Nasser olisi elossa ja siitä seikasta tehtäisiin johtopäätös tai olettamus, että kompromissin ainekset arabimaailman puolella ovat olemassa, liikuttaisiin ehkä lujemmalla perustalla. Mutta ajateltiinpa asiasta mitä tahansa, avainsana spekulaatioissa on tuo jos. Historioitsijat sitä karttavat ja poliitikot suhtautuvat siihen mitä suurimmin epäilyksin.

Kun on aavisteltu valtataistelun Egyptissä johtavan asiat kaaokseen, on lähdetty pahimmasta vaihtoehdosta. Se lienee ainakin toistaiseksi vältetty, kun johtoelimissä on voitu yhtyä tiukan ja johdonmukaisen nasserilaisen Anwar Sadatin valitsemisesta maan presidentiksi. Uskollisuus edeltäjänsä ohjelmalle ei tee tästä värittömästä poliitikosta suurta johtajaa, mutta maa on voittanut paljon, jos se voi suorittaa siirtymiskauden ilman sisäisiä taisteluita.