Yksilön ja kansan intimiteettisuoja.

Joulun alla ilmestyi helsinkiläisessä päivälehdessä selostus ja arvostelu länsi-saksalaisen kirjailijan Heinrich Bölin teoksesta "Katharina Blumin kadotettu kunnia". Tämä Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajan uusi teos sisältää voimakasta julistusta yksilön intimiteettisuojan koskemattomuuden puolesta.

Kirjan juoni on seuraavanlainen. Helmikuussa 1974 on Katharina Blum illanvietossa ystäviensä luona. Saapuvilla on myös nuori Ludwig Götten, jota Katharina ei ole aikaisemmin tavannut. Illan mittaan Katharina ja Ludwig pääsevät niin hyvin samalle aaltopituudelle, että siirtyvät kahdenkeskisille jatkoille Katharinan asuntoon.

Kun Katharina aamulla herää, hän havaitsee rakastettunsa kadonneeksi. Pian murretaan huoneiston ovi auki ja sisälle tunkeutuu poliisin erikoispartio, joka pidättää Katharinan ja vie hänet poliisiasemalle. Siellä hänelle kerrotaan, että Ludwig Götten on poliisin etsimä pankkirosvo, kaupunkisissi ja murhaaja. Poliisi oli varjostanut Götteniä koko edellisen illan, mutta tämä oli päässyt pakenemaan tilapäisestä yöpymispaikastaan. Katharinaa epäillään rikostoveruudesta ja hänet pidätetään.

Kuulusteluissa todetaan Katharinan täydellinen syyttömyys. Lisäksi saadaan selville, että Katharina, nuori hauskannäköinen taloudenhoitaja, oli moitteeton, harvinaisen tunnollinen ja hyvin arvostettu henkilö.

Mutta oli käynyt niin kohtalokkaasti, että kun Katharina vietiin poliisiasemalle, paikalla oli Zeitung-lehden toimittaja ja valokuvaaja. Seuraavana päivänä oli Zeitungissa pidätyksestä ja pidätetystä etusivun juttu valokuvineen.

Kun Katharina syyttömäksi havaittuna pääse vapauteen, hän havaitsee elämän käyneen sietämättömäksi. Skandaalilehti on käyttänyt Katharinaa myyntivalttinaan. Se seikka, että Katharina on todettu syyttömäksi, ei enää vaikuta asiaan. Ympäristö kohtelee häntä "ryövärin morsiamena" ja "punaisena huorana". Vainottu Katharina näkee elämänsä menneen piloille. Hän ei tee itsemurhaa, kuten olisi olettanut, vaan hän murhaa Zeitungin toimittajan ja ilmoittautuu poliisille.

Böllin kirja on voimakkaasti kantaa ottava. Sensaatiolehdistö, vaikka se väittää toimivansa sananvapauden nimissä ja sen puolustamiseksi, edustaa yhteiskunnassa piilevänä olevaa väkivaltaa. Ja lehdistön vaikutus on niin mahtava, että yksilö, jonka se on saanut tai ottanut hampaisiinsa, tuhoutuu valheen ja vääryyden voimien puristuksessa.

Tämäntapaisessa lehdistön "kehityksessä" Suomi on läntisiin sivistysmaihin verrattuna ilmeisesti vielä häntäpäässä, mutta kilpailu lukijoista pakottanee alalle antautuneita turvautumaan yhä vaikuttavimpiin menettelytapoihin. Böllin teoksessaan kertoma tapaus velvoittaa lainsäätäjän huolellisesti seuraamaan, että yksilön intimiteetin koskemattomuudelle todella luodaan tehokas suojajärjestelmä.

Mutta tuo Böllin yksilötasolla liikkuva kertomus antaa aiheen tarkastella asiaa laajemmasta näkökulmasta. Suomi tarjoutuu tällöin verrattomaksi esimerkiksi.

Länsimainen lehdistö on viime vuosien aikana käyttänyt Suomea jonkinlaisena ulkopoliittisena mörkönä, joka sopii niin hyvin sisä- kuin ulkopoliittisiinkin tarkoituksiin. Teema on tämä: Suomi näyttelee itsenäistä maata, mutta tosiasiassa Suomi on "suomettunut" (tai oikeammin "suometettu"). Sillä ei ole mitään riippumattomuutta, se on palaamassa tai jo palannut Venäjän kuvernementin asemaan. Ja jotta asia tulisi mahdollisimman selväksi, on eräs ruotsinmaalainen lehti suoraan julistanut, että Neuvostoliiton Suomeen lähettämä uusi suurlähettiläs Stepanov on saanut erikoistehtäväkseen johtaa Suomen sisältäpäin suoritettavaa muuttamista kommunistiseksi valtioksi. Tähän tehtävään on Stepanovilla lehden tietojen mukaan erinomaiset edellytykset, koska hän puhuu luistavasti suomenkieltä. (Kerrotaan, että Ruotsin suurlähettiläs Ryding on opetellut suomenkielen. Varmaan Palme on lähettänyt tämän miellyttävän diplomaatin tänne, jotta demokratiamme murrettaisiin sisältäkäsin sosiaalidemokratiaksi).

Tällaista perätöntä roskaa Suomesta ovat muutamat länsisaksalaiset ja ruotsinmaalaiset lehdet olleet eräin ajoin aivan pullollaan. Näyttää tulleen tavaksi, että mielikuvitusrikas reportteri lähetetään Suomeen tehtