Erään oikeudenkäynnin anatomiaa

Tässä ei ole tarkoituksena ryhtyä pohtimaan kysymystä asevelvollisuuslain määräämästä aseellisesta palveluksesta, ei lain sallimissa rajoissa suoritettavasta aseettomasta palveluksesta eikä yllyttämisestä kieltäytymään niinhyvin aseellisesta kuin aseettomasta. Huomio halutaan kohdistaa siihen valitettavaan asemaan, mihin oikeuslaitoksemme on joutunut ns. yllytysoikeudenkäyntien johdosta.

    Siinä vaiheessa jatkosodan aikana, jolloin aseveljemme Saksan asiat eurooppalaisella sotanäyttämöllä olivat kääntyneet pahaan laskuun (mikä ei voinut olla vaikuttamatta meidänkään asemaamme) tarkemmin sanoen joulukuun 3. päivänä 1943, kovennettiin Suomen rikoslain 16 luvun 9 §:ään sisältyvää rangaistusasteikkoa erittäin merkitsevästi. "Joka on houkutellut asevelvollista jäämään pois kutsunnasta tai vakinaisesta palveluksesta rauhan tai sodan aikana tai sitä yrittänyt tuomittakoon vankeuteen tai enintään kolmeksi vuodeksi kuritushuoneeseen". Julkisesti väkijoukossa tai sanomalehdessä tapahtuvasta houkuttelusta on rangaistus kuritushuonetta vähintään yksi ja enintään seitsemän vuotta tahi vankeutta vähintään yksi vuosi. Jos asianhaarat ovat erittäin lieventävät, on rangaistus vankeutta enintään yksi vuosi tai sakkoa.

    Nämä drakoniset rangaistukset, jotka jatkosodan alamäkivaiheessa saattoivat tuntua tarkoituksenmukaisilta, olivat painuneet unohduksen helmaan, kunnes eräs lainopin ylioppilas, jolta oli evätty oikeus palvella aseettomana, ilmoitti kieltäytyvänsä aseellisesta palveluksesta ja yllytti muitakin hänen asemassaan olevia tekemään samoin. Poika vedettiin ruoattoman pöydän ääreen Helsingin raastuvassa ja tuomio kuului: julkisesta yllyttämisestä vuosi ja kaksi kuukautta vankeutta. Jo silloin näytti ilmeiseltä, että oikeus oli heiluttanut lain huljaa vastoin sitä kohtuutta, minkä tulee olla kaiken oikeudenhoidon perusta.

    Sitten alkoivat tapahtumat kehittyä nopeasti. Sadat ja kaiketi tuhannet nuoret allekirjoittivat julkilausumia, joissa he ilmoittivat yllyttävänsä samaan rikokseen, josta nuori ylioppilas oli saanut vankeustuomion. Oli syntynyt jonkinlainen ensisijassa sivistyneen nuorison joukkoliike, joka vei mukaansa väkeä kuin liimapaperi kärpäsiä. Tunnettuja nimiä politiikan, taiteen ja tieteen alalta, ansioituneiden sotilaiden ja tiukkojen oikeistolaisten lapsia jne. jne.

    Tätä jättiläismäistä rikosvyyhteä alettiin kiitettävällä kiireydellä tutkia poliisiviranomaisten toimesta ja oikeusistuimessa. Pienemmät rikokset, kuten varkaudet yms. joutavat saivat odottaa.

    Tietenkään ei voida yhtyä siihen oikeuden eteen joutuneiden nuorten käsitykseen, että tuomioistuin oli jo etukäteen jyvittänyt syytetyt eri arvoisiksi rikollisiksi. Mutta tuomiot kyllä lankeilivat ulkoapäin katsoen aika tavalla sattumanvaraisesti. Tai ehkäpä sivullinen ei osannut nähdä hyvin harkittua suunnittelua. Yksi sai julkisuudessa tehdystä yllytyksestä vankeutta, toinen, joka tyrkyttäytyi tunnustamaan tehneensä juuri samaa, pääsi erittäin lieventävien asianhaarojen vuoksi sakolla. Kun nuoret rikolliset olivat tekevinään tällaisia havaintoja, he hukuttivat oikeuden tunnustuksiinsa julkisesta yllyttämisestä ja yllytyskirjoitusten levittämisestä. Mutta oikeus kulki sivuilleen vilkkumatta omaa tietään. Vaaralliset yllyttäjät tuomittiin vankeuteen ja ne, jotka oikeudessa esitetyistä asianhaaroista huolimatta olivat armahtavan käsittelyn ansainneet, saivat sakkoja. Muuankin riehakas ylioppilastyttö tunnusti julkisesti yllyttäneensä ja levittäneensä yllytyskehotuksia, eikä tällä hyvä, hän yllytti oikeuden edessä ja liimaili oikeushuoneistoon yllytyskehotuksia. Mutta tuomioistuin ei antanut järkyttää itseään, vaan se käytti erittäin lieventävien asianhaarojen asteikkoa ja antoi neidille sakkoja. Kansanedustaja, joka tunnusti julkisella paikalla antaneensa yllytyskehotuksen eräälle vanhalle rouvalle, pääsi myös sakoilla.

