Johtopäätöksiä Ruotsin vaaleista.

Vaikka nyt jos milloin olisi syytä pyrkiä seuraamaan veristä Lähi-itää tai ainakin tarinoimaan Englannin kuninkaallisen hurmaajaprinssin vierailusta Suomessa, saattaisi näyttää skandinaavisen veljeyden väheksymiseltä, jos ei tuoreltaan käsiteltäisi Ruotsin kuningaskunnassa suoritettuja ensimmäisiä yksikamarisen eduskunnan vaaleja. Aihe on kyllä jo niin kaluttu, että ei siitä mahda mitään uutta irrota, mutta voidaan puolustautua sillä, että herkullinenkin aihe saattaa antaa yhtä laihan lopputuloksen. Vaikeutena on lisäksi se, että Ruotsin vaalien tulos ei runsaiden postiäänten vuoksi ole vielä täysin tiedossa.

Neljä seikkaa on tähänastisten numeroiden perusteella pidetty - ja kai pidettävä - vaaleille olennaisena. Ne ovat: 1) sosiaalidemokraattien tappio; 2) keskustapuolueen voitto; 3) kommunistien vahvistuminen; ja 4) oikeistopuolueen jatkuva alamäki. Mutta yksikään näistä erikseen eivätkä kaikki nämä yhteensä merkitse käänteentekevää muutosta Ruotsin poliittisessa maisemakuvassa. Vaikka sosiaalidemokraatit ovat menettäneet vuoden 1968 vaaleissa suureksi yllätyksekseen saavuttamansa ehdottoman enemmistön, vasemmisto yhdessä kyennee myös postiäänten laskemisen jälkeen toteamaan pitävänsä hallussaan enemmistöä sekä valitsijakunnassa että valtiopäivillä.

Mutta kommunistien vahvistuminen sosdemojen kustannuksella merkinnee sitä, että Ruotsi on saanut osakseen vähemmistöhallituksen ajanjakson. Tämä mahtaa olla pettymys nimenomaan entiselle pääministerille Erlanderille, jonka poliittiseen ajatteluun kiinteästi liittyi lujan ja jatkuvan enemmistöhallituksen tarpeellisuus.

Tietenkin voidaan kysyä, miksi Ruotsissa ei muodosteta sosiaalidemokraattien ja keskustapuolueen yhteistä hallitusta. Sillä olisi vahva enemmistö takanaan ja se olisi nimenomaan riippumaton kommunistien kannatuksesta. Kerran 1950-luvulla sosiaalidemokraatit ja silloinen talonpoikaispuolue hallitsivat yhdessä lähes 7 vuoden ajan ja kaikki sujui varsin tyydyttävästi. Miksi tätä asetelmaa ei voida uudelleen rakentaa?

Pääministeri Palme on jo ehtinyt sosdemojen puolesta vastata, että he eivät mene yhteishallitukseen porvarillisten puolueiden kanssa. Se ei voi merkitä muuta kuin että he ovat varmoja sellaisesta kommunistien tuesta, että porvaripuolueet eivät voi kaataa heidän vähemmistöhallitustaan. Edelleen Palme tovereineen ajattelee, että puolueen tulee ja puolueella on mahdollisuus jatkaa lähes neljän vuosikymmenen mittaan noudattamansa maltillisen, revisionistisen uudistus- eli reformipolitiikan toteuttamista. Samalla sos.dem.puolue haluaa suojata vasemman kylkensä kommunisteja vastaan, eikä vain kommunisteja vastaan, vaan oman puolueen sisällä olevan vasemmistonuorison paineelta.

