4

Suomesta Pohjoismaana

Yhteiskuntatieteilijät puhuvat viiteryhmistä, joihin yksilö kuuluu ja joihin hänen pitääkin kuulua. Kansoillakin on viiteryhmänsä. Meille sellainen on Pohjoismaat.

Pohjoismaisuus on Suomelle enemmän kuin tahdonvallan asia: se on erottamaton osa historiaamme, taustaamme, kulttuuriamme, yhteiskunta- ja talousjärjestelmäämme, tapojamme, lakejamme ja uskontoamme.

Ennen oli tapana sanoa, että meitä suomalaisia yhdistää muihin Pohjoismaihin yhteinen vapauskäsite. Nyt ymmärrän, että yhdistävät siteet ovat paljon sitäkin lujemmat.

On kysymys olemuksemme koko syvimmästä laadusta.

Viiden Pohjoismaan välillä vallitseva suhde eroaa monessa mielessä niin sanotuista tavanomaisista kansojen välisistä suhteista. Meillä on voimakas keskinäinen sukulaisuudentunne. Muistot, tavat, perinteet ja lukuisat ulkonaiset seikat ovat kaikki olleet voimakkaasti luomassa tätä alituisesti kasvavaa yhteenkuuluvuudentunnetta. Samankaltaiset kohtalot ja monessa suhteessa yhtäläinen elämänkatsomus ovat voimistaneet sitä. Lisääntyvät yhteiset edut tulevat kehittämään sitä entisestäänkin.

Ulkopuoliset, joiden joskus on vaikea ymmärtää Pohjoismaiden yhteyttä, kysyvät aika ajoin, tuleeko se ehkä johtamaan jonkin asteiseen yhdenmukaistamiseen, integraatioon.

Oma vastaukseni on kielteinen.

Pohjoismaiden yhteyden erikoislaatu tulee esille nimenomaisesti siinä, että se ei merkitse eikä sen tarvitse merkitä mitään poliittista yhdenmukaisuutta tai konformiteettia. Samalla kun Pohjolan maat edelleen laajentavat ja syventävät kaikkia niitä monilukuisia siteitä, joilla ne liittyvät toisiinsa sivistyksellisellä, taloudellisella ja sosiaalisella alueella, ne ylläpitävät ja kehittävät kukin omalta pohjaltaan suhteitaan maailman muihin kansoihin. Jokainen niistä päättää itse kannanotoistaan kansainvälisissä kysymyksissä, toki tietäen sen ja myöntäillen sitä, mitä toiset Pohjoismaat tekevät.

Juuri tältä kannalta pohjoismainen viiteryhmämme muodostaa hyvin erikoislaatuisen - haluaisin sanoa etuoikeutetun - valtioryhmittymän vielä 1980-luvun maailmassakin. Meillä on muodollisen avioliiton edut ilman pakkoinstituution haittoja ja yhdenmukaistamisvaateita.

Suomen suhteita muuhun Pohjolaan voidaan tarkastella kahdesta näkökulmasta. Toisaalta Suomi on pohjoinen maa, joka valtiollisen järjestelmänsä ja tapojensa perusteella kuuluu läheisesti muiden Pohjoismaiden yhteyteen. On sen tähden luonnollista, että olemme yhteistyössä keskenämme elämän eri aloilla.

Toisaalta Pohjola on myös alue, jolla on kaikkein suurin merkitys Suomen ulkopoliittiselle turvallisuudelle.

Käsittelen aluksi suhdettamme Pohjolaan viimemainitusta näkökulmasta.

Suomen näkemystä pohjoismaisesta yhteistyöstä ovat perinteisesti sävyttäneet nimenomaan turvallisuuspoliittiset näkökohdat. Siitä historia tarjoaa monta selvää esimerkkiä. Tänä päivänä voisi jännityksen lisääntyminen Pohjolassa tehdä tyhjäksi paljon siitä, mitä Suomi on saanut aikaan toisen maailmansodan jälkeen. Sodan loppuminen ei suinkaan poistanut päiväjärjestyksestä Pohjolaa koskevien strategisten seikkojen merkitystä. Ne ovat päinvastoin, ja valitettavasti, viime vuosien kehityksen tuloksena saaneet lisää painoa kansainvälisessä politiikassa.

