Että pitikin sattua.

Nimittäin että Yleisradion hallintoneuvoston jäsen Timo Mäki, pieni ja terrierinomainen kansanedustaja, lähetti yleisradion pääjohtajalle Erkki Raatikaiselle avoimen kirjeen, jossa hän vaati muutoksia laitoksen ohjelmapolitiikkaan. Esittämillään perusteilla Mäki sanoi vetoavansa vakavasti Raatikaiseen, että "näkisitte tehtävänne myöskin yleisradion ohjelman sellaisen parantamisen, että se olisi Suomen puolesta eikä sitä vastaan." Miten ohjelmaa pitäisi parantaa, se käy ilmi Mäen toteamuksista, että maassa on järjestyksenpito ollut huonoa, kansalaisten turvallisuus epävarmaa ja rikkomukset lisääntyneet. Yleisradion ohjelmisto on myötäillyt häiriön aiheuttajia, kirjoitti Mäki.

Ei tämä vielä mikään erikoislaatuinen sattuma ollut, sillä onhan toki aikaisemminkin ihan vakavissaan esitetty vetoomuksia radio-ohjelmien parantamisen tarkoituksessa. Jopa poliittisen rintamamuodostuksen vastakkaiselta sivustalta pääministeri Kalevi Sorsa oli vähää aikaisemmin tuonut puoluetoverilleen Raatikaiselle Ruotsin matkan tuliaisina samantapaisen vetoomuksen Ruotsiin muuttaneiden suomalaisten toimeksiannosta. Tätäkään ei voida pitää moitteiden kuljettajan henkilöä lukuunottamatta odottamattomana sattumana, sillä ulkomailta on tavan takaa esitetty arvostelua Suomen kuvaa - kuten on sanottu - halventavista radio-ohjelmistamme.

Mutta aivan nastaan osuvaksi sattumaksi voidaan merkitä se, että pääjohtaja Matti Virkkunen esitti suunnilleen samaan aikaan tässä Suomen Kuvalehdessä mielipiteensä maamme oloista ja ihmisistä.

Matti Virkkunen kuvasi verraten rajulla tavalla sitä onnetonta vaihetta, joka maan politiikassa on vallalla ja lopputoteamuksenaan hän suorasukaisesti ennustellen esitti, että vasemmistodiktatuuri on meillä mahdollinen. "Sanotaan näin päin", päätti hän haastattelunsa moni-ilmeisesti.

Kun Virkkusen olosuhteita ja ihmisiä jyrkästi arvostelevan lausunnon yrittää lukea samassa hengessä kuin se on annettu, voi tehdä vain yhden ainoan johtopäätöksen. Nimittäin sen, että Virkkunen mustamaalaa olojamme ainakin yhtä reippaasti ja pidättelemättä kuin yleisradion ohjelmantekijät. Eroa on vain siinä, että Virkkunen tekee sen harvoin, jonka vuoksi kovempi teksti kai on tarpeen.

Mutta todellinen sattuma on myös ollut siinä, että hallitusneuvos Tetri samassa Kuvalehden numerossa kysyy, mikä osuus tohtori Tuure Junnilalla on suomettumistermin syntymiseen. Aiheen tähän kysymykseensä Tetri on saanut siitä, että Junnila vuonna 1965 saksan kielellä ilmestyneessä kirjassaan useaan otteeseen väittää Neuvostoliiton vuosina 1957-64 puuttuneen Suomen sisäisiin asioihin, jopa käyttäneen pakotteita. Sekä että vuonna 1962 valitsijamiesvaalit eivät olleet mitkään vapaat vaalit.

Tetri antaa ymmärtää, että vaikka Junnila ei ollut pyrkinyt toimimaan Suomea vahingoittavasti, hän esiintymällä "asiantuntevana" todistajana Suomen ulkopolitiikassa, on edistänyt suomettumisherjan syntymistä ja leviämistä.

Timo Mäki on siis sanonut, että radion ja TV:n ohjelmisto antaa virheellisen kuvan maastamme ja sen olosuhteista.

