Suomalainen elämänmuoto

"Eräässä kotimaisessa lehdessä on kirjoitettu, että oppositioon tätä hallitusta vastaan kuuluvat kaikki ne, jotka lujasti pitävät kiinni siitä, että suomalaisella elämänmuodolla on olemassaolon oikeutus.

Muun muassa minä pidän lujasti kiinni siitä, että suomalaisella elämänmuodolla on olemassaolon oikeutus, mutta en kuulu oppositioon. Ja vielä enemmän minä pidän lujasti kiinni siitä, että suomalaisella elämänmuodolla ei ole vain olemassaolon teoreettinen oikeutus, vaan että tämä hallitus - kuten sen seuraajatkin - käytännöllisessä valtiollisessa toiminnassa ylläpitävät suomalaista elämänmuotoa. Tämän asian vuoksi ei kenelläkään ole asiallista syytä olla oppositiossa. Suhtautuminen suomalaiseen elämänmuotoon ei tule vedenjakajaksi poliittisessa elämässämme tämän hallituksen perustamisen takia." (32)

Kun eräässä oppositiolehdessä aikanaan kirjoitettiin suomalaisesta elämänmuodosta, niin en oikein ymmärtänyt, mitä se itse asiassa pitää sisällänsä. Mutta poliittisessa elämässä saa kyllä olla varovainen, kun ei koskaan tiedä, mistä iskulauseesta tulee poliittisesti vaikuttava argumentti. Sen vuoksi vastasin tähän oppositiolehden suomalaista elämänmuotoa koskevaan kohtaan noinkin pitkästi aikoinaan Paasion hallituksen esittäytymistilaisuudessa.

Suomalainen elämänmuoto, millä tavalla se eroaa esimerkiksi ruotsalaisesta elämänmuodosta? Jne. Jos puhuttaisiin vaikkapa suomalaisesta kansanluonteesta, niin silloin puhuttaisiin jo asiasta.

Nyt, kun tämä suomalainen elämänmuoto on siirtynyt pois poliittisen propagandan kentästä, asian voi ottaa jo hieman kevyemmin. Muistan, kuinka Veikko Sinisalo kerran Tampereella lausui Jorma Eton runon `Suomalainen`. Sen minä nyt haluaisin esittää, koska siitä saa selville hiukan, minkälainen suomalainen on.

Näin Etto kirjoittaa:

"Suomalainen on sellainen joka vastaa kun ei kysytä,

kysyy kun ei vastata, ei vastaa kun kysytään,

sellainen joka eksyy tieltä, huutaa rannalla

ja vastarannalla huutaa toinen samanlainen:

metsä raikuu, kaikuu, hongat humajavat.

- - -

Sellaisella suomalaisella on aina kaveri,

koskaan se ei ole yksin ja se kaveri on suomalainen.

Eikä suomalaista erota suomalaisesta mikään,

ei mikään paitsi kuolema ja poliisi".

Eiköhän tämän runon valossa selviä, mitä on suomalainen kansanluonne ja suomalainen elämänmuoto.

Mutta "on ollut onnellista olla suomalainen ja on ollut tuskallista olla suomalainen. Tällä niemellämme on ollut ihmisiä ja ihmisryhmiä, joiden elämä on ollut raskasta. Milloin se on ollut taloudellisten huolien täyttämää, milloin se on pahiten tuntunut henkisenä painostuksena. He ovat oikeutetusti murehtineet kohtaloaan ja valitelleet osaansa, mutta epätoivon hetkiä kenties lukuun ottamatta he eivät ole halunneet kadottaa yhteyttä siihen kansaan, johon he kuuluvat." (33)

Järjestelmä

Vuonna 1960 sanoin olevani vakuuttunut siitä, että vaikka koko muu Eurooppa muuttuisi kommunistiseksi, Suomi jää perinteisen pohjoismaisen kansanvallan pohjalle, jos Suomen kansan enemmistö näin tahtoo, niin kuin uskon.