Erityinen pohjoismainen yhteenkuuluvuudentunne, joka meissä kaikissa on niin voimakkaana, nojaa vanhaan ja lujaan perustaan. Ulkopuolisesta tarkastelijasta saattaa tuntua jonkinlaiselta paradoksilta, että Pohjoismaat, jotka ovat valinneet erilaiset turvallisuus- ja kauppapoliittiset perusratkaisut, voivat siitä huolimatta harjoittaa mitä läheisintä yhteistyötä lähes kaikilla yhteiskunnallisilla aloilla. Meille tämä yhteistyö on kuitenkin jo vuosikymmenien ajan ollut itsestään selvä asia. Eroavuuksiin turvallisuus- ja kauppapolitiikassa on olemassa luonnolliset syyt, joita me kukin omalla tahollamme pidämme arvossa. Suomi ja Ruotsi rakentavat politiikkansa puolueettomuuden varaan, kun taas Norja, Tanska ja Islanti ovat liittyneet Natoon. Nämä maittemme turvallisuuspoliittiset eroavuudet eivät suinkaan himmennä sitä tosiasiaa, että Pohjoismaiden kannanotot kansainvälisissä kysymyksissä ovat useimmiten samanlaisia. Tämä yhteisymmärrys tulee ehkä selvimmin esille YK:n ja sen eri elimien piirissä tapahtuvana hedelmällisenä pohjoismaisena yhteistyönä.

Pohjoismaista nimenomaan Norjan asema on aseteknisen ja suurstrategisen kehityksen myötä viime aikoina ollut erityisen huomion kohteena. Haluan korostaa, että Suomi kunnioittaa sitä rauhallisuutta ja malttia, joka on luonteenomaista Norjan tukikohtapolitiikalle ja sen spekulaatioista vapaalle turvallisuuspolitiikalle ylipäänsä, mukaan lukien suhtautumisen ydinaseisiin.

Silloin tällöin on 2. maailmansodan jälkeen esitetty suunnitelmia ja kaavailuja pohjoismaisesta puolustusliitosta, johon myös Suomi kuuluisi jäsenenä. Olen ottanut asiaan kantaa eräissä yhteyksissä, esimerkiksi vuonna 1965.

Käsitykseni on edelleen, että niin hyvin Tanska kuin Norjakin tulevat säilyttämään jäsenyytensä länsimaisessa sotilasliitossa. Siten ajatus laajasta pohjoismaisesta puolustusliitosta ei ole näiden maiden kohdalla reaalisella pohjalla.

Suomen osalta ehdotus taas perustuu väärinkäsitykseen Suomen ulkopoliittisesta asemasta. Suomen ulkopolitiikassa ei ole tultu YYA-sopimuksessa määriteltyihin realiteetteihin konjunktuureista johtuen. Sopimus ilmaisee Suomen pysyväiset ulkopoliittiset intressit.

Joskus on kysytty, onko pohjoismaiselle yhteistyölle haittaa siitä, että maiden turvallisuusjärjestelyt rakentuvat kokonaan erilaisille ratkaisuille. Väheneekö Suomen liikkuma-ala Pohjolassa sen vuoksi, että Tanska, Islanti ja Norja ovat Naton jäseniä?

Asia on sillä tavalla, että kukin Pohjoismaa teki kolmisen vuosikymmentä sitten turvallisuuspoliittiset perusratkaisunsa omien harkintojensa mukaan. Mutta voimme panna merkille, kun tarkastelemme näitä ratkaisuja, että Suomen asema otettiin tällöin koko ajan huomioon. Voidaan päätellä, että näillä ratkaisuilla, vaikka ne olivat siis muodollisesti katsoen ja tavallaan myös asiallisesti katsoen erilaisia, oli kuitenkin tietty yhteys.

Pohjoismaiden yhteistyö on osoittautunut elinkelpoiseksi ja mukautumiskykyiseksi. Korostan erityisesti sanaa mukautumiskykyisyys.