Tämän kirjoittaja ei ole nähnyt kuin yhden sittemmin ulkomaille menneen "elämää suomalaismetsissä" käsittelevän TV-ohjelman. Se oli masentavaa katseltavaa, mutta - piru soikoon - kyllä se antoi varsin totuudenmukaisen kuvan siitä suomalaisesta miljööstä, jota se esitteli.

Mäen osalta asia on selvä. Hänhän loppujenkin lopuksi suosittelee jonkinlaista sensuurisysteemiä. Maassa vallitsevaa todellista elämää kuvaavia ohjelmia ei Mäen mielestä saisi tehdä eikä ajaa ulos. Tosi on, että ne saattavat vahingoittaa maamme mainetta ulkomailla. Mutta onko sitten moraalisesti oikein, että oloistamme pyritään antamaan ihannoitu kuva?

Kannanotto Virkkusen ja Junnilan esittämiin mielipiteisiin on sen sijaan vaikeampi asia. Jos ei kiinnitetä turhan paljon huomiota siihen ulkokuoreen, joka peittää heidän käsityksiään, vaan etsitään kuoren alle kätketyt syvemmät isänmaalliset tarkoitukset ja pyrkimykset, niin oikea selvyys on löydettävissä.

Kieltämättä on niin, että pintapuolisesti tarkasteltuna voidaan havaita Virkkusen antavan maamme nykypäivästä ja eritoten tulevaisuudesta peräti lohduttoman kuvan. Junnila taas rajoittaa esityksensä lähimenneisyyteemme. Kun sen perusteella arvioi maamme vastaisuutta, jää ainoaksi tehtäväksi yhtyä runoilijan sanoihin: "mut tähteä yhtään ei eloni tiellä."

Mutta eihän voi olla totta, että omasta toimestamme yritetään lännen demokratiat saada vakuuttuneiksi siitä, että Suomi on idän kontrolloima epäitsenäinen satelliitti ja lisäksi luisunut jo niin pitkälle "suomettumisessa", että se on suorastaan kommunistisen vallankumouksen partaalla.

Tällaiseen myyräntyöhön eivät ainakaan maan johtavat talous- ja pankkimiehet ole voineet langeta. He kai parhaiten tietävät, että moisen kuvan syntyminen ja vahvistaminen on tehokkain este luottokelpoisuutemme säilyttämiselle ja laajenemiselle.

Heidän esiintymiselleen on löydettävä selitys, joka osoittaa, että he ovat olleet yhteistä hyväämme vahvistavalla asialla.

Ja se selitys on löydettävissä.

Heidän tarkoituksellisesti liioitellun pessimistiset lausuntonsa ovat olleet koepalloja. Siinä selitys.

Eihän ole vallan harvinaista, että kun halutaan saada vastaus tiettyyn arkaan kysymykseen, niin asiat sen ympärillä kuvaillaan varsin toivottomiksi. Jos ulkopuolinen, jonka kannanottoa etsitään ja kannatusta toivotaan, hyväksyy ja omaksuu tämän synkän käsityksen, se joko vetää pois suojelevan kätensä tai enentää avunantonsa moninkertaiseksi. Jos ulkopuolinen taas pitää esitettyä pessimististä kuvaa tosiasioita vastaamattomana, se jatkaa siihenastista joko tiukan asiallista tai avoimesti myötämielistä suhtautumista.

Tällainen - niin on oletettava - on ollut pankkimiestemme rajuun asuun puettu koepallo. Testi on tehty, nyt odotetaan vastausta. Mm. Olkiluodon toiselle ydinvoimalalle Ruotsista luvattu laina antaa esimakua siitä, että pankkimiestemme testi tulee saamaan myönteisen tuloksen.

Jos sama suunta jatkuu, kuten on toivottava ja uskottava, pankkimiestemme omaa etuaan etsimätön, uhrautuva teko johtaa positiiviseen tulokseen.

Näille rohkeille ritareille on annettava julkinen kiitos.

Ylenpalttinenkaan tunnustus ei olisi liikaa.