Kehittyvän köyhyyden elämänmuotoa

LIIMATAINEN

5/6 1970

Vielä pari kolmekymmentä vuotta sitten saattoi jossain Suomen syrjäseudulla mies ottaa perheensä ja lähteä köyhästä kylästä vielä kauemmas korpeen raivaamaan tilaa itselleen.

  Se oli sellaista suomalaista elämänmuotoa, jota Topelius kuvasi Maamme-kirjassaan ja Aleksis Kivi Seitsemässä veljeksessään.

  Kun tämä mies sai puhua vaikeuksistaan valtakunnan silmäntekeville, hänen ensimmäinen toivomuksensa oli tie. Se oli vertauskuva, elämän merkki. Sitä myöten muu maailma voisi tulla hänenkin luoksensa. Mutta lopuksi hän käytti tietään jättääkseen kotipaikkansa etsiessään parempaa elämää muiden ihmisten keskuudesta.

  Ei hän siellä metsien keskellä oikeastaan ollut tullut yhtään köyhemmäksi. Hänen elantonsa, tosin niukka, oli vähän parempikin kuin ennen. Hänellä oli hiukan enemmän jokapäiväisen elämän tarvikkeita, vähän rahaakin, jota ennen tuskin oli ollenkaan.

  Mutta silti hänen köyhyytensä oli lisääntynyt. Vanha varallisuus oli muuttunut uudeksi köyhyydeksi. Muu maailma oli tuottanut suuren määrän tarve-esineitä ja palveluksia, joista hän oli osaton. Paljon sellaista, mitä ei ollut ennen, mutta mitä ilman ihminen ei tänä päivänä elä, eikä oikeastaan elänyt ennenkään, eli miten eli, usein kuoli pois ennen aikaansa.

  "Valittavat huonoja aikoja", sanoi nälkävuodet nähnyt kovaan tyyliinsä kasvanut vanha mies pojistaan, "mutta eivät tiedä, mitä huonot ajat ovatkaan." Olivat ankeampaa kuin mikään aika nykyisin.

  Vuoden 1897 promootiossa Helsingin yliopistossa esitettiin kantaatti "köörille ja orkesterille". Sen oli sepittänyt A.V. Forsman (Koskimies) ja säveltänyt Jean Sibelius:

  "Tuule tuuli leppeämmin, missä köyhä raataa,

  Viluissaan tai palavissaan kotapuita kaataa

- - - -

  Tuulen leyhkät virsin vienoin köyhää tuuditelkaa,

  Köyhä työst` on uupunut, ei siedä univelkaa."

Se oli sen ajan yhteiskuntakritiikkiä sen ajan ihmiselle, akateemista, mutta luultavasti sai juhlayleisön hetkeksi miettimään asiaa. "Tämä laulu voisi yksinänsäkin aivan hyvin tulla laulettavaksi", arveli Päivälehden selostaja. Ja voisihan se. Ehkä se nykyisessä dialektiikan käryssä tuntuisi vähän merkilliseltä, jos esimerkiksi M.A. Numminen sen laulaisi. Silti se näkemyksenä ihmisen osaan, kuoron asianmukaisesti esittämänä, leveine sointineen ja syvine bassoineen voisi herättää enemmän vastakaikua kuin moni nykyisen ajan tyyliin paremmin sopiva katkelma. Aikanaan se kyllä pääsi Kansanvalistusseuran lauluvihkosiin kansan tunteita muovaamaan.

  Sellaista hengen päälle käypää köyhyyttä, jota tuon promootion aikaan oli, on maamme rajojen sisäpuolella vähän, kuitenkin pulmaksi riittämiin. Mutta siitä riippumattakin syrjäisen ihmisen asema on itsepintainen köyhyyden ongelma. Vaikeuden siemen näyttää olevan edistyksessä itsessään.

