Esitelmäsarja toimittanut Ilkka Hakalehto

Suomen ulkopolitiikan kehityslinjat 1908-1966.

Toinen painos

Werner Söderström Osakeyhtiön laakapaino

Porvoo 1968

Urho Kekkonen.

Suomen turvallisuuspolitiikkaan liittyviä näkökohtia.

Ydinaseiden hirvittävä hävitysvoima ja kauko-ohjusten avaama mahdollisuus kuljettaa ydinlataus tuhansien kilometrien päähän ovat perinjuurin muuttaneet kansallisen turvallisuuden tähänastisia perusedellytyksiä. Näin on asianlaita supersuurvaltojen osalta, mutta sama pitää paikkansa myös pienten valtakuntien suhteen.

Yhdysvaltojen kotimanner ei 1800-luvulla eikä tämän vuosisadan kahden maailmansodan aikana ole kertaakaan ollut vakavan ulkoisen sotilaallisen uhan alaisena. Kaksi valtamerta on tehokkaasti eristänyt Amerikan mantereen sotilaallisten selkkausten painopistealueista. Vastaavasti Venäjä-Neuvostoliitto on saattanut laajan alueensa turvin sekä Napoleonin sodissa että molemmissa maailmansodissa säilyttää huomattavan osan valtakuntaa koskemattomana. Täten tämä suurin mannervaltio on turvannut sodankäyntikykynsä jatkuvuuden, vastustajien tuhlatessa voimiaan ja vähitellen uupuessa Venäjän mittaamattomilla aroilla ja metsissä.

Ydinaseiden aikakautena on asianlaita toisin. Niin paradoksaaliselta kuin se kuuluukin, Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen ydinasekilpavarustelu on johtanut siihen, että näiden molempien valtioiden turvallisuus on olennaisesti heikentynyt. Kun kummallakin suurvallalla on riittävästi ydinaseita sekä niitä kuljettavia ohjuksia, eivät valtameret enempää kuin suunnattomat etäisyydet voi tarjota suojaa. Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen sotilaallinen haavoittuvuus ei todellakaan ole koskaan aikaisemmin ollut niin suuri kuin nykyään.

Pienten valtioiden ongelma on sekä sama että toisenlainen. Pienet valtakunnat ovat historian kuluessa usein rakentaneet turvallisuuspolitiikkansa liittosuhteelle suurvallan kanssa. Tätä on, koetuista pettymyksistä huolimatta, pidetty pienille valtioille edullisena, vaikka "kansakunnat toimivat ihmiskunnan hyväksi uhrautumalla toistensa puolesta ainoastaan nuorison unelmissa" eikä "mikään valtio ole koskaan käynyt sotaa muun kuin omien etujensa tähden" (J.V. Snellman). Ydinsodan aikakautena sotilasliitossa olevien pienvaltojen osa on käynyt entistä huonommaksi. Suurimmilla valtioilla saattaa olla mahdollisuuksia säilyttää ydinsodassakin yhteiskuntansa osia toimintakelpoisina. Sotilasliitossa olevien pienten valtioiden asema on toinen. Ne ovat maantieteellisen sijaintinsa vuoksi yleensä puskurivyöhykkeellä, muutenhan niitä ei sotaliitossa tarvittaisi, ja varsinkin jos niillä on ydinaseita alueellaan, ne joutuvat ydinsodan alettua todennäköisesti vastaanottamaan ensimmäisen iskun. Mahtavamman liittolaisen ns. ydinasesateenvarjo ei kykene suojaamaan niitä vastapuolen ydinohjusten tuhoavilta iskuilta. Tämän perusteella puolueettomuus näyttää nykyaikaisen asetekniikan aikakautena tarjoavan edullisesti sijaitseville pienille valtioille suursodassa jopa paremmat elinmahdollisuudet kuin liittoutuminen ydinasesuurvaltojen kanssa siitä huolimatta, että sotilasliittojen päämääränä on jäsenvaltioiden turvallisuuden lisääminen nimenomaan sodan varalta.