Monista eroavuuksistaan huolimatta Pohjoismaat eivät voi väistää sitä tosiasiaa, että niillä on oma identiteetti, että ne muodostavat maantieteellisesti ja yhteiskunnallisesti omaleimaisen yhteisön. Kukin Pohjoismaa on perinteisesti tottunut ottamaan ratkaisuissaan muut Pohjoismaat huomioon. Siitä on ollut hyötyä kaikille. Pieninä valtioina olemme alistuneet ajattelemaan, että olemme lähinnä kansainvälisen politiikan kohteita, objekteja. Mutta Pohjoismaat ovat myös kukin kohdaltaan subjekteja, sen tekijöitä. Pohjoismaiden hallituksilla on sekä oikeus että omien kansojensa edessä velvollisuus pyrkiä vaikuttamaan - silloin kun se on mahdollista - tämän alueen asemaan maailmanpolitiikan muuttuvissa asetelmissa. Olen vakuuttunut, että vaikuttaminen on mahdollista, edellyttäen, että Pohjoismaat yhdessä avoimesti keskustellen hakevat siihen keinoja.

Suomen turvallisuus kytkeytyy läheisesti Pohjolan yleiseen tilanteeseen. Kuta varmempi rauhantilan säilyminen on koko Pohjolassa, sitä varmempi on Suomen oma asema.

Vastaavasti suurstrategisen kilpailun ulottaminen Pohjolan alueelle koskettaa meitä mitä läheisimmin. On pakko todeta, että nimenomaan pohjoisimman Suomen, Lapin, asema on viime vuosina tullut yhä huolestuttavampien spekulaatioiden ja arvailujen kohteeksi.

Me suomalaiset emme ole niitä aiheuttaneet.

Meidän tehtävämme on huolehtia siitä, että pohjoismaisille naapureillemme ja ulkopuolisille suurvalloille lopullisesti valkenisi, että noihin spekulaatioihin ei ole aihetta.

Puolueettomuuspolitiikkamme tavoitteena ja sen onnistumisen varsinaisena edellytyksenä on Pohjolan ja koko Euroopan rauhan säilyminen.

Meillä on myös oikeus kansallisen etumme nimissä ilmaista kielteinen kantamme toimenpiteistä, jotka voivat järkyttää Pohjois-Euroopan rauhanpolitiikan perusteita.

Vuonna 1965 totesin, että sotilaspoliittisen asemamme helpottuminen sodan jälkeisen kansainvälisen tilanteen kehityksen valossa on edistänyt turvallisuutemme lujittumista. Pohjolan alue ei enää pitkään aikaan ole näytellyt tärkeää osaa kansainvälisissä kiistakysymyksissä, sanoin. Niin ikään totesin, että yleensäkin voidaan suursodan todennäköisyyden arvioida vähentyneen tapahtuneen asekehityksen johdosta. Katsoin myös, että oman maamme ja koko Pohjolan alueen strateginen merkitys on suurvaltojen kannalta pienentynyt.

Tänä päivänä ei näin optimistista arviota voi valitettavasti enää esittää.

Olen kuitenkin siinä vakaassa käsityksessä, että kaikki asianosaiset valtiot katsovat olevan etujensa mukaista pitää Pohjois-Euroopan alue edelleen kansainvälisen jännityksen ja spekulaatioiden ulkopuolella. Käsitän asian niin, että tämä olisi edelleen kaikkien asianomaisten, suurvaltojenkin, edun mukaista myös siinä onnettomassa tilanteessa, että uusi varustelukierros nostaisi Euroopan niin sanotun "kauhun tasapainon" yhä korkeammalle ja entistä vaikeammin hallittavalle tasolle.

Kokemus osoittaa, että pienet maat joutuvat usein kärsimään avoimissa konfliktitilanteissa. On sekä meidän maamme että muidenkin Pohjoismaiden etujen mukaista poistaa kaikki ne syyt, jotka voisivat aiheuttaa levottomuutta tässä maailman kolkassa.

Totean vielä, että Ruotsin puolueettomuus sekä Norjan ja Tanskan asettamat rajoitukset Naton suuntaan ovat erittäin merkityksellisiä Suomelle.

Unohtaa ei myöskään sovi, että mitä vakaammat suhteemme Neuvostoliittoon ovat, sitä turvatumpi on myös Ruotsin ja muun Pohjolan asema. Nimenomaan tämä näkökanta jää nähdäkseni yleisessä keskustelussa liian vähäiselle huomiolle.