Olen edelleen samaa mieltä. Toukokuussa 1975 pidin Tampereen yliopistossa puheen, jossa pyrin osoittamaan, että kansassamme ja sen luomassa valtiollisessa järjestelmässä löytyy kehityskykyä ja kehitysalttiutta, mutta että näiden myönteisten piirteiden hyväksikäyttäminen edellyttää päämäärästään tietoista poliittista johtajuutta.

"Elävä yhteiskunta tarvitsee kansanvaltaisuuden toteuttamismuotojen jatkuvaa kehittämistä. On löydettävä uusiakin muotoja tahdon esille tuomiseksi, äänestäjien vaikutuksen lisäämiseksi ja alhaaltapäin hallitseviin kohdistuvan tarkkailun tehostamiseksi." (34)

"Kansanvalta ei toimi, jos omaperäinen kriittinen ajattelu ei pääse kansalaisten keskuudessa vallitsevaksi, vaan vallitsevat tottumukset ja yleisen mielipiteen paine antavat sisällön ihmisten maailmankatsomukselle. Silloin ei voida puhua kansan tahdosta, vaan kysymyksessä on kansasta heijastuva kaiku sanomasta, jonka on pannut liikkeelle vallan ja vaikuttamisen kanavia hallussaan pitävä vähäinen etuoikeutettujen ryhmä. Jos näin on, ei valinnan yhteiskunnaksi itseään nimittävä ns. vapaan markkinatalouden järjestelmä juuri pääse osoittamaan sormella totalitaarisiksi mainittuja yhteiskuntia." (35)

Kansanvaltaa ei myöskään voida lainata eikä sovittaa räätälintyönä. Sitä osoittavat esimerkiksi monet epäonnistuneet yritykset toteuttaa länsimaista kansanvaltaa sellaisissakin maissa, joiden historia, traditio, elämäntapa ja monet muut merkittävät seikat eivät anna uudistukselle riittävää kannatusta ja voimaa itse kansan taholta.

Minua kyllä huolestuttavat eräät seikat järjestelmässämme. Nimenomaan kansainväliset taloudelliset kriisit ja kapitalistisen järjestelmän voimattomuus niiden estämiseen painavat mieltäni. Ja kansainväliset lamat ulottuvat sitten meihin saakka.

Kyllä näissä asioissa on ajattelemisen aihetta aivan riittävästi.

Hallitukset

Olen tietyissä vaiheissa puhunut kaikkien puolueitten hallituksesta, mutta en koskaan ole tarkoittanut sitä vakavasti. Poliittinen tilanne on aina silloin ollut sellainen, että en ole keksinyt muuta viivytyskeinoa; on tarvittu lisää aikaa, jotta voitaisiin muodostaa jokin muu kuin kaikkien puolueiden hallitus.

Kansanvaltainen järjestelmä voi kyllä toimia ilman oppositiotakin; näinhän asianlaita on esimerkiksi Sveitsissä. Mutta on selvää, että rauhan aikana ja rauhallisten olojen vallitessa kaikkien puolueiden hallitus ei meidän maassamme voisi toimia kovinkaan pitkään, ellei valtiollista järjestelmää ole muunnettu juuri tämänkaltaisten hallitusten toiminnan mahdollistamiseksi.

Meidän maassamme hallitukset nimenomaan 50-luvun loppupuolelta lähtien ovat hajonneet ei suinkaan epäluottamuslauseeseen tai muuhun opposition metkuun, vaan sisältä päin. Tästä huolimatta minun on täysi syy korostaa opposition merkitystä poliittisen keskustelun vauhdittajana ja hallituksen toimien arvostelijana.

Yksimielisyys

"Kuinka usein olemmekaan kuulleet haikailtavan: `Suomi tarvitsee kovia aikoja, ulkoista vaaraa, ennen kuin se saavuttaa yksimielisyyden.` Tuollaisen huomautuksen takana näyttää olevan salattu toive, että pahat päivät tulisivat, niin että vanha, kaivattu yhdenmukaisuus yhteiskunnassa saavutettaisiin." (36)

Joissakin suurissa kysymyksissä ja kenties lyhyehkön ajan kansa voi olla yksimielinen. Kun ajattelen esimerkiksi tsaarin sortopolitiikkaa vuosisadan alussa Suomessa, niin kyllä se täällä tapasi yksimielisen kansan.

Onhan tietysti niinkin, että tuo Jorma Eton runossaan mainitsema rannalla huutaja saattaa olla täysin yksimielinen vastarannalla huutajan kanssa, mutta kun huutajia rannoilla on niinkin paljon kuin meillä, niin erimielisyyttäkään ei voi välttää.

Esimerkiksi sota on lyönyt moneen parantumattomia henkisiä haavoja. Ymmärrän varsin hyvin, että sodat kokenut henkilö saattaa täydellä syyllä käyttää isänmaa-sanaa aivan toisessa merkityksessä kuin vaikkapa nuori ylioppilas. Meillähän on tullut tavaksi sanoa, että joku henkilö ei ole päässyt pois niistä juoksuhaudoista, joihin hän sodan aikana oli joutunut. Tämä on totta ja valitettavaa, mutta toiselta puolen myös ymmärrettävää.

Tutkimus

Suomalaisten yksimielisyydestä kansallista olemassaoloamme koskevissa kysymyksissä kertoo parhaiten tutkimus, jossa otettiin selvää mm. siitä, kuinka kansalaiset suhtautuvat mahdollisuuksiimme säilyä itsenäisenä.

Viidestä vastaajasta peräti neljä piti itsenäisenä säilymisen mahdollisuuksiamme hyvinä. Tutkimuksen tuloksessa oli merkille pantavaa se, että SKDL:ssa oli eniten niitä, jotka suhtautuivat posiitiivisesti Suomen mahdollisuuksiin säilyä itsenäisenä.

Kuta enemmän oikealle mentiin, sitä pienemmäksi kävi itsenäisyyteemme uskovien lukumäärä. Ikärakenteen perusteella yli 50-vuotiaista löytyi eniten henkilöitä, jotka eivät uskoneet mahdollisuuksiimme säilyä itsenäisenä.

Tutkimuksessa tiedusteltiin myös kansalaisten kantaa YYA-sopimukseen.

Neljä viidestä oli sitä mieltä, että Neuvostoliiton kanssa solmittu sopimus ystävyydestä, yhteistyöstä ja avunannosta on hyvä sopimus. SKDL:oon lukeutuvista kansalaisistamme 94 prosenttia piti sopimusta hyvänä ja kokoomuslaisista niin ajatteli 67 prosenttia.

Neljä suomalaista viidestä hyväksyi ulkopolitiikkamme. Eniten ulkopolitiikkamme hyväksyjiä on tutkimuksen mukaan SDP:ssa, 93 prosenttia. Kokoomuksen vastaava prosentti on 86.

Minun mielestäni nämä ovat kovia numeroita.

Sosialidemokraatit

"Viime vuosien poliittisten ja taloudellisten vaikeuksiemme aikana ovat lisää kantavuutta saavuttaneet mielipiteet, joissa ilmaistaan tarve palauttaa ns. punamultayhteistyö valtioelämämme käytännölliseksi toiminnanlinjaksi. Seurattuani esimerkiksi lehdistökeskustelua ja poliitikkojemme puheita havaitsen sanotun, että sosialidemokraateille on palautettava heiltä riistetty oikeus yhteisten asioittemme hoitoon. Tämä edellyttää - mainitaan tällöin - että sos.dem.-puolueelle mahdollisimman viralliselta taholta myönnettäisiin `synninpäästö` ulkopoliittisen kelpoisuuden suhteen. Sanotaan, että nimenomaan tasavallan presidentin tehtävänä olisi vaikuttaa siihen, että epäluulot hälvenisivät siellä, missä luoteisen naapurimaan sosialidemokraattien asenteita kansainvälisissä asioissa tarkkaillaan ymmärrettävän kiinnostuneesti.

Kun siis minulta on tiedusteltu, voinko tehdä jotakin vastaan tullakseni, sanon, että tulen vastaan puoliväliin ja tarpeen vaatiessa sen ylikin. Miksi juuri minä olisin yhteistyön vihollinen? Olen istunut pääministerinä ja ministerinä yhteishallituksissa sosialidemokraattien kanssa kauemmin kuin yksikään toinen suomalainen." (37)

Pyrkiessäni huolehtimaan maan eduista olen tietysti joutunut arvioimaan puolueiden ja yksittäisten poliittikkojen toimintaa eri tilanteissa. Sosialidemokraattinen puolue itse suoritti vuosien 1963 ja 1966 puoluekokouksissaan sellaisia henkilönvaihdoksia ja ulkopoliittisia kannantarkistuksia, jotka loivat edellytykset puolueen aseman olennaiselle, sanoisin suorastaan täydelliselle muuttumiselle 1960-luvun loppupuolella.

Kun eräät henkilöt katsoivat minun henkilökohtaisesti ja mahdollisesti myös henkilökohtaisista syistä pitävän sosialidemokraatteja poliittisessa paitsiossa, katsoin välttämättömäksi julkisesti ilmaista valmiuteni tulla puoliväliin ja sen ylikin.

Kommunistit

"Sodan jälkeen kommunistit tulivat esiin `maan alta` ja organisoivat laajoja poliittisia, ammatillisia sekä sivistyksellisiä liikkeitä. Kommunistit ovat mukana tehtaissa, kunnalliselimissä, tiede- ja taidepolitiikassa, eduskunnassa ja sen valiokunnissa, nyt hallituksessakin. He ovat perustamassa korkeakouluja ja saamassa apurahoja, heitä vierailee ulkomailla edustamassa maata ja heistä keskustellaan ns. porvarillisen lehdistönkin palstoilla. Onko tämä kaikki maalle vahingollista? Eivätkö päinvastoin kommunistit ole omien organisaatioidensa avulla ja oman aatteellisuutensa voimalla tuoneet maahan uutta tekisi mieli sanoa kansallista henkeä ja vireyttä, uutta uskoa huomispäivään ja toimintaa sen hyväksi? Aktiivinen yhteiskuntaelämä on näiden järjestöjen avulla ulotettu myös entistä laajempiin piireihin.

Kesällä 1962 pidettiin Helsingissä maailman nuorisofestivaalit. Kuuntelin radiosta sen ohjelmaa. Suomalaisen nuorison lauluryhmä esitti Finlandia-hymnin. Osanottajien oli selitetty olevan kommunisteja ja kai niitä tämän lauluryhmän osanottajien joukossa olikin runsaasti. Kirkkain äänin kuulin heidän laulavan: "Oi nouse, Suomi, nosta korkealle pääs seppelöimä suurten muistojen, oi nouse, Suomi, näytit maailmalle, sä että karkoitit pois orjuuden ja ettet taipunut sä sorron alle, sun päiväs koittaa, oi synnyinmaa." Myönnän avoimesti, että olen harvoin kuunnellut vastaanottavaisemmin mielin Finlandia-hymniä. Toivoin silloin, että mahdollisimman moni Suomen porvari olisi ollut festivaaliohjelman kuuntelijoiden joukossa.

Kun puhutaan suomalaisten isänmaallisuudesta, niin käsitykseni mukaan Suomen kommunisteille Suomi on yhtä rakas isänmaana kuin muillekin suomalaisille. Heikko olisikin Suomen kansa, jos joka neljäs maan kansalaisista olisi isänmaan vihollinen. Kommunisteilla on kieltämättä toinen käsitys yhteiskunnallisesta ja taloudellisesta oikeudenmukaisuudesta ja sen poliittisesta toteuttamisesta kuin heidän vastustajillaan.Yhteistyö kommunistien kanssa suomalaisen yhteiskunnan rakentamiseksi merkitsee toisin ajatteleville siten aatteiden välistä kilpailua. Siihen uskaltaa se, joka luottaa oman aatteensa elinkelpoisuuteen ja elinvoimaan." (38)

Vuonna 1966 kommunistit tulivat kahdeksantoista vuoden tauon jälkeen hallitukseen. Heidän mukaantulonsa tuolloin ei ollut ainoastaan välttämätön toimenpde, se oli myös erittäin viisas toimenpide.

1960-luku

"Suomi on kansakuntana elänyt entistä mielenkiintoisemman, edistyksellisemmän ja ennen kaikkea vapaamman vuosikymmenen. Tänä aikana olemme oppineet yhä enemmän antamaan arvoa ihmisten erilaisuudelle ja yhteiskuntamme monimuotoisuudelle. Se on samalla merkinnyt suvaitsevuuden kasvamista. Mutta käsi kädessä tämän kanssa on kasvanut tietoisuus epäoikeudenmukaisuuksista yhteiskunnassamme. On paljon voitettu, jos tunnustetaan, että tämän päivän suomalaiseen elämänmuotoon kuuluvat myös syrjäseutujen puute, työttömyys, asunnottomuus, maastamuutto, ne epätyydyttävät olot, joita havaitaan vanhusten parissa, ja monet muut epäkohdat, jotka ovat tahra yhteiskuntamme kasvoissa. Vasta jos tämä avoimesti ja nöyrin mielin tunnustetaan, syntyy tahto epäoikeudenmukaisuuksien poistamiseen ja olojen korjaamiseen uudistusten tietä. Haluaisin sanoa, että nuorison omatunto on tässä kuten myös kolmannen maailman hätää koskevissa kysymyksissä hereillä. Nuorten joskus ehkä liiankin rajulta vaikuttaneesta sysäyksestä olemme terveellä tavalla alkaneet epäillä niin hyvin luutuneita arvoja kuin toistemme yksioikoisia väittämiä. Tässä suhteessa kuusikymmenlukua voitaisiin kutsua etsimisen ja avartumisen vuosikymmeneksi." (39)

En sanoisi vieläkään, että etsiminen ja avartuminen jäivät 60-luvulle, mutta kieltämättä kehitys näissä suhteissa on hidastunut, ei pelkästään Suomessa, vaan myös muualla. Sikäli kuin olen saanut jonkinlaisen kuvan olosuhteista eräissä Länsi-Euroopan maissa, niin siellä ns. oikeistolaistuminen tai taantumuksellisuus valitettavasti näyttää nostavan päätään.

"Paasikiven linjan tulokset sinänsä ovat saaneet aikaan sen, että vuosikymmenen alun sisäpoliittinen ongelmanasettelu ulkopolitiikan ympärillä on menettänyt merkityksensä ja kiistakysymykset muuttuneet yleisesti hyväksytyiksi peruslähtökohdiksi. Tässä Paasikiven linjan itsestäänselvyydessäkin on omat riskinsä, ja onhan toki yhä eräitä tuomaita, jotka kuoppiinsa kaivautuneina jatkuvasti taivastelevat, mihin oikein on tultu. Mutta he kiehuvat omissaan ja nurkkakuntiensa ongelmissa, joilla ei enää ole vaikutusta valtakunnalliseen todellisuuteen. Heidän kosketuksensa tähän todellisuuteen rajoittuu ensi sijassa siihen, että he tuntevat sen perusteella saavansa turvallisesti esittää harhautuneita ajatuksiaan, jotka ovat ristiriidassa maan yleisen edun ja maan kansainvälisen aseman kanssa." (40)

Sananvapaus

"Periaatteessa meillä on kaikkien kannattama sananvapaus. Kuitenkin eri väestöryhmien mahdollisuudessa käyttää sananvapautta vallitsee suuri eriarvoisuus. Olen hiukan huvittuneena seurannut niitä profeettoja, jotka taivaita tuijotellen uskollisesti julistavat sananvapauden ideaalia ja yhtä uskollisesti ummistavat silmänsä siltä, mitä maan tasalla tapahtuu. Sanoin huvittuneena, vaikka itse asiassa huvi tästä on kaukana.

Toisaalta on taas ollut monia, jotka tiedonvälityksen alalla ovat kypsyneet tekemään saman mikä talouspolitiikan ja taloustieteen alalla on yleisesti jo tapahtunut: uudelleenarvioimaan liberalistisen vapausideologian sisältöä. Perinnäinen länsimainen vapausoikeuden käsite, jonka mukaan valtiovallan tehtävänä ei ole taata kansalaisille muuta kuin vapaus toimia, on merkinnyt että yhteiskunta on sallinut sananvapauden toteutua itsekunkin käytettävissä olevin keinoin. Tällöin sananvapaudesta on käytännössä tullut lähinnä varakkaiden vapautta. Toisenlainen oikeudellinen järjestely ei tyydy pelkästään oikeuden eli toimimisen vapauden takaamiseen kansalaisille, vaan määrittelee perusoikeudet positiivisella tavalla: valtiovallalla on sen mukaan myös velvollisuus järjestää kansalaisille käytännön mahdollisuus oikeuksiensa toteuttamiseen.

Yhä yleisemmin on alettu nähdä, että pelkkä liberalistinen viestinnän vapaus ei arkitodellisuudessa ole puolueeton ideaali, vaan suuremmilla mahdollisuuksilla varustautuneen yritys tehdä hyväksyttäväksi oma henkinen ylivaltansa heikompiin nähden. Samoin on opittu huomaamaan, että ns. vapaa viestintäkin noudattaa aina tiettyä arvomaailmaa eikä  suinkaan ilman muuta johda tarjolla olevien sanomien tosiasialliseen monipuolisuuteen. Kysymys ei siten ole pelkästään viestinnän määrästa, vaan ehkä ennen kaikkea laadusta. Jo vuodelta 1964 voimme lukea seuraavan toteamuksen: `On näyttöä siitä, että pelkkä määrällinen lisäys sanojen ja kuvien virrassa yli kansallisten rajojen saattaa tuoda tietämättömyyden tilalle ennakkoluuloja ja väärinkäsityksiä pikemminkin kuin oikeaa ymmärtämystä.`" (41)

Kirjat

"Ehdottoman mielikirjan määrääminen elämän varrella luettujen kirjojen joukosta ei ole mikään helppo tehtävä. Vaikka olenkin vuosien varrella tullut kaunokirjallisuuteen nähden varsin nirsoksi, kun mielenkiinto on enemmänkin kohdistunut historialliseen ja poliittiseen kirjallisuuteen sekä eritoten elämäkertakirjallisuuteen, on sittenkin kaikkina ikäkausina säilynyt rakkaus muutamiin romaaneihin, jotka aina uudelleen ja uudelleen olen ottanut luettavakseni.

Mielikirjailijanani saattanen pitää Anatole Francea, jonka älyllisesti riemastuttava taide ei minua ole lakannut ihastuttamasta. Mutta sittenkin minun on tunnustettava, että yksikään Francen teoksista ei mielestäni ole päässyt kohoamaan aatesisällön ja juonen puolesta Cervantesin `Don Quijoten` rinnalle."

Tällaisen lausunnon kirjallisuudesta annoin vuonna 1949 radiossa ja kyllä minä oikeastaan voin yhtyä kaikkeen, mitä tuolloin näytän jo sanoneen. On tietysti selvää, että kirjat ovat muuttuneet, mutta se asiasisältö, joka minua kirjassa kiinnostaa, on säilynyt ennallaan: poliittiset ja yhteiskunnalliset aiheet, elämäkertakirjallisuus ja luonnollisesti suomalainen kirjallisuus.

Olen lukenut myös kaunokirjallisuutta ja pyrkinyt tutustumaan nimenomaan siihen, mitä nuoret kirjoittavat - olenpa heitä tässä joskus rohkaissutkin.

Mutta jos mielikirjasta puhutaan, niin luulenpa, että olen lukenut `Don Quijoten`§ useammin kuin sanokaamme vaikkapa Kalevalan.

Kirjailijat

Joskus 1940- ja 1950-lukujen vaihteessa alkoi silloiseen asuntoomme Kampinkadulla kokoontua poikieni koulu- ja opiskelutovereita sekä tuttavia, jotka harrastivat kirjallisuutta tai jo olivat mukana kirjallisissa piireissä. Voisin ehkä mainita pari nimeä, joista käy selville, mistä nyt on kysymys: Jouko Tyyri ja Eino S. Repo. He olivat minun poikieni ystäviä, Tyyri taisi olla peräti luokkatoveri.

He kokoontuivat Kampinkadulle keskustelemaan asioista, jotka loppujen lopuksi aina kääntyivät kirjallisuuteen. Vähitellen alkoi kotonani vierailla sitten vanhempiakin kirjailijoita, kuten esimeriksi Olavi Paavolainen ja Matti Kurjensaari.

Aivan erityinen yllätys minulle näiltä ajoilta oli se, että vaimoni kaikessa salaisuudessa oli harrastanut kirjoittamista, mistä hän ei minulle ollut koskaan sanallakaan maininnut. Hän oli tavattoman kiinnostunut kodissamme käydyistä kirjallisista keskusteluista.

Mutta aika vaatimattomastihan nuo kotiimme kokoontuneet kirjalliset piirit alkoivat. Vähitellen näistä satunnaisista vieraista tuli sitten pysyviä vieraita. Myöhemmin kirjailijoiden piiri laajeni ja tämä tapahtui nimenomaan silloin, kun muutimme Linnaan asumaan.

Opetuslaitos

"Suomen opetuslaitoksella on aina ollut erittäin voimakas yhdenmukaistava ote sen vaikutuspiiriin joutuneeseen nuorisoon. Työläis- ja talonpoikaiskodeista lähteneet ylioppilaat ovat usein jo oppikoulussa, mutta eritoten yliopistossa irrottautuneet vanhempiensa aatteellisista katsomuksista. Ympäristön vaikutuksesta tai suorastaan alemmuuskompleksin vuoksi he ovat silloin siirtyneet sosiaalisen nousun mukana poliittiseen oikeistoon. Voidaan sanoa, että aidon proletaarikodin lapsista on yliopiston uniformoivan porvarimuotin kautta yleensä tullut vallitsevan järjestelmän luotettavia palvelijoita.

Mutta onko varmaa, että näin jatkuu?

Meillä kyllä ajatellaan, että maailman ideologiat eivät kykene häiritsemään impivaaralaista rauhaamme. Mutta meilläkin on omien olosuhteittemme pohjalta nousemassa tekijöitä, jotka saattavat rikkoa entistä yhtenäisyyttä.

Ei ole kulunut pitkää aikaa siitä, kun akateeminen arvo takasi tutkintoa vastaavan työpaikan ja varman sijoittumisen etupenkeille. Yliopisto-opintojen yllä leijaili silloin vahva turvallisuuden tunne. Nyt on tilanne toinen. Kautta maan kilpaillaan oppikouluun ja yliopistoon pääsystä. Tutkintonsa suorittaneetkin saavat etsiä työtä suhdanteiden heiketessä. Paikka ja palkka eivät läheskään aina vastaa odotuksia. Tämän päivän opiskelija tuntee epävarmuutta ja turvattomuutta, huomisen maisteri tai insinööri saattaa pahoin pettyä. Ankara paine koetaan jo varhaisina kouluvuosina.

Konservatiivien mukaan tämän epäkohdan perussyy olisi koulutuksen demokratisoinnissa, siinä että oppia pyritään jakamaan liian laajalle nuorisojoukolle. Tämä väite on taantumukselliinen. Tinkiminen koulutuksessa jarruttaa sitä kehitystä, joka takaa meille aseman sivistyskansojen joukossa. Kansassa piilevä lahjakkuus on arvokkain malmimme. Sen löytämiseen ja rikastamiseen perustuu kaikkinainen kasvu. Voimme huoletta vaatia yhteiskunnalta, että sen on kyettävä käyttämään koulutuksen tuottama jalostettu työvoima." (42)

Tässä vaiheessa odotan opetuslaitokselta objektiivisuutta, ennakkoluulottomuutta ja edistyksellisyyttä.

Nuoriso

"Tässä me nyt sitten olemme protestimyrskyssä. Mitä oikein vastaamme nuorille kriitikoille, joiden mielestä systeemiä on kiireesti korjattava? Sitä minä en osaa sanoa, mutta uskallan väittää, että juuri tähän haasteeseen demokratian on pystyttävä vastaamaan. Vastausta ei voida viivyttää, se on annettava ensi tilassa. Järjestelmämme ei kehity onnellisesti, ellei elämäntehtäviinsä valmistautuva nuoriso näe työssään mieltä ja tarkoitusta. Vastuussa olevan sukupolven olisi nyt kerrankin kuunneltava nuorempia ja palautettava heidän luottamuksensa turvattuun tulevaisuuteen.

Nuorten vaivoihin on olemassa tietenkin myös toinen lääke, jota eräät konservatiivit suosittelevat. Häiriöt nuorten käyttäytymisessä aiheutuvat näiden oikeauskoisten mielestä yksinomaan esivallan heikkoudesta ja kasvattajien velttoudesta sekä radikaalien aatteiden suvaitsemisesta. Kuri ja järjestys maassa kyllä säilyvät, kunhan ne jälleen kohotetaan kunniaansa ja niiden noudattamista valvotaan rautaisella kädellä. Se on tie, jolla me jälleen saamme ihanteellisen nuorison. Näitä ryhdikkäitä neuvoja on tullut paitsi keskiluokan ja keski-ikäisten edustajilta myös poliittisesta keskustasta. Niitä kuunnellessani olen saanut itsekseni ihmetellä, mihin ikäluokkaan tai aatesuuntaan oikeastaan kuulun." (43)

Minulla on ollut kontakteja niin sanoakseni pystysuorassa linjassa eri ikäryhmiin. Olen saanut kosketuksen kansalaisiin teini-ikäisistä lähtien. Olen pyrkinyt tutustumaan heidän mielipiteisiinsä ja ymmärtämään heidän näkökantojaan. Tämä on hyvin perusteltu pyrkimys sen vuoksi, että parinkymmenen vuoden kuluttua he ovat Suomen mielipiteenmuodostajia ja kun pannaan siihen vielä 10 vuotta lisää, he ovat Suomen päätöksentekijöitä.

"Silloin, kun tietään valitsevan ihmisen vapaus vaihtuu sidonnaiseen arkeen, on nuoruus takanapäin. Tämä tapahtuu yleensä silloin, kun opinnot ovat päättyneet ja tutkinnon suorittanut sijoittuu uralleen. Siinä hän miltei säännönmukaisesti, mutta ei suinkaan aina, joutuu vankkojen sosiaalisten seikkojen puristukseen, jolloin häneltä kysytään enemmänkin suojaväriä kuin ajattelemista. Hänestä tulee helposti liian sopeutunut ihminen, hän rasvoittuu ennenaikaisesti sekä henkisesti että fyysisesti. Tätä nurinkurista kehitystä seuratessa tulee monesti mieleen, että nuoruutta olisi voitava pidentää. Siten kehotukselle: ajattele, kun kerran voit, saataisiin oikeaa pohjaa ja enenevää tehoa.

Ennakkoluulottomasti ajatteleva nuoriso on tulevaisuuden ideologinen pommi. Siinä on maailman toivo." (44)

Aate

On tietysti helppo sanoa, että tasavallan presidenttinä minä olen puolueiden ylä- ja ulkopuolella, mutta jos minun olisi annettava aatesuunnalleni jokin yleismääritelmä, niin lähtisin etsimään sitä radikaali-sanan pohjalta. En kuitenkaan sillä tavoin kuin sivistyssanakirja sanaa radikaali näyttää määrittelevän: että radikalismi on jonkinlaista äärimmäisyyskantaisuutta. Minun radikalismini on sellaista maltillista radikalismia, joka ei pelkää uudistuksia, vaan etsii järkeviä uudistuksia yhteiskunnassa.