Nyt on niin, että voittaneen keskustapuolueen johtaja tohtori Gunnar Hedlund, jota ei turhaan pidetä ylivoimaisena poliittisena taktikkona koko Pohjolassa, on kohta vaalien jälkeen tarjonnut hallitusyhteistyötä sosiaalidemokraateille. Mutta ei ole epäilystäkään, että Hedlund ei tähän yhteistyöhön ryhtyisi, jos se osoittautuisi mahdolliseksi. Päinvastoin, hänellä on kaikki syy pelätä hallitusyhteistyötä vasemmiston kanssa kuin ruttoa. Hän näet muistaa hyvin, että juuri yhteisen hallituksen aikana silloinen talonpoikaispuolue kärsi vaalitappion toisensa jälkeen, ja heikoimmillaan puolueen kannatus oli seitsemässä prosentissa, kun se nyt on yli 20 %. Yhtenä syynä tähän nousuun on asiallisesti jyrkkä vaikka muodoltaan sävyisä ja sisällöltään ovela oppositiopolitiikka sosiaalidemokraatteja vastaan. Toisena syynä puolueen poikkeukselliseen nousuun on nimen muuttaminen ja menestyksellinen tunkeutuminen kaupunkeihin sekä muihin asutuskeskuksiin. Mutta suuri ansio puolueen jatkuvaan kasvamiseen on sen puheenjohtajan Gunnar Hedlundin saavuttamassa kansansuosiossa. Se on - varsinkin Suomen oloja ajatellen - tavallaan ihme, sillä Hedlund on esiintymisessään säyseä ja asiallinen, ja välttää kaikkea, joka vivahtaakin räikeyteen ja demagogiaan. Hän tekee kaikessa ukkomaisuudessaan kuitenkin hyvin vakuuttavan vaikutuksen, hän on tietorikas ja hänellä on tarkkavainuisin poliittinen nenä koko kuningaskunnassa. Häntä pidetään yleisesti talonpoikaisovelana, mutta ehkäpä juuri se seikka on lisännyt hänen kannattajiensa joukkoa. Selvää on, että tällainen poliitikko nyt katsoo olevansa taktillisesti viisasta tyrkyttää hallitusyhteistyötä sosiaalidemokraateille. Kun hän sanoo, että tällä tavalla vapautuisitte kommunistien tuen tarpeesta ja siitä riippuvuudesta, johon yksin hallitsemalla pakostakin joudutte, hän tietää saavansa puolelleen kaikkien porvareiden myötämielisyyden. Mutta varmaa on, että jos tämä yhteishallituksen ajatus näyttäisi ottavan tulta, Hedlund torpedoisi sen yhtä ehdottomasti kuin taitavastikin.

Odottamattoman suureksi muodostuneen postiäänimäärän vuoksi on vaalien tulos tätä kirjoitettaessa vielä auki, mutta todennäköisenä on pidettävä, että vasemmisto säilyttää lasketun enemmistön, vaikka muutoksia porvaripuolueiden hyväksi tapahtuukin. Jos näin käy, se merkitsee Palmen hallituksen jatkumista.

Millaista sosialismia Ruotsissa tullaan näiden vaalien jälkeen toteuttamaan?

Vaikka Palme on radikaalimpi kuin Erlander, on oletettavissa, että kurssi ei juuri muutu. Sos.dem.puolueen taktikot ovat tosin Skyllan ja Kharybdiken välissä. Jos puolue menetti enemmän ääniä porvaristolle, se pakottaa maltillisella politiikalla voittamaan nämä kannattajat takaisin. Jos taas menetys suuntautui vasemmalle, on se merkkinä entistä vasemmistolaisemman hallituspolitiikan tarpeellisuudesta. Lisäksi on pidettävä mielessä nuorison radikalisoituminen, mikä näkyy sos.dem.puolueen omassa piirissä. Mutta erikoisena ilmiönä on Ruotsissa pidettävä maolaisuuden esiintymistä. Marxisti-leninistit saivat valtiopäivävaaleissa vain 0,4 % äänistä. Samaan aikaan toimitetussa koulunuorison parissa suoritetussa äänestyksessä saivat marxisti-leninistit, siis maolaiset, 4,4 % äänistä, kun taas virallinen kommunistinen puolue sai tyytyä 4,1 prosenttiin.