Pohjoismaalaisina meidän täytyy kyetä puhumaan keskenämme. Näkemykseni mukaan meidän on tehtävä kaikkemme, jotta sellaisia vakavia selkkauksia, joiden vaikutukset ovat vaikeasti ennusteltavissa, ei pääsisi syntymään tässä osassa maailmaa.

Voimme vain kuvitella, minkälainen kuilu avautuisi, jos Pohjoismaat ajautuisivat eri puolille avoimessa konfliktitilanteessa.

Pohjoismaat, Suomi yhtenä niistä, ovat 2. maailmansodan jälkeisen ajan saaneet nauttia harvinaista etua: ne ovat maaryhmänä, mutta kukin omien edellytystensä ja oman politiikkansa pohjalta, jääneet sotilasliittoutumien välisen kärjistyneimmän jännityksen ulkopuolelle.

Pohjoismaiden "loitonnettu" asema ei ole uhannut kenenkään ulkopuolisen elintärkeitä etuja, päinvastoin.

Keskeinen selitys tähänastisen myönteisen tilanteen säilymiselle on, että yhdenkään Pohjoismaan ei ole turvallisuuspoliittisista tai muista syistä tarvinnut tuoda alueelleen ydinaseita. Tämä tosiasia - että alueella ei ole ollut eikä ole ydinaseita tai ydinasejärjestelmiä -  on Pohjolassa vallitsevan status quon ja vakaan tilanteen välttämätön edellytys.

Nimeeni yhdistettyä ajatusta Pohjolan ydinaseettoman vyöhykkeen perustamisesta - toisin sanoen Pohjolan ydinaseettomuuden vakiinnuttamisesta - tulkitaan, hyvässä uskossa tai tahallaan Pohjoismaissakin vielä joskus väärin. Siksi lienee paikallaan kerrata, mitä sanoin Tukholmassa toukokuussa 1978:

"Olemme Euroopassa joutuneet lisääntyvien sotilaallis-teknisten vaaratekijöiden kauteen. Sotateknologian kehitys yhtyneenä jatkuvaan epäluottamukseen vastapuolta kohtaan on lisännyt laadullista kilpavarustelua pelottavalla tavalla. Moderni varustelu etenee kiihtyvällä vauhdilla. Sen hillitseminen ja kahlitseminen ei siedä viivyttelyä. Aseidenriisuntaneuvottelut ovat tätä nykyä kilpailua ajan kanssa. Vaikka joukkotuhoaseita omistavilla ja niitä edelleen kehittävillä on aseidenriisuntakysymyksissä päävastuu, nämä äärimmäisen keskeiset kansainvälisen politiikan ongelmat eivät ole pelkästään sotilasliittoutumien asioita. Ne koskevat myös sotilaallisesti vähävoimaisia, myös pieniä, liittoutumattomia ja puolueettomia maita."

Viime vuosien asetekninen kehitys on kuitenkin johtanut siihen, että meidän Pohjolan asukkaina on mentävä vieläkin pidemmälle alueellisen näkökulman konkretisoinnissa. Ydinaseistusta - sekä räjähteitä että maaliinsaattamisvälineistöä - samoin kuin asejärjestelmien tarkkuutta ja ohjattavuutta - on kehitetty siihen suuntaan, että kammotun yleismaailmallisen ydinasesodan asemesta voitaisiin todella käydä rajoitettu ydinasesota.

Aseteknologian osalta tyydyn vain viittaamaan miniydinräjähteisiin, täsmäaseisiin, neutronaseeseen ja risteilyohjuksiin. Pidän rajoitetun ydinasesodan teorioita mielettöminä, sillä ne ovat osaltaan vain synnyttämässä yleistä ydinkatastrofia. Mutta tärkeää on huomata niihin sisältyvä poliittinen kehitystrendi.

Rajoitettu ydinasesota merkitsisi selvästi sanottuna ydinasesodan eurooppalaistumista. Eikä Pohjois-Eurooppa suinkaan jää syrjään näiden strategioiden vaikutuksilta.

Vilkaisu karttaan osoittaa, miksi asia on näin. Mitä merkitsisi eurooppalaisessa konfliktitilanteessa Pohjolan pienille maille esimerkiksi se, että suurvaltojen ohjukset ydinkärkineen liikkuisivat muutaman sadan metrin korkeudessa niiden ilmatilan yli hakeutuen vastapuolella oleviin kohteisiinsa?

Mitä merkitsee poliittiselta kannalta tällaisen mahdollisuuden pelkkä olemassaolo Pohjolan kahdelle puolueettomuuspolitiikkaa harjoittavalle maalle?

Puolueettomat maathan ovat velvolliset estämään ilmatilansa loukkaamisen.

Uusi asetekniikka on omiaan tuomaan uusia epävarmuustekijöitä myös Pohjolan turvallisuuspoliittiseen tilanteeseen. Tämä ei voi olla kenenkään etujen mukaista.

Jo pelkästään risteilyohjusten käyttämisen mahdollisuus on omiaan vetämään ulkopuolisetkin mukaan niille kuulumattomiin selkkauksiin.

Aseidenriisuntaneuvottelujen pitkittyessä ja aseteknologian kehityksen lisätessä ydinaseselkkauksen vaaraa Pohjois-Euroopassa olisi Pohjoismaiden oman etunsa nimissä ryhdyttävä keskenään ja yhdessä asianomaisten suurvaltojen kanssa neuvotteluihin asevalvonnasta. Tavoitteena olisi erillinen Pohjoismaita koskeva sopimusjärjestely, joka mahdollisimman täydellisesti eristäisi Pohjoismaat yleensä ydinasestrategian ja erityisesti uuden ydinaseteknologian vaikutuksilta.

Pohjolaa koskevan sopimuksen lähtökohdaksi tarjoutuu toukokuussa 1963 esittämäni ajatus ydinaseettoman vyöhykkeen perustamisesta Pohjolaan. Tuolloin totesin, että yksikään Pohjoismaista ei ollut - turvallisuuspoliittisten ratkaisujensa erilaisuudesta huolimatta  - hankkinut itselleen ydinaseita ja että ne eivät halua muiden valtojen ydinaseita sijoitettavan alueilleen.

Ennustin parisen vuotta sitten oikein Euroopassa sittemmin tapahtuneen kehityksen. Ikävä kyllä.

Korostin, että Suomi ei näe riskinä sen tai tämän suurvallan tai sotilasliiton politiikkaa, vaan nimenomaan hillitsemättömän, uusia asejärjestelmiä synnyttävän varustelukilpailun alkamisen. Oman maani puolesta esitin vakavan vetoomuksen, että voimakeinoja ja mahdollisuuksia hallussaan pitävät suurvallat eivät tekisi Euroopassa ratkaisuja, jotka saattaisivat aloittaa uuden varustelukierteen tai viedä kompromisseilta ja neuvotteluilta onnistumisen mahdollisuudet.

Paasikivi oli harras pohjoismaisen yhteistyön kannattaja, kuten tiedetään. Mutta hän suhtautui suorastaan kielteisesti Suomen jäsenyyteen Pohjoismaiden Neuvostossa. Kirjoittaessani "Omaan Maahan" artikkelia Paasikivestä etsin esille vanhoja muistiinpanojani ja löysin pienen paperilapun, johon olin tehnyt merkintöjä Paasikiven John Österholmin kanssa 19.11.1954 käymästä keskustelusta sen mukaan kuin Paasikivi oli minulle sitä selostanut. Kun Österholm oli suositellut liittymistä Pohjoismaiden Neuvostoon, oli Paasikivi vastannut torjuvasti ja perustellut mielipidettään sillä, että se herättäisi Neuvostoliitossa turhaan epäluuloja meitä kohtaan.

Asianlaita todella oli niin, että Neuvostoliiton lehdistössä oli ollut varoittavia kirjoituksia Suomen liittymisestä Pohjoismaiden Neuvostoon, minkä ohessa myös SKDL:n lehdet olivat tätä ajatusta kärjekkäästi arvostelleet.

Asiasta keskusteltiin vuoden 1955 aikana, mutta varovaisuussyistä päätettiin, että asia saisi odottaa. Kun Paasikivi oli kutsuttu syyskuussa 1955 Moskovaan, oli hänen kanssaan sovittu, että kysymystä Pohjoismaiden Neuvostosta ei otettaisi siellä keskustelujen kohteeksi.