Tällaisten olosuhteiden syntyminen näyttää aiheuttavan uudelleenarviointia ydinaseiden varaan rakentuvien turvallisuusjärjestelmien todellisesta arvosta.

Lähimpänä meitä on virinnyt keskustelua siitä, mitä Norja ja Tanska tekevät, kun voimassaoleva NATO-sopimus päättyy vuonna 1969. Keskustelu alkoi yllättäen Norjan vaalien yhteydessä, nähdäkseni ilman mitään varsinaista syytä, sillä vaalien tulos ei suinkaan merkinnyt Norjan ulkopoliittisen suunnan muuttamista. Asian voi mahdollisesti ymmärtää siten, että spekuloinnin liikkeellelähtöön vaikutti ulkoministeri Langen pitkäaikaisen toimikauden päättyminen.

Vaikka Norjassa ja Tanskassa esiintyy vastustusta NATOn jäsenyyttä ja sen jatkamista vastaan, on reaalipoliittisena lähtökohtana pidettävä, että nämä maat pysyvät lännen sotilasliitossa vuoden 1969 jälkeenkin. Tätä todistaa Norjan uuden hallituksen ohjelmajulistus. Siinä sanotaan mm., että Norja tulee jatkamaan ulko- ja puolustuspolitiikkaansa niine oikeuksineen ja velvollisuuksineen, joita Norjan liittyminen Yhdistyneisiin Kansakuntiin, NATOon ja muihin kansainvälisiin järjestöihin aiheuttaa. Tässä yhteydessä on syytä mainita, että väitteet Ruotsin ja Norjan välillä käydyistä pohjoismaista puolustusliittoa koskevista neuvotteluista silmälläpitäen tilannetta vuoden 1969 jälkeen on kumottu, ja hypoteettinen keskustelu tästä asiasta on sen jälkeen tyrehtynyt.

Pohjolan puolustuspoliittisessa keskustelussa on kosketeltu joskus myös Suomen asemaa.

Eräät suomalaiset piirit ovat viime vuosien aikana kehitelleet ajatusta sellaisesta pohjoismaisesta puolustusliitosta, johon myös Suomen tulisi liittyä. Ennen kuin käyn käsittelemään tätä suppeassa ryhmittymässä puntaroitua, eri yhteyksissä propagoitua ideaa yksityiskohtaisesti, on paikallaan mainita, että meillä on äskettäin saatettu julkisuuteen edellisestä täysin poikkeava, mielenkiintoinen ehdotus. Yksityisen kirjoittajan mielipiteen mukaan puolueeton Fennoskandia voitaisiin luoda siten, että Norja eroaisi NATOsta ja solmisi Suomen ja Neuvostoliiton välisen ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimuksen kaltaisen sopimuksen Yhdysvaltain tai Iso-Britannian kanssa. Tällöin Suomi puolueettoman Fennoskandian osana pääsisi hyötymään sotilaallisen jännityksen ja kansainvälisten kriisien heijastusvaikutuksien todennäköisestä lievenemisestä Pohjolan alueella. Tämä vaihtoehto ei edellyttäisi mitään muutosta Suomen tekemiin sopimuksiin. Ehdotus on jäänyt Skandinaviassa huomiotta.

Edellä mainittu ajatus laajasta pohjoismaisesta puolustusliitosta, johon myös Suomi kuuluisi jäsenenä, rakentuu sille edellytykselle, että Suomi irtautuisi vuonna 1948 Neuvostoliiton kanssa solmimastaan ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimuksesta (yya-sopimus). Tämän vastasuorituksena Norja ja mahdollisesti myös Tanska eroaisivat NATOsta. Tätä vaihtoehtoa Norjan NATO-jäsenyydelle on norjalaisen sotilasaikakauslehden "Norsk Militaert Tidsskrift" viimeksi ilmestyneessä numerossa käsitellyt norjalainen kenraalimajuri Odd Lindbäck-Larsen.

Kun käsitykseni on, että niin hyvin Tanska kuin Norjakin tulevat vuoden 1969 jälkeen säilyttämään jäsenyytensä länsimaisessa sotilasliitossa, ei tässä kosketeltu ajatus laajasta pohjoismaisesta puolustusliitosta ole näiden maiden kohdalta reaalisella pohjalla. Suomen osalta ehdotus taas perustuu väärinkäsitykseen Suomen ulkopoliittisesta asemasta.

Suomen ulkopolitiikassa ei ole tultu ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimuksessa määriteltyihin realiteetteihin konjunktuureista johtuen. Sopimus ilmaisee Suomen pysyväiset ulkopoliittiset intressit. Haluaisin tässä yhteydessä palauttaa mieliin erään kohdan puheestani, jonka pidin Tukholmassa sodan aikana vuonna 1943. Tällöin mainitsin mm.: "Sille seikalle, että tämä suurvalta (Neuvostoliitto) on naapurimaamme, me emme mahda mitään. Tästä tosiasiasta lähtien meidän on tehtävä johtopäätöksemme." Hahmotellessani tästä väistämättömästä lähtökohdasta Suomen ulkopolitiikkaa sodan päätyttyä torjuin jyrkästi sellaisen vaihtoehdon, että pyrkisimme etsiytymään Neuvostoliiton vastaisten voimien rintamaan, koska Suomi silloin muodostuisi Neuvostoliitolle vihamielisen suurvaltaryhmän eteentyönnetyksi tukikohdaksi, joka "joutuisi aina taistelutantereeksi, milloin tahansa siitä riippumattomat suurpoliittiset ristiriidat johtavat sotaan". Sen sijaan esitin Suomen sodanjälkeiseksi ulkopoliittiseksi linjaksi puolueettomuuspolitiikan, jonka kulmakivinä olisivat Suomen ja Neuvostoliiton vilpitön naapurisopu sekä skandinaavinen yhteistyö. Kun nyt sodanjälkeisen suotuisan kehityksen ansiosta olemme todella voineet luoda luottamukselliset ystävyyssuhteet Neuvostoliittoon sekä rakentaa ulkopolitiikkamme puolueettomuuden pohjalle, ja tätä on poliittisesti takaamassa ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimus, on siitä pidettävä kiinni. Spekuloinnit asetelmista, joiden syntymisen ehtona olisi Suomen irrottautuminen vuoden 1948 yya-sopimuksesta, tulivat ne miltä suunnalta tahansa, ovat vailla kaikkea pohjaa. Paasikivi tapasi varoittaa henkilöitä, joilta puuttuu kyky - Mangel an Augenmass, kuten hän Bismarckiaan lainaten sanoi - oikein arvioida poliittisia olosuhteita. Tässä mainitut spekuloinnit johtuvat juuri tällaisen arvioimiskyvyn puutteesta. Suomi ei ole pyrkimässä irti vuoden 1948 sopimuksesta eikä Neuvostoliitto näin ollen ole vastustamassa tai estämässä Suomen irtipäästämistä, kuten olen nähnyt joskus sanottavan.

Ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimuksen purkamisesta esitetyt lausunnot osoittavat, että sopimuksen sisältöä on silloin ymmärretty väärin. Sen vuoksi on paikallaan tässä yhteydessä tarkastella lähemmin sopimusta. Sen keskeisin ajatus sisältyy ensimmäiseen artiklaan, jossa sanotaan seuraavasti: "Siinä tapauksessa, että Suomi tai Neuvostoliitto Suomen alueen kautta joutuvat hyökkäyksen kohteeksi Saksan tai muun sen kanssa liitossa olevan valtion taholta. Suomi uskollisena velvollisuuksilleen itsenäisenä valtiona tulee taistelemaan hyökkäyksen torjumiseksi. Suomi kohdistaa tällöin kaikki käytettävissään olevat voimat puolustamaan alueensa koskemattomuutta maalla, merellä ja ilmassa ja tekee sen Suomen rajojen sisäpuolella tämän sopimuksen määrittelemien velvoitusten mukaisesti tarpeen vaatiessa Neuvostoliiton avustamana tai yhdessä sen kanssa."

