Yhtä ja toista.

Keisari Wilhelmin luovutus.

näytöstää kehittyvän aika visaiseksi asiaksi. Tosin juttu on ollut vireillä jo aivan välirauhan teosta asti, mutta huhuja Englannin vaatimuksesta saada keisari Wilhelm sotaoikeuden eteen tuomittavaksi sotaan syyllisenä, tähän asti pidetty yleensä enemmän tai vähemmän epävarmoina, suoraan sanoen - näin puolueettomissa maissa ei ole voitu käsittää, että liittoutuneilla olisi kylliksi häpyä työntää syytä sodan alkamisesta yksinomaan hävinneen niskoille. Ja samaten ei ole voitu ymmärtää liittolaisten voivan mennä vihamielisyydessään ja halpamaisessa kostonhalussa niin pitkälle, että vaatisivat osan voitetun Saksan kansan sodanaikana enimmin kunnioitetuista miehistä syytteeseen sotarikoksista, voittajien tuomioistuinten eteen. Mutta näin on sentään käynyt kaikin mokomin. Äskettäin jättivät liittoutuneet Hollannille, maalle, jossa keisari Wilhelm on saanut turvapaikan, kirjelmän, jossa vaadittiin hänen luovuttamistaan liittoutuneitten asettaman sotaoikeuden eteen. Tähän tosin antoi Hollanti niin miehekkään vastauksen, että lienee siinä kylliksi liittolaisvaltojen valtiomiehille. Hollanti vastasi, ett`ei se missään tapauksessa tule luovuttamaan keisari Wilhelmiä, vaan pitää kiinni vanhoista perinnäistavoistaan, avata porttinsa valtiollisesti vainotuille ja suojella heitä rajojensa sisäpuolella. Lisäksi samassa yhteydessä selitettiin ettei keisari Wilhelmiä voida katsoa rikkoneeksi Haagin rauhansopimusta vastaan eikä häntä voida oikeuden mukaan asettaa vastaamaan teoistaan liittolaisten tuomioistuinten edessä. Siinä oli nuuskua tarpeeksi engelsmanneille.

Asiasta kirjottaessaan ovat hollantilaiset sanomalehdet leimanneet Hollannin kieltäytymisen keisari Wilhelmiä luovuttamasta suorastaan hyväksi työksi liittolaisille, sillä näin ollen he säästyvät tekemästä häpeällisintä kostonhimonsa aikaansaamaa tekoa. Ja totta tämä onkin.

Yleensä mielipide koko sivistyneessä maailmassa, lukuunottamatta Englannin ja Ranskan Saksalle vihamielisimpiä piirejä, ovat moista vaatimusta vastaan. Siitä osottaa myöskin se julkinen vastalause, joka viime viikolla on julkaistu eräässä pääkaupungin lehdessä ja jossa seitsemisenkymmentä suomalaista oikeusoppinutta, tiedemiestä y.m. sangen huomatussa asemassa olevaa henkilöä, ovat lausuneet julki mielipiteensä tässä asiassa kuin myös yleensä Saksan kansan masentamista vastaan. Useassa liittolaismaan sanomalehdessä on myös noustu vastustamaan korkeimman neuvoston päätöstä keisari Wilhelmin luovuttamisesta. Italialaiset lehdet kirjottavat ankarasti luovuttamisvaatimusta vastaan ja selittävät Englannin haluavan valmistaa samallaisen kohtalon sille ainoalle joka on uskaltanut sitä vastustaa, kuin aikoinaan Napoleonille. Tällainen teko vastaisi tosin Englannin vanhoja perimätapoja, mutta oikeuden kanssa se olisi ristiriitainen, eikä toiset liittolaisvallat siihen voine yhtyä. Ja vaikka englantilaiset valmistelevatkin suuria määriä lentolehtisiä, joissa Saksan kansan silmissä koetettaisi saattaa n.k. sotaan syyllisiä rikoksellisiksi oman kansansa silmissä, on osa Englanninkin sanomalehdistöä noussut vastustamaan korkeimman neuvoston kantaa asiassa.

Sangen rehdin kuvan antoi Hollannin kansa itsestään tässä asiassa. On se Wilhemiina miehekäs ja omillaan seisova mamma, se täytyy myöntää.

Armahduskysymys

on nyt ratkennut. Kauan on se mieliä pitänyt jännityksessä, mutta nyt lopultakin on sen kohtalo tullut tietoon. Päättihän tosin eduskunta jo aikoja sitten laajan armahduksen antaa ja olikin sen puolella jotakuinkin suuri ääntenenemmistö. Kuitenkaan ei kysymyksen myönteinen loppupäätös ollut varma, sillä lakiehdotuksen piti saada presidentin hyväksymisen. Valtioneuvoston kannan asiassa saattoi olettaa olevan myönteisen, mutta presidentin kannasta oli vallalla mielipide, että se tulisi olemaan armahdusta vastustava. Tätä luuloa tuki puolivirallinen tieto tai huhu, jonka mukaan tasavallan presidentti ei antaisi suostumustaan armahduslaille. Korkein oikeus, jolta presidentti pyysi lausuntoa kysymyksessä, antoi pitkän asiakirjan, jossa eräisiin tärkeisiin näkökohtiin vedoten, ehdotettiin, että lakiehdotus liian laajoja kapinallisjoukkoja koskevana ja ylimalkaisena hylättäisi, koska sen täytäntöönpano voisi olla vahingoksi maan turvallisuudelle.

Toissa perjantaina kysymys sitten ratkesi. Valtioneuvostossa oltiin asiasta eri mieltä, ministerit Kabelin, Lundson, Pohjanpalo ja Berg vastustivat armahtamista, jotavastoin toiset valtioneuvoston jäsenet sitä puolsivat ja ehdottivat presidentille sen hyväksymistä. Ja samana päivänä sitten tasavallan presidentti sen hyväksyikin ja antoi lisäksi asetuksen sen sovelluttamisesta. Lakiehdotuksen myönteinen ratkeaminen aiheutti oikeusministeri Kahelinin uudistetun eronpyynnin valtioneuvoston jäsenyydestä ja on presidentti siihen suostunut. Huhutaan, että toisetkin kolme lakiehdotusta vastustavaa ministeriä ottaisivat eronsa.

Kun nyt armahduskysymystä ryhdytään arvostelemaan, oliko se ajan vaatima ja oliko se edullinen valtakunnalle, on olemassa monia sangen painavia seikkoja, jotka puhuvat sekä armahduksen puolesta että sitä vastaan. Tärkeimpiä seikkoja, mitä lakiehdotuksen vastustajat ovat tuoneet esille, on se, että laki olisi liian ylimalkainen, eikä se tarpeeksi hyvin lajittele tai määrittele lain piiriin sisältyviä. Asetus lain sovelluttamisesta korjaa suurimmaksi osaksi tämän epäkohdan. Lisäksi on tuotu esille, ett`ei tämän jälkeen kolmatta tuhatta käsittävän valtiorikollisen päästyä vapaalle jalalle vankilasta, voida enää olla varmoja maan turvallisuudesta, ja selvääkin selvempää on, että heissä on bolshevismi löytänyt oivaa kiihoittaja-ainehistoa. Ja tämä seikka onkin tuiki huomioonotettava.

Myöskin kansalaisluottamuksen palauttaminen monille kymmenilletuhansille kapinaan osaaottaneille katsotaan epäoikeudenmukaiseksi, sillä se rikos, minkä nämä henkilöt nousemalla maan laillista hallitusta vastaan tekivät, ei oikeuttaisi heitä jo pari vuotta tuon jälkeen laillisiksi kansalaisiksi. Perää siinä onkin.

Rikosta seuraa rangaistus ja niin tuleekin tehdä. Ja vaikka monen keskustapuolueeseen lukeutuvan henkilön mielestä armahduskysymys on saanut toisellaisen päätöksen kun olisi ollut suotava, nimittäin, että yleinen armahdus on katsottava liian laajaksi, mutta ehdottoman tarpeellista joukkotuomioitten kontrollointia varten olisi ollut yksityisarmahduksella tasotettava epäsuhtaisuutta valtiorikosvankien tuomioissa, niin voidaan sentään katsoa toivorikkaina tulevaisuuteen, sillä kostopolitiikkakaan ei vie koskaan toivottuun tulokseen ja tällainen armahdus on omiaan katkasemaan selkärangan bolshevikien kiihoitustyöltä suomalaisen työväestön keskuudessa.