Churchill

Päättyvän viikon torstaina, marraskuun 30. päivänä täytti 70 ikävuottaan eräs nykyajan ja Englannin historian suurimpia valtiomiehiä, Iso-Britannian pääministeri Winston S. Churchill. Nimi, naama ja sikaari tunnetaan kautta maailman.

    Churchillin valtiollinen ura on yhtä värikäs kuin hänen omalaatuinen persoonallisuutensakin. Hän tuli 1900 Englannin parlamenttiin koservatiivina, mutta siirtyi kuutta vuotta myöhemmin liberaaliseen puolueeseen. Siinä hän viipyi 1920-luvun alkupuolelle, jolloin palasi takaisin konservatiivien riveihin. Vuodesta 1911 lähtien, jolloin hän tuli meriministeriksi, hän vähäisin keskeytyksin oli kabinetin jäsenenä aina vuoteen 1929, milloin mitäkin postia hoitaen, viimeksi viisi vuotta rahaministerinä. 1930-luvun hän oli Englannin politiikan `kauhea lapsi`, mitä verisimmässä riidassa valtion ja puolueensa johdon kanssa. Hän varoitti varoittamasta päästyä kansallissosialistisesta Saksasta, jonka hän väitti uhkaavan maailmanrauhaa. Hän vaati läheistä poliittista ja sotilaallista yhteistyötä Ranskan kanssa Euroopan rauhan turvaamiseksi. Hän vaati tehokasta varustautumista maalla, merellä ja ilmassa samaan aikaan, kun aseistariisuminen oli päivän huumaava tunnussana. Mutta hänen sanoilleen ei kallistettu korvaa. Häntä oli tosin pakko kuunnella, sillä hän oli kirjoittamisen ja puheen mestari, mutta häntä pidettiin vainoamismaniaa sairastavana originaalina, joten häntä ei päästetty mihinkään määräävään asemaan valtiossa tai puolueessa. Hän sai 11 vuoden ajan olla yksinäinen, parjattu taistelija, kunnes toisen maailmansodan sytyttyä Englannin oli pakko turvautua tähän hylkimäänsä poliitikkoon. Ja nyt on Churchill vertojaan etsivällä taidolla johtanut imperiuminsa taistelua olemassaolosta ja voitosta yli neljä vuotta.

    Emme suinkaan käy kirjoittamaan Churchillin elämäkertaa, vaan tyydymme kuvaamaan häntä valtiollisena puhujana niiden lausuntojen valossa, joita hän vuoden 1943 aikana on esittänyt Englannin parlamentissa. Se ei suinkaan ole hänen loisteliain vuotensa, sellainen olisi ollut sanokaamme vuosi 1940, jolloin hän otti vastataakseen maansa politiikasta ja jolloin hän suurenmoisella taidolla ja rohkeudella piti yllä ja lujitti kadotuksen partaalle joutuneen kansansa taisteluhalua ja voitonuskoa. Pahimmankaan iskun kohdattua ei Chuchill paennut hiljaisuuteen, päinvastoin juuri silloin hän esiintyi kansalleen, ei salatakseen vastoinkäymisiä, vaan terästääkseen kansaansa uhrauksiin voiton hyväksi. Samaan aikaan kuin Hitler julisti sotilailleen ja kansalleen pikaisen voiton suloista evankeliumia, Churchill lupasi Britein saarten asukkaille vain "verta, hikeä ja kyyneliä". Kun Hitler nyt tappionsa päivinä on peittynyt pilvipatsaaseen kansaltaan, kulkee Churchill jatkuvasti samaa varovaista latua kuin aikaisemmin: ei vieläkään mitään pöyhkeilyä eikä nopean voiton lupauksia.

    Churchill, jota muuten pidetään eräänä englanninkielen kaikkien aikojen suurimpana tyylitaiturina, on valtiollisissa puheissaan omaperäinen ja riemullisen virkistävä. Palattuaan pitkältä matkaltaan Lähi-Itään hän kertoi parlamentille käynnistään Turkissa: "Laskeuduin Adanaan ja näin, kuinka Turkin presidentin juna tuli lumen peittämiltä Taurusvuorilta ryömien kuin loistava kiiltomato." Samassa yhteydessä hän kertoi jatkaneensa matkaa Kairosta `taikamatollaan` Tripolikseen. Erään kerran hän käsitteli Yhdysvaltojen ulkoministerin matkaa Moskovaan ja käytti Hullista epiteettejä `vanha rohkea kotka`. Mussolinin kukistamisen jälkeen hän opetti parlamentille: "Meidän tulee antaa italialaisten jonkin aikaa kiehua omassa liemessään." Sitä ennen hän oli suositellut "Italian aasin hoitelemista molemmista päistä: porkkanoilla ja kepakoilla". Kuvitelkaapa suomalaisen pääministerin suuhun tuollaista väkevätehoista kuvakieltä!

    Moni sanomalehdenlukija muistanee Churchillin puheen Pohjois-Afrikan sotaretken päätyttyä, jolloin hän mm. sanoi: "Mutta en voi olla huomauttamatta, että tässä politiikassa (Hitlerin päätös puolustaa Tunisiaa viimeiseen mieheen) havaitsemme saman mestarinkäden, joka on suunnitellut hyökkäyksen Stalingradiin ja aiheuttanut siellä Saksan armeijalle sen sotahistorian suurimman tappion." Mutta sitä on suomalaisissa lehdissä tuskin ollut, mita hän sanoi 9/11 1943: "Viime vuonna katsoin tarpeelliseksi mainita, että en pitänyt velvollisuuksiini kuuluvana toimia puheenjohtajana brittiläisen imperiumin kalunkirjoituksessa. En halua salata, että olen tänäänkin samaa mieltä." Monet Churchillin sanat ovat muodostuneet käsitteiksi: "ennen kuin syksyn lehdet putoavat" (sotatoimista Italiaa vastaan), "ansaita paluumatka" (satelliittivaltioista) jne.

    Churchillin pitävä ote kansastansa perustuu suurelta osin siihen, että häneen luotetaan. Hän ei ole pudonnut siihen sudenkuoppaan, joka tavallisen kaliiberin propagandistille on valmiiksi kaivettu lunastamattomien lupausten muodossa. Churchill on välttänyt etukäteen julistamasta voiton päivämäärää ja siinä on eräs hänen nauttimansa luottamuksen salaisuuksia. Eikä hän pidä itseään minään poliittisena yli-ihmisenä. Hän saattaa sanoa lehtimiehille: "Pitkän elämäni aikana olen tottunut ottamaan oppia kokemuksista, joita olen saanut, ja virheistä, jota olen tehnyt." Kun hän kerran kuvaili Iso-Britannian poliittisia virheitä ennen v. 1939, sai hän vasemmalta vastaan välihuutoja: "Silloin olivat vanhoilliset johdossa." Churchill vastasi: "Minun asemani on tässä asiassa varsin hyvä, sillä olin 11 vuotta kaiken ulkopuolella. Jos näin ei olisi ollut, olisin kenties tehnyt itseni syypääksi kaikkiin noihin kompromisseihin, joita ei voi välttää lojaalisesti toimivien virkaveljien kesken." Churchill ei ole suinkaan turhalla vaatimattomuudella varustettu, mutta itsekiitos on peitetty taidokkaan sanakäänteen alle. "En ole aina erehtynyt ennusteluissani tulevaisuuden suhteen." - "Myös minulla alahuoneen enemmistön johtajana on ajoittain - eikä kokonaan vasten tahtoani - ollut tietty osuus sotilaallisten tapahtumien kehityksessä."