Yllämainituissa tapauksissa Neuvostoliitto antaa Suomelle tarpeen vaatimaa apua, jonka antamisesta sopimuspuolet sopivat keskenään."

Toisen artiklan mukaan "Korkeat Sopimuspuolet tulevat neuvottelemaan keskenään siinä tapauksessa, että 1. artiklassa tarkoitetun sotilaallisen hyökkäyksen uhka on todettu."

Tämän lisäksi on sopimuksen johdannossa otettu huomioon Suomen pyrkimys pysyä suurvaltojen välisten ristiriitojen ulkopuolella, mihin tärkeään kohtaan palaan myöhemmin.

Sopimuksen johdannon ja kahden ensimmäisen artiklan sisällön perusteella voidaan havaita, että sopimus ei ole varsinainen sotilaallinen liittosopimus, niin kuin sitä usein virheellisesti tulkitaan. Ensiksikin sopimuksen alueellinen ulottuvuus. Suomi on sitoutunut puolustamaan alueensa koskemattomuutta omien rajojensa sisäpuolella, minkä se tietenkin tekee joka tapauksessa, ilman sopimuksiakin. Yya-sopimuksen luonteen valaisemiseksi on kuitenkin ollut tärkeätä, että tämä itsestäänselvä asia on sopimukseen otettu. Jos Neuvostoliitto joutuu hyökkäyksen kohteeksi muualta kuin Suomen alueen kautta, emme sopimuksen nojalla kytkeydy mukaan sotaan. Päinvastoin, pyrkimyksemme on tällöin kaikin keinoin säilyttää puolueettomuutemme. Tässä suhteessa ero sotilasliittosopimukseen on ilmeinen. Kuva selvenee, jos teemme erään historiallisen rinnastuksen. Kun Ruotsi isonvihan jälkeen vuonna 1724 teki Venäjän kanssa sotilassopimuksen, sitoutui kumpikin valtio siinä keskinäiseen sotilaalliseen avunantoon, jos toinen osapuoli joutui hyökkäyksen kohteeksi. Ruotsin osalta oli olemassa vain se rajoitus, että Ruotsin velvollisuus ottaa 10 000 miehen suuruisella armeijalla osaa Venäjän puolustamiseen ei ulottunut Euroopan alueen ulkopuolelle eikä koskenut sotatoimia Turkkia vastaan.

Erityisen tärkeää Suomen kannalta on, että sopimukseen ei sisälly mitään automaattisesti toimivaa mekanismia niin kuin esim. NATOssa ja Varsovan liitossa. Neuvostoliiton mahdollisen avunannon kytkee sopimus tarpeeseen, jonka vaatimasta avusta sopimuspuolet keskenään sopivat. Toisen artiklan edellyttämien neuvottelujen lähtökohtana on, että molemmat osapuolet toteavat hyökkäysuhan olemassaolon.

Varsinaisesta sotilasliitosta yya-sopimus eroaa siis siinä, että sotilaallinen yhteistoiminta rajoittuu Suomen alueeseen, on toissijainen eikä synny automaattisesti. Kuinka suuri ero todellisen sotilassopimuksen ja yya-sopimuksen välillä on, voidaan havainnollisesti osoittaa sillä, että myös Euroopan NATO-maat olivat vähällä joutua ilman omaa myötävaikutustaan sotilaalliseen konfliktiin Kuuban kriisin aikana, vaikka tapahtumien polttopiste oli Atlantin toisella puolella. Suomen osalta vastaavanlaista tilannetta ei yya-sopimuksen nojalla voisi syntyä.

