Miten äijän käy.

Revähtivätpä, revähtivätpä varmaan ammolleen monenkin kunnon kansalaisemme aamukankeat silmäluomet, kun he lukivat lehdistä uutisen, että maalaisliitto ja ruotsalainen kansanpuolue ovat Turun läänin eteläisessä vaalipiirissä tehneet vaaliliiton tulevia valtiollisia vaaleja varten. Rinnasta nousee samalla helpotuksen huokaus sen johdosta, että taattu aitosuomalainen, prof. V.A. Heiskanen, ent. maalaisliittolainen kansanedustaja, on kaukana Amerikoissa, kun tämä uutinen hänet saavuttaa.

Miten tätä suomalaisen maaseutuväestön ja ruotsalaisen kaupunki- ynnä maaseutuväestön vaaliliittoa oikein perustellaan? Onko nyt, uudessa tulemuksessa, käynyt selville, että eivät kysy Suomen pellot, mitä kieltä kyntäjä puhuu?

Vaaliliittoa maalaisliiton ja ruotsalaisten välillä sanotaan teknilliseksi vaaliliitoksi. Sillä halutaan ilmeisesti osoittaa, että kielikorvan muuttamisesta tässä ei ole kysymys. V. 1948 vaaleissa ruotsalaiset saivat Turun eteläisestä yhden edustajan, mutta käyttämättömiä ylijäämä-ääniä jäi 5 400. Maalaisliiton edustajamäärä oli 2, ja ylijäämä-äänien määrä 6 000. Kun yhden edustajan saaminen vaati tässä vaalipiirissä n. 8 400 ääntä, pitäisi olla selvää, että vaaliliiton avulla aikaansaatava ylijäämä-äänien yhdistäminen merkitsee yhden lisäpaikan saamista näin muodostetulle vaaliliitolle. Kumpi osapuoli sen saa, on tietenkin epävarmaa, mutta mahdollista on, että se menee ääntenkeskityksen ansiosta ruotsalaisille, jolloin valituksi tulee eräs maanviljelijä. Kuka sen taas menettää, sekin on epävarmaa, mutta v. 1948 vaalien tulosten perusteella sen menettäisivät kommunistit. Teknillisellä vaaliliitolla on siis kieltämättä olemassa taktilliset perustelut. Mutta olisivatkohan 1930-luvulla mitkään etulaskelmat saaneet aikaan sanotunlaista vaaliliittoa? Mahdotonta. "Niin muuttuu maailma, Eskoseni." Tuo Nummisuutarin harjastukkaisen sulhasmiestarjokkaan lause on tämänkin asian valaistuksessa totuuksien totuus.

Sodan aiheuttama yhteistunto ulottui kielirajojen yli. Sodan jälkeen on maan vaaranalainen asema ylläpitänyt käsitystä yhteistunnon pakollisesta välttämättömyydestä yli kielirajojen. Kieliriita sanan varsinaisessa mielessä täytyykin katsoa haudatuksi. Eräänä syynä siihen on suomenkielen ja suomalaisten suvereeninen ylivalta kaikessa muussa paitsi talouselämässä, tarkemmin sanottuna suurteollisuudessa, joka on tärkeältä osalta ruotsalaisten käsissä. Nämä kaksi seikkaa: valtiollisten olojen edellyttämä yhteisymmärrys sekä suomen kielen saavuttama valta-asema ovat luoneet sellaisen yleisen pohjasävyn yhteiskunnan elämään, että alussa mainittu vaaliliittokin on käynyt mahdolliseksi.

Mitä tästä on sanottava? Vanhoja muistelematta lienee tunnustettava, että kuvattu kehitys on ollut hyvin hyödyllinen maalle, nykyisissä oloissa suorastaan välttämätön. Jos meillä kaikkien muiden erimielisyyksien lisäksi olisi vielä repivä kieliriita, ei kansallista eheyttä voisi esiintyä millään elämänalalla. Hyvä on, että niin on, kuin on. Jos asiaa tarkastellaan erityisesti suomalaisen kansanaineksen kannalta, niin kielirauhasta ei sille koidu vastaisuudessakaan mitään asiallista vaaraa. Suomalaisten asema yhteiskunnassa on niin peruuttamattoman vahva, että heillä on jopa varaa olla anteliaitakin ruotsinkielisille. Oli kyseessä jokin virkapaikka tai ruotsalaisten kielellisen turhamaisuuden tyydyttämiseksi annettava pieni oikeus, ehkä etuoikeuskin, mitä se merkitsee, kun vain taloudellisella alalla pidämme varamme ruotsalaisten valloituspyrkimyksiä vastaan. Mutta ruotsalaisille itselleen kielirauha saattaa muodostua ennenpitkää vaaralliseksikin. Niin kauan kuin ruotsalaiset olivat siinä uskossa, oikeassa tai väärässä, että suomalaiset sortavat heitä ja haluavat heidät tuhota, niin kauan heitä innoitti sorrettuna olon voimaa antava tunne. Ruotsalaisuus oli silloin se aate, joka asetettiin yli kaikkien muiden näkökohtien. Kaikkia ruotsalaisia yhdisti asemaan, sivistykseen, ammattiin tai varallisuuteen katsomatta oma kieli, ja yhteisen, sorretuksi tunnetun äidinkielen merkeissä toimittiin myös valtiollisessa elämässä.