    Sivusta seuraaja ei tiennyt itkeäkö vai nauraa. Nuoret syytetyt olivat päättäneet naruttaa raastuvanoikeuden asianomaisen osaston ja onnistuivat siinä hyvin. Istuvan tuomarin ja nuorten syytettyjen hyvä yhteistyö oli johtamassa oikeudenkäyntifarssiin.

    Voidaan tuomita kuinka selkeästi tahansa lainvastainen joukkotoiminta vanhentunuttakin lainkohtaa vastaan. Lakien muuttaminen ei ole katuparlamentin asia. Mutta tietyissä olosuhteissa saattaa tuomiovaltaa käyttävien viranomaisten oma toiminta tuottaa oikeuslaitokselle ja sen tarvitsemalle kunnioitukselle sittenkin enemmän haittaa kuin minkä jokin nuorison lopultakin vaaraton joukkoliike aiheuttaa yhteiskunnalle. Eräät muutama vuosi sitten suoritetut galluptiedustelut osoittivat, että Suomen kansan parissa on vallalla odottamattoman suuri epäluottamus oikeuslaitoksemme puolueettomuuteen. Ei mikään ruoki moisia käsityksiä tehokkaammin kuin sellainen oikeudenkäynti, jota pääkaupungissa on julkisuuden valokeilassa näytelty ns. yllyttäjiä vastaan. Kun syytetyt näkivät raastuvanoikeudessa noudatetun jyrkän yksipuolisuuden, he alkoivat leikkiä kissaa ja hiirtä oikeuden ja syyttäjien kanssa. Se voidaan tuomita ja on tuomittava, mutta helpon tilaisuuden siihen heille soivat viranomaiset.

    Helsingin hovioikeus on saattanut asian oikeisiin mittasuhteisiin kumoamalla vankeustuomiot, poistamalla sakkoja ja vapauttamalla osan tuomittuja kokonaan. Mutta se suuri yleisö, joka on jo tähän mennessä suhtautunut epäluulolla oikeudenhoitoomme, saa tällaisesta horjuvuudesta vain vettä myllyynsä. Oikeuden auktoriteetti on hätää kärsimässä, kun havaitaan, että vuosikymmenen suurin oikeusjuttu on aloitettu kestämättömin perustein. Alioikeus oli unohtanut, että keskeinen asia oikeutta jaettaessa on kohtuus, seikka, mihin vuoden 1734 lain tuomarinohjeet velvoittavat tuomaria.

    Meillähän on voimassa säännös, joka kieltää tuomion moittimisen ja uhkaa rangaistuksella kiellon rikkojaa. Kun nyt raastuvanoikeus antaa yllyttäjälle vuoden ja muutaman kuukauden vankeustuomion ja hovioikeus poistaa sen tuomiten sakkoihin, on käsillä pulmallinen ongelma. Jos moittii raastuvanoikeuden tuomiota, vetää vielä kymmenen taalarin sakon!

    Osoituksena siitä, kuinka perusteellisesti nuoret rikolliset ovat jallittaneet Helsingin raastuvanoikeuden, kerrottakoon fil. ylioppilas Pekka Milonoffin tapaus. Hän oli syytteessä yllyttämisestä ja piti puolustuspuheensa. Siihen hän ei ollut ottanut yhtään lausetta omasta päästään, vaan sanatarkasti lainannut muutamia tunnettuja julkisuuden henkilöitä, kuitenkin visusti karttaen ilmoittamasta, että kyseessä ovat lainaukset. Hän esitti siis lauseet ominaan. Ne henkilöt, joiden julkisuudessa esittämiä yllytysoikeudenkäyntiä koskevia lauseita Milonoff oli peräjälkeen pannut vastineeseensa olivat lainopin professori Heikki Jokela, opetusministeri Johannes Virolainen, oikeuskansleri ja ylin syyttäjäviranomainen Jaakko Enäjärvi, kaupunginviskaali Paavo Somiska, oikeusministeri Aarre Simonen ja ministeri Väinö Leskinen. Vastineessa oli myös ote Helsingin Sanomien pääkirjoituksesta.

    No mitäs tästä. Ylioppilas Milonoff sai 180 markan sakot oikeuden halventamisesta. Olivatko aiheena professori Jokelan sanat, joilla hän tuomitsi "tämänkertaisen näytelmän"?

    Eiköhän tämä saisi jo riittää!