Ne erikoispiirteet, jotka erottavat yya-sopimuksen varsinaisesta sotilasliittosopimuksesta, korostuvat erityisesti sen nojalla, että sopimuksen johdannossa tunnustetaan Suomelle oikeus pysyä suurvaltojen välisten eturistiriitojen ulkopuolella. Tähän perustuen me puhumme Suomen puolueettomuuspolitiikasta ja noudatamme puolueettomuuspolitiikkaa. Sille on saatu hyväksyminen ja tunnustus maailman johtavien valtojen taholta.

Eräänä näkyvänä osoituksena puolueettomuuspolitiikkaamme ja itsenäisiä puolustusjärjestelyjämme kohtaan tunnetusta luottamuksesta on Pariisin rauhansopimuksen kaikkien allekirjoittajavaltioiden, niin itäisten kuin läntisten, suostuminen esityksemme mukaiseen ohjusartiklan tulkintaan. Tämän ansiosta meillä on nyt mahdollisuus hankkia puolustuksellisia ohjusaseita ja näin on myös käytännössä tapahtunut.

Kun tarkastellaan yya-sopimuksen sotilaallisia artikloja, voidaan tehdä se johtopäätös, että ne ovat luonteeltaan yksinomaan puolustuksellisia. Sopimuksen perimmäinen tarkoitus on rauhan säilyttäminen ja sen vaihtoehdon välttäminen, joka aiheuttaisi sopimusmekanismin käyntiinpanon sopimuksen edellyttämällä tavalla. Suomen edun mukaista siis on, että voitaisiin estää sellaisen tilanteen syntyminen, jonka jälkeen yya-sopimusta olisi pakko toteuttaa käytännössä. Jos harkitut toimenpiteet meidän puoleltamme voivat edistää tällaisen mahdollisuuden torjumista, on niihin ryhdyttävä. Tähän näkökohtaan perustui se lausuntoni viime helmikuussa, jossa arvostelin monenkeskeisten ydinasevoimien (MLF) perustamista NATOn yhteyteen. Puolueettomuus ei ole itseisarvo, vaan se on Suomen politiikan keino maan itsenäisyyden, rauhan, kansallisten elinetujen ja kansainvälisten hyvien suhteiden säilyttämiseksi.

Turvallisuutemme lujittumista on edistänyt sotilaspoliittisen asemamme helpottuminen viimeaikaisen kansainvälisen tilanteen kehityksen valossa. Pohjolan alue ei enää pitkään aikaan ole näytellyt tärkeätä osaa kansainvälisissä kiistakysymyksissä. Kuten jo aikaisemmin mainitsin, on ydinasehyökkäyksen kohteeksi joutumisen vaara suurempi sotilasliittoihin kuuluvilla mailla kuin niihin kuulumattomilla puolueettomilla valtioilla. Tähän on vielä lisättävä, että yleensäkin voidaan suursodan todennäköisyyden arvioida vähentyneen tapahtuneen asekehityksen johdosta. Mahdollisen suursodan aiheuttamien tuhojen suunnaton kasvu on puolestaan pienentänyt myös rajoitettujen sotien todennäköisyyttä Euroopan alueella, koska nämä saattaisivat helposti laajeta suurvaltojen väliseksi voimienmittelyksi.

Tätä kuvaa täydentävät vielä eräät hyökkäysmenetelmien teknilliseen kehitykseen liittyvät seikat, joiden johdosta oman maamme ja koko Pohjolan alueen strateginen merkitys on suurvaltojen kannalta pienentynyt. Hyökkäystoiminta, joka aikaisemmin edellytti maasotajoukkojen, laivastojen ja lentokoneiden käyttöä, voidaan nykyisin aloittaa esimerkiksi puolueettomien maiden yli lentävillä kauko-ohjuksilla. Vastaavasti myös puolustustoimenpiteet voidaan suorittaa keskitetysti hyökkäyskohteiden välittömästä ympäristöstä. Vastapuolen toimenpiteiden tarkkailu ei liioin vaadi puolueettoman maan koskemattomuuden loukkausta. Tällainen toiminta voidaan jo suorittaa mm. avaruudessa lentävien satelliittien avulla. Puolustuksellisen esimaaston arvo on täten olennaisesti vähentynyt. Yksittäisillä tukikohdilla tai alueellisilla kysymyksillä rajoitetuissa puitteissa ei enää ole samaa merkitystä kuin aikaisemmin. Osoituksena tapahtuneista muutoksista ja samalla Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden suotuisasta kehityksestä oli Porkkalan alueen palauttaminen kymmenen vuotta sitten.