  Elämän varmuutta ja mukavuutta lisäävät palvelut ja uusia mahdollisuuksia antavat uudistukset toteutuvat yleensä ensiksi keskuksissa. Ne tuovat `rikkautta`. Ne leviävät sitten vähitellen syrjäseuduille. Mitä nopeammin maailma edistyy, sitä moninaisempia eroja keskusten ja syrjäseutujen välille voi syntyä, ja mitä hitaampaa leviäminen on, sitä suuremmiksi erot voivat tulla. Toisin sanoen, kun kehitys on nopeaa, jakelun tulee olla vastaavasti parempi. Kehityksen tulokset, so. uudet työtilaisuudet, tavarat, palvelukset ja yleensä olemisen eri mahdollisuudet on sitä nopeammin `markkinoitava`, mitä nopeammin köyhyyseroja halutaan poistaa, siis ne on saatettava tavalla taikka toisella kaikkien ulottuville. Parannukset ilman niiden nopeaa `markkinointia` ovat kyseenalaisia parannuksia.

  Elintason noususta on tullut nopeasti muuttuvan yhteiskunnan ruoska. Eilispäivän hyvinvointi muuttuu muutamassa vuodessa tämän päivän niukkuudeksi ja yhteiskunnan tämän päivän laitosten ja palvelusten erinomaisuus on huomispäivän rappiota. Elleivät asiat parane, niin ne pahenevat. Samana pysymistä ei näytä olevan, on luotava aina jotain uutta ja parempaa.

  Hoitaessaan maansa suhteita ulospäin suomalaiset ovat menestyneet neuvottelijoina koko lailla hyvin. Mutta neuvotellessaan keskenään he menestyvät huonosti. Ehkä syynä on, että he tällöin tuntevat olevansa vastapuolensa kanssa joka suhteessa täysin tasa-arvoisia. Tasa-arvoisina he pitävät tiukasti kiinni omista neuvotteluehdoistaan eikä neuvotteluista silloin tietysti tule mitään. Sekin lienee osa suomalaista elämänmuotoa. Ehkä on peräisin ajoilta, jolloin suomalainen metsissään yksin `neuvotteli` karhujensa kanssa.

  Suomalainen ei ole kauppamies. Perinteellisesti hän mieluummin halveksii semmoista. Tämä kun ei neuvottele tasa-arvoisena asiakkaansa kanssa, vaan joutuu aina muuttelemaan ehtojaan. Suomalaiselle sopii paremmin promootiorunoilijan rooli.

  Ihmisten asiain parantaminen on, kuten sanottiin, yhdeltä osaltansa jakelun eli markkinoinnin ongelma. Eikö siis poliitikko voisi saada jotain oppia nykyaikaisesta markkinointitutkimuksesta? Sehän ei ole vain tutkimusta siitä, miten ihminen saadaan ostamaan sellaista, mitä hän ei tarvitse tai mihin hänellä ei ole varaa. Taustalla ovat yleisemmät käyttäytymisen tavat. Ennen muuta täytyy tietää, mitä ihmiset todella tahtovat ja mihin he tyytyvät.

  Poliitikon tapa etsiä kosketusta ihmisiin on usein silmämääräinen ja sormituntuman varainen, niin että poliitikon omat toiveet ja hänen uskonsa omaan erinomaisuuteensa, jota hänellä tietysti on ja pitääkin olla, sekoittavat hänen arvostelukykynsä ja estävät häntä näkemästä asioita. Hän rakentaa poliittiset realiteetit omaan päähänsä ja uskoo muiden ihmisten uskovan samalla tavoin. Tätä virhettä ei tee liikemies, joka markkinoi omia tuotteitaan. Hänellä ei ole siihen varaa. Hänellä täytyy olla varmempi tieto siitä, mitä ihmiset ajattelevat ja haluavat. Jos liikemies pitää varastossaan ei-käypää tavaraa, hän tekee konkurssin. Sen tekee poliitikkokin. Mutta liikemiehen konkurssi on henkilökohtainen, poliitikon konkurssi koskee suuria ihmisjoukkoja.

  Sopisi siis ottaa oppia. Hyvän liikemiehen asiakas ei tunne koskaan itseänsä unohdetuksi.