Nyt on tilanne muuttunut. Pahimmallakaan tahdolla ei voida väittää, että ruotsalaisia sorrettaisiin tässä maassa. Päinvastoin, kielikysymyksen ympärillä vallitsee täysi rauha. Mutta äidinkielen turvaamiseksi käydyn taistelun loppuminen on aiheuttanut sen, että muut kysymykset pääsevät tunkeutumaan ruotsalaisväestön keskuuteen. Se tapahtuu lisäksi sellaisella voimalla, että nämä muut kysymykset vaikuttavat myös valtiolliseen toimintaan. Tästä saa selvityksensä se seikka, että molemmatkin vasemmistopuolueet eivät sodan jälkeen saaneet lisääntyvää jalansijaa ruotsalaisväestön keskuudessa. Ruotsalainen äidinkieli ei enää määrää puoluekantaa, koska rakastettu äidinkieli ei ole uhattu, vaan puoluekanta myös ruotsalaisten piirissä alkaa yhä enemmän määräytyä taloudellisten ja maailmankatsomuksellisten seikkojen perusteella. Kun maamme poliittinen elämä samanaikaisesti on saanut yhä enemmän luokkaluonnetta, voi hyvin ymmärtää, että maalaisliiton kannalta ei ruotsalaisen maanviljelijän oloa eduskunnassa katsota karsain silmin, vaikka hänen kanssaan ei osaisi vaihtaa edes hyvän linnarauhan toivotusta.

Mitä muita näköaloja tämä kehitys avaa?

Vastaus: ruotsalaisen kansanpuolueen pieneneminen jouduttaa vasemmistopuolueiden enemmistööntuloa eduskunnassa. Ruotsalainen puolue on säännöllisesti, ehkä yhtä vaalikautta lukuunottamatta, ollut se vaa`ankieli, joka on taannut porvarillisille puolueille enemmistön. Niin on tälläkin kertaa. Jos ruotsalainen puolue pienenee, ei se tapahdu suinkaan sen vuoksi, että siitä siirtyisi äänestäjiä suomalaisiin porvaripuolueisiin, vaan sen takia, että se menettää kannattajiaan vasemmistopuolueille. Tämä taas aiheutuu siitä, että ruotsalainen puolue, joka riidattomasti on porvarismielinen, eräältä nurkalta aivan rajusti, ei kykene enää pitämään omassa karsinassaan kaikkia ruotsalaisia, kun mikään vaara ei uhkaa ruotsalaistemme äidinkieltä. Lopputulos on siis: saavutettu kielirauha tuo mukanaan vasemmistoenemmistön eduskuntaan. Johtopäätös vaikuttaa ehkä oudolta, mutta onko vastaansanomista, mitä?

Asioiden nykyisessä vaiheessa ruotsalaisen puolueen pieneneminen johtuu eräältä osalta siitä itsestään. Puolueen pää-äänenkannattaja on vuosien mittaan tehnyt systemaattisesti ja sydämen palavalla innolla ruotsalaisesta sosialidemokraatista K.-A. Fagerholmista kansallista suurmiestä. Eipä silti, mainio, mainio mies, kaikin puolin. Selvää on, että niinkin suuri ja Amos Anderssonin koko pätevällä arvovallalla puhuva lehti kuin Hufvudstadsbladet kykenee tietenkin vaikuttamaan ihmisten mieliin. Gutta cavat lapidem, non vi, sed saepe cadendo. Pisara syövyttää kiven, ei voimalla vaan tiheään tippuen. Helsingin viime kunnallisvaaleissa on laskettu 4 200 ruotsalaisen kansanpuolueen entisen uskollisen kannattajan siirtyneen Hufvudstadsbladetin suosiman ja Amos Anderssonin rakastaman K.-A. Fagerholmin äänestäjiksi, sosialidemokraattien voimaa siten lisäten. On mielenkiintoista nähdä, millaiseksi ruotsalaisten ääntenkato on v. 1951 valtiollisissa vaaleissa tuleva.