Vaikka Suomen asema onkin näin sotilaspoliittisesti katsoen helpottunut, ei tämä merkitse sitä, että meidän tulisi olla tyytyväisiä vallitsevaan tilanteeseen. Jokaiselle valtiolle on ominaista herkeämätön pyrkimys vahvistaa ulkopoliittista asemaansa. Se ei koskaan, parhaimpinakaan aikoina, ole liian hyvä eikä tarpeeksikaan hyvä. Sen vuoksi on syytä jatkuvasti tutkia, mitä ehdotuksia Suomi omalta osaltaan voisi tässä mielessä tehdä. Lähtökohtana tällöin on se tosiasia, että Suomi ei omasta tahdostaan eikä sopimusten velvoittamana hyökkää minkään maan kimppuun eikä salli minkään muunkaan valtion tehdä tätä Suomen alueen kautta.

Ydinaseiden leviäminen on aikamme vakavin kansainvälisen politiikan ongelma. Tällä hetkellä on viidellä valtiolla ydinaseita, mutta yhä useammalla alkaa olla teknilliset ja taloudelliset mahdollisuudet niiden hankkimiseksi. Kun eri tahoilla maailmaa on vielä monia ratkaisemattomia poliittisia kiistakysymyksiä, saattaa ydinaseiden leviäminen lisätä vaaraa, että näiden kiistojen selvittämiseen käytettäisiin ydinaseita tai ainakin uhattaisiin niillä. Sen vuoksi on jokaisen valtion velvollisuus jo omankin turvallisuutensa edistämiseksi tukea Yhdistyneiden Kansakuntien pyrkimyksiä ydinaseiden leviämisen ehkäisemiseksi, ja myös omalta osaltaan tehdä positiivisia ehdotuksia tässä tarkoituksessa. Senaattori Robert Kennedy esitti 13.10.1965 USAn senaatissa pitämässään suurta huomiota herättäneessä puheessa kuusi kohtaa toimenpiteiksi ydinaseiden leviämisen estämiseksi. Toisena kohtana hänellä oli ydinaseettomien vyöhykkeiden luominen.

Tämän vuoksi on vielä kerran aihetta palata ehdotukseeni Pohjolan ydinaseettomasta vyöhykkeestä ja toivoa, että se voisi toteutua eräänä askeleena kansainvälisen turvallisuuden rakentamisen ja ydinasesodan vaaran vähentämisen tiellä.

Tässä yhteydessä on syytä myös tutkia, mitä mahdollisia uusia sopimusjärjestelyjä voitaisiin esittää Suomen turvallisuuden edistämiseksi. Meidän etujemme mukaista olisi, että mahdollisen suurvaltojen välisen selkkauksen heijastusvaikutukset eivät uhkaisi turvallisuuttamme. Siinä tarkoituksessa Suomi on valmis harkitsemaan sellaisia sopimusjärjestelyjä Norjan kanssa, jotka rauhoittaisivat Suomen ja Norjan välisen raja-alueen mahdollisilta sotatoimilta myös suurvaltojen välisen selkkauksen varalta.

Hahmottelemani sopimus olisi sekä Norjan että Suomen etujen mukainen, koska se lieventäisi sotilaallista jännitystilaa kansainvälisten kriisien aikana Pohjoiskalotin alueella ja helpottaisi niin Norjan kuin Suomen mahdollisuuksia turvata alueellinen koskemattomuutensa ajateltavissa olevissa suurvaltain välisissä konflikteissa. Tällainen sopimus liittyisi eräänä renkaana siihen hyvään yhteistyöhön, joka Pohjolan maiden välillä vallitsee ja toteuttaisi tällä sektorilla Tukholman puheessani esittämääni linjaa.

Pohtiessani Suomen asemaa mahdollisen sodan sytyttyä Euroopassa, on huoleni ymmärrettävästi kohdistunut juuri siihen ainoaan maarajaamme, jonka välittömässä tuntumassa NATOn ja Varsovan liiton valtioiden rajat kohtaavat toisensa. Kun viime helmikuussa Moskovassa pitämässäni puheessa esitin realistiseen arviointiin perustuvan, kieltämättä vähemmän valoisan käsitykseni siitä, että emme voi säilyttää puolueettomuuttamme, jos suursota puhkeaa Euroopassa, oli lähinnä mielessäni juuri Lapin vaaranalainen asema. Jos Norjan ja Suomen välisin sopimuksin tämä uhka poistuisi, olisi pessimismin suurin syy väistynyt. Suomen maarajat olisivat sen jälkeen niin hyvin suojatut kuin ne sopimuksilla voidaan turvata. Neuvostoliiton kanssa Suomella olisi sopimus ystävyydestä, yhteistyöstä ja avunannosta ja Norjan kanssa rauhan turvaamisesta Norjan ja Suomen välisen rajan kummallakin puolella. Ruotsin osalta taas maan perinteellinen tunnustettu sitoutumattomuus riittäisi turvaamaan rauhan länsirajallamme.

Jäljelle jäisi tällöin enää kysymys jännityksen lieventämisestä Suomen merirajoilla. Tältä osin ei ainakaan tällä hetkellä ole näköpiirissä sellaista sopimusmenettelyä, joka toisi Suomelle vastaavaa helpotusta Itämeren suunnalla. Vaikeutena on ennen muuta ratkaisematon Saksan kysymys, joka on omiaan ylläpitämään jännitystilaa Itämeren alueella.

Sen sijaan on valitettavasti nähtävissä tekijöitä, jotka meillekin vakavalla tavalla saattavat lisätä selkkauksen vaaraa Itämeren piirissä. Ydinaseiden hallinnan laajentaminen, tapahtuipa se missä muodossa tai millä alueella tahansa, muodostaa uhan maailmanrauhalle. Edellytyksenä Itämeren alueen tilanteen kevenemiselle on pidettävä sitä, ettei jaetun Saksan kumpikaan puoli saa hallintaansa ydinaseita, joita voitaisiin käyttää yrityksissä ratkaista Saksan kysymys väkivaltaisin keinoin.

Tähän luentosarjaan kuuluvassa pohjoismaista puolueettomuuslinjaa käsitelleessä esitelmässään on tri K. Killinen todennut, että 1930-luvun puolueettomuuslinjallemme annettiin korostetusti sotilaallinen sävy, jonka vuoksi se saattoi herättää epäilyksiä. Väittäisin, että tämä yksipuolisesti sotilaallinen leima, yhdessä kansallissosialismin maassamme saaman kannatuksen kanssa, olivat ne kotimaiset tekijät, jotka eniten olivat ehkäisemässä maan poliittisen johdon puolueettomuuspyrkimysten onnistumista. Puolueettomuuspolitiikka vaatii tietenkin sotilaallista puolustuskykyä, mutta päävastuu meidän sodanjälkeisestä puolueettomuuspolitiikastamme on ollut ja tulee olemaan ulkopolitiikan osalla. Jos meidän onnistuisi turvallisuuspoliittisin sopimuksin luoda takeita rauhan edellytysten vahvistumiselle niillä maantieteellisillä sektoreilla, Lapissa ja Itämerellä, jotka välittömästi liittyvät NATOn ja Varsovan liiton voimien kohtaamisalueisiin, tuntuisi loogiselta, että se vaikuttaisi myös puolustuslaitoksemme merkitykseen puolueettomuuspolitiikassamme.