Tuollaisen monta päivää kestävän neuvottelumatkan aikana tarjoutuu tilaisuus vaihtaa mielipiteitä yksityisesti mm. päivällisillä, vastaanotoilla jne. Minulle tarjoutui tuolloin syyskuun 18. päivänä Suomen suurlähetystössä mahdollisuus keskustella silloisen pääsihteeri Hrustsevin kanssa Pohjoismaiden politiikasta.

Samassa yhteydessä saatoin myös vaihtaa mielipiteitä Pohjoismaiden Neuvostosta ja Suomen mahdollisesta jäsenyydestä siinä. Seuraavana päivänä oli valtuuskuntien viimeinen kokous. Siihen Paasikivi ei osallistunut, ja koska hän asui Moskovan ulkopuolella, en saanut häneen kosketusta. Minun oli siis toimittava oma-aloitteisesti. Olin näet huolellisesti mietittyäni sitä, mitä Hrustsev oli edellisenä iltana lausunut, ja neuvoteltuani vaikutelmistani suurlähettiläs Wuoren kanssa päättänyt ottaa esille kysymyksen Suomesta ja Pohjoismaiden Neuvostosta.

Kun valtuuskunta oli saanut esityslistaan merkityt asiat päätökseen, käytin puheenvuoron, joka ulkoasiainministeriössä säilytettävän muistion mukaan sisälsi seuraavaa:

"Haluaisin ottaa esille vielä yhden kysymyksen, joka ei välittömästi kuulu tämän neuvottelun tehtäviin. Kuten tunnettua neljä Pohjoismaata on perustanut Pohjoismaiden Neuvoston, joka käsittelee Pohjoismaiden yhteistaloudellisia ja sosiaalisia kysymyksiä, mutta ei puutu poliittisiin enempää kuin sotapoliittisiinkaan kysymyksiin, koska osa Pohjoismaista kuuluu Pohjois-Atlantin liittoon. Suomea on pyydetty jäseneksi Pohjoismaiden Neuvostoon, mutta Suomi ei ole siihen suostunut. Ei sen vuoksi, ettei se katsoisi siihen olevan asiallisia mahdollisuuksia, vaan siksi, ettei se ole halunnut häiritä Neuvostoliiton ja Suomen välisiä hyviä suhteita. Suomen liittyminen Pohjoismaiden Neuvostoon on Suomen oma asia, mutta meille on tärkeää, että me menettelemme tässä kysymyksessä niin, ettei väärinkäsitystä synny Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Siksi tahtoisin tarttua härkää sarvista ja ilmoittaa teille, että me aiomme ottaa esille kysymyksen liittymisestämme Pohjoismaiden Neuvostoon. Meille olisi tärkeää tietää, miten te tulette suhtautumaan tähän meidän päätökseemme. Voin vakuuttaa, että se ei muuta piiruakaan Suomen yleistä politiikkaa eikä erityisesti Suomen politiikkaa Neuvostoliittoa kohtaan. Suomen kansa, jolla on syvät historialliset perinteet ja hyvin läheinen vuorovaikutus kaikilla elämän aloilla Pohjolan kansojen kanssa, tuntisi mielihyvää ja tyydytystä, jos se voisi olla jäsenenä Pohjoismaiden Neuvostossa."

Pääministeri Bulganin totesi, että asia ei kuulu tämän neuvottelun piiriin, mutta pääsihteeri Hrustsev vastasi laajahkolla puheella, jossa hän käsitteli Neuvostoliiton suhtautumista Pohjoismaiden Neuvostoon ja niitä epäilyksiä, joita Neuvostoliitolla on ollut Pohjoismaiden Neuvoston suhteen.

Kun samana iltana tapasin Hrustsevin ja sanoin ymmärtäneeni, että Neuvostoliitolla ei ole huomauttamista liittymiseemme Pohjoismaiden Neuvostoon, hän ilmoitti, että käsitykseni oli oikea.

Paasikivelle saatoin kertoa omavaltaisesta toimenpiteestäni vasta valtuuskunnan kokouksen jälkeen. Kuultuaan selontekoni Paasikivi piti asiaa loppuun käsiteltynä, mutta sanottavampaa innostusta hän ei osoittanut. Hän epäili yhä edelleen liittymisemme aiheuttavan vaikeuksia suhteessamme Neuvostoliittoon.

Pohjoismaiden Neuvosto täyttää yhä tärkeän tehtävän. Mutta meidän ei tulisi sulkea silmiämme sen puutteiltakaan.

Pohjoismaiden Neuvoston yleiskokoukset ovat vuosi vuodelta paisuneet paisumistaan, mutta järjestön aikaansaamat tulokset ovat niin monen muodollisuuksista koolle saadun lukon takana, että asialliset saavutukset ovat jääneet verraten vähäisiksi. Luonteenomaista Neuvoston kokouksille ovat olleet kasvamistaan kasvaneet asiakirjavuoret. Kukin parlamentti on valinnut lukuisia virallisia edustajia. Lisäksi kunkin maan hallitus lähettää säännöllisesti kaikki mahdolliset ministerinsä kokouksiin. Näin valtuuskunnat kasvavat ylisuuriksi.

Ajatus pohjoismaisen taloudellisen yhteistyön laajentamisesta on sellaisenaan luonnollinen. Vuoden 1968 aikana tanskalaiset ehdottivat kiinteää taloudellista yhteistoimintaa Pohjoismaiden kesken. Ehdotus sai kaikkialla myönteisen vastaanoton. Alkuinnostuksen vallitessa ei kuitenkaan muistettu, että talouselämän samankaltaisuudesta huolimatta kullakin Pohjoismaalla oli valvottavanaan omia erikoisetuja, jotka olivat ristiriidassa jonkin toisen Pohjoismaan edun kanssa.

Nordekista ei tullut mitään, kuten muistamme. Ja varmaan niin oli parasta.

Vuonna 1954 tehtiin Suomen, Ruotsin, Norjan ja Tanskan hallitusten kesken sopimus yhteisistä työmarkkinoista. Se turvasi työvoiman vapaan liikkuvuuden Pohjoismaissa. Aate raja-aitojen kaatamisesta oli hyvä, mutta jos asiaa tarkastellaan Suomen talouselämän kannalta, harvoin löydetään naiivimpaa ajattelua tärkeän ratkaisun takaa. Kuviteltiin näet, että Suomelle on taisteltu tasavertainen asema esimerkiksi Ruotsin rinnalla, ottamatta huomioon Ruotsin talouselämän ylivoimaista kehitysastetta. Vuosikymmenien mittaan monet suomalaiset ovat muuttaneet naapurimaahan jopa umpimähkään, mikä on aiheuttanut usein vaikeuksia niin muuttajille kuin viranomaisillekin.

Vaikka monet erilaiset seikat, satunnaisetkin, ovat saaneet ihmiset liikkeelle, meidän on rehellisesti myönnettävä itsellemme, että laaja maastamuutto on merkinnyt julkista epäluottamuslausetta Suomen yhteiskunnalle. Koska Ruotsiin lähtijät ovat suureksi osaksi olleet nuorta ja vireätä väkeä, on lähtöalueella väestön rakenne vinoutunut siinä määrin, että taloudellisen ja sosiaalisen kehityksen edellytykset ovat siellä heikentyneet.

Tällaiseen elinvoiman jatkuvaan menetykseen Suomella ei ole varaa.

Pohjoismaisessakin mielessä Suomi ja Ruotsi muodostavat ainutlaatuisen naapuriparin. Maittemme monisatavuotinen historiallinen yhteys, joka on jättänyt perinnökseen samoille periaatteille rakentuvan valtio- ja yhteiskuntamuodon, yhtäläisen oikeuskäsityksen ja samanlaisen elämänkatsomuksen, muodostaa vankan pohjan, johon suhteemme myös nykymaailmassa nojautuvat. Tätä menneisyyden perintöä täydentää oivallisella tavalla etuyhteisyys, joka on luonut valtiollisten siteiden sijalle luonnollisen ja erottamattoman yhteenkuuluvaisuuden.

Itse asiassa Suomen ja Ruotsin välinen yhteistoiminta on nykyään vankemmalla pohjalla kuin koskaan aiemmin historiassa.

Kummankin maan itsenäisesti noudattama puolueettomuuspolitiikka vaikuttaa samansuuntaisesti rauhan ja turvallisuuden hyväksi. Taloudellinen vuorovaikutus on kehittynyt yhä monipuolisemmaksi. Ruotsi on kohonnut kärkisijoille Suomen kauppakumppanien joukossa. Myös tuotannollinen yhteistoiminta on osoittautunut molemmille hyödylliseksi. Taloudellisen yhteistoiminnan jatkumisen kannalta on myös tärkeää, että Suomi ja Ruotsi päätyivät samankaltaisiin ratkaisuihin järjestäessään suhteensa Euroopan talousyhteisöön.

Yhteistyö yhteiskuntaelämän kaikilla alueilla tapahtuu sekä kahdenkeskisellä että tietysti myös yleisellä pohjoismaisella pohjalla. Lienee melko mahdotonta löytää sellaista alaa, jolla asianomaiset suomalaiset edustajat eivät olisi läheisessä kosketuksessa ruotsalaisiin virkaveljiinsä. Tähän on myötävaikuttanut myös se tosiseikka, että Suomi on kehittynyt voimakkaasti viime vuosikymmenien aikana.

Uskon, että huolimatta Ruotsin taloudellisesta ja väestöllisestä etumatkasta voidaan täydellä syyllä sanoa, ettemme koskaan aiemmin ole olleet yhtä tasavertaisia kuin tänään.

Me Suomessa ja Ruotsissa näemme esiin tulevat ongelmat useimmiten samalla tavoin ja turvaudumme niissä samankaltaisiin ratkaisuihin. Harjoitamme läheistä ja hedelmällistä yhteistyötä kysymyksissä, jotka liittyvät kansainväliseen politiikkaan sekä käyttäytymiseemme Yhdistyneissä Kansakunnissa, rauhanturvajoukkojen lähettämiseen levottomuusalueille, työhön Euroopan turvallisuuden ja yhteistyön hyväksi, aseidenriisuntakysymyksiin, suhtautumiseen taloudellisten liittoutumien muodostamiseen ja moniin muihin ongelmiin  - sekä suuriin että pieniin.

Kumpikin valtio menettelee luonnollisesti kansallisten etujensa mukaisesti, mutta kuitenkin läheisen yhteyden ja yhteisymmärryksen hengessä.

Suomelle ja Ruotsille, joilla on niin pitkä yhteinen historia ja niin paljon yhteistä muisteltavaa, on tärkeää elää nykymaailmassa ja pysyä ajan vaatimusten tasalla.

Nuoruudessani kiivailin suomalaisen Suomen puolesta. Mutta vuosikymmenien mittaan olen oppinut ymmärtämään, että kaksikielisyys on meille suomalaisille rikkaus. Koko Suomen kansa on nyttemmin tajunnut, että ruotsin kielen säilyminen Suomessa ja ruotsinkielisen kansanosan aseman vahvistaminen on tärkeä tehtävä, joka vaatii yhteisiä ponnistuksia.

Aikoinaan kielitaistelu häiritsi maan rakentamista koko valtakunnan tasolla. Nyt taistelu on ohi, ja tämä on varmasti merkinnyt paljon ruotsinkieliselle väestönosalle. Olen sitä mieltä, että meidän ei pitäisi suhtautumisessamme kansallisiin, kielellisiin ja uskonnollisiin vähemmistöihimme tuijottaa yksinomaan asian muodollista puolta silloin, kun on kysymyksessä heikomman osapuolen turvallisuus, viihtyvyys ja olemassaolo. Tällaisissa asioissa meidän ei pitäisi ryhtyä halkomaan hiuksia, vaan osoittaa suvaitsevuutta ja suurpiirteisyyttä.

Pohjoismaisessa yhteydenpidossa minua on joskus kiusannut "helisevä fraseologia". Ehkä me Pohjolan asukkaat olemme hieman juhlavuuteen ja muodollisuuteen taipuvaisia. Mutta uskon, että olemme myös rehellisiä ja realistisia. Suoraan sanoen: saattaa olla mahdollista, että muu Pohjola unohtaa kohtalonyhteytensä Suomeen.

Sen näen tulevaisuuden vaarana.

Mutta meillä suomalaisilla ei ole varaa unohtaa kuuluvamme Pohjolaan. Ja loppujen lopuksi olen varma, että jos Suomi tarvitsee muuta Pohjolaa, muu Pohjolakin tarvitsee välttämättä Suomea  - myös tulevaisuudessa.