    Vuoden 1943 aikana pidetyistä puheista on kaikkein sisältörikkaimpia sodan jälkeistä nelivuotissuunnitelmaa koskeva laaja parlamenttilausunto. Se on liian pitkä selostettavaksi, mutta sen sijaan käsittelemme muutamalla lauseella Churchillin loistavaa puhetta pommituksessa tuhoutuneen alahuoneen uudelleen rakentamisesta. Churchill lausui siinä mm. tähän tapaan: "Alahuoneellamme on kaksi luonteenomaista erikoispiirrettä, jotka saavat varmaankin kaikkien ajattelevien ja kokeneiden jäsenten hyväksymisen ja tuen. Toinen on istuntosalin pitkulainen muoto puoliympyrän asemesta. Se on tärkeä tekijä poliittisessa elämässämme. Istuntosalin pitkulainen muoto suosii englantilaista puoluejärjestelmää. Niissä maissa, missä istuntosali on puoliympyrän muotoinen, voi edustaja helposti siirtyä vasemmalta oikealle, mutta mennä täällä yli lattian, vaatii vakavaa harkintaa. Min tiedän hyvin, mistä puhun, sillä olen tehnyt tämän vaikean matkan, en vain kerran, vaan kaksi. Toinen istuntosalimme erikoispiirre on siinä, että se ei saa olla niin suuri, että siihen mahtuisivat kaikki jäsenet. Liioin ei kaikille jäsenille ole varattu istumapaikkaa. Jos sali on niin suuri, että siihen mahtuvat kaikki jäsenet, joudutaan 9/10 se keskusteluista pitämään melkein tyhjän tai puolityhjän kamarin masentavassa ilmapiirissä. Oleellista hyvälle alahuoneen puheelle on keskustelusävy, mahdollisuus tehdä nopeita, muotovapaita keskeytyksiä ja välihuutoja. Mutta keskustelusävy vaatii rajoitettua tilaa. Suurissa tilaisuuksissa tulee vallita tietyn ahtauden ja jännityksen. Se herättää tunteen, että jotakin merkittävää sanotaan ja että juuri parlamentti päättää suuret asiat." - Tähän tapaan esitteli Churchill Englannin parlamentin peruspiirteitä, jotka varsinkin ulkopuoliselle antavat selvitystä moneen käsittämättömänä pidettävään seikkaan.

    Mutta esitys Churchillistä puhujana jäisi kalpeaksi, jos emme mainitsisi hänen varratonta taitoaan vastata välihuutoihin ja mitä yllättävimpiin kysymyksiin. Siinä tulevat parhaiten esille hänen älyllinen valmeutensa ja räiskyvä tempperamenttinsa. Muutamia esimerkkejä.

    Eräs parlamentin jäsen kysyi Churchilliltä, miksikä Mussolinin vartijat, kun tämä pakeni, eivät täyttäneet annettua käskyä ja ampuneet Mussolinia. Churchill vastasi: "Minä en ollut silloin paikalla. Ehkä se oli hänen onnensa." - Kun Churchill Ranskasta puhuessaan tuomitsi voimakkain sanoin henkilöt, jotka persoonallisesta kunnian- tai voitonhimosta olivat edistäneet vihollisen asiaa, huusi eräs parlamentin jäsen: "Kuten kuningas Viktor Emmanuel ja Badoglio." Churchill vastasi välittömästi: "Eräillä henkilöillä ei pitkällisten ja keskeytymättömien menestystemme jälkeen ole muuta tarjottavana kuin pilkkanauru." Kun sisäministeri Morrison oli pitänyt puheen, jossa hän suositteli valtiokontrollia talouselämään sodan jälkeenkin, joutui Churchill kysymyssateen alaiseksi: hyväksyykö hallitus Morrisonin kannan jne. Churchill kierteli ja kaarteli, kunnes lopuksi oli pakotettu sanomaan: "Epäilen, että pysyn koko elämäni ajan sosialismin vastustajana." Mr. Shinwell kysyi kerran: "Eikä hallituksen jäsenyys ole riittävä kompensatio korotetusta tuloverosta." Churchill vastasi: "Toivon, että tämä on henkilökohtainen kokemus." Eräs jäsen kysyi: "Eikö pääministeri tunnusta, että alahuoneen velvollisuus on suojella brittiläisten kansalaisten vapautta?" Tähän vastasi Churchill: "Kyllä. Mutta minä katson, että alahuone on yhtä hyvä tuomari kysymyksen ollessa sen omasta velvollisuudesta kuin kunnioitettava gentlemanni." Ja kun eräs edustaja tiukkasi ennen Italian antautumista, olisiko Iso-Britannian hallitus valmis rauhanneuvotteluihin sosialisteista ja vasemmistolaisista kokoonpannun Italian hallituksen kanssa, vastasi Churchill: "Hänen Majesteettinsa hallitus on valmis yhdessä liittoutuneiden kanssa tutkimaan kaikkia esilletulevia tilanteita." Kun häntä kehotettiin puhumaan selvemmin, lausui hän: "Minulla ei ole mitään lisättävänä siihen, mitä jo sanoin. Luulen, että se on kyllin selvää ja sillä on lisäksi se etu, että se on tyhjentävä."

    Ei mikään ole valtiomiehelle - ja heidän puheittensa kirjoittajille - parempaa lukemista kuin Churchillin puheet.

R.Y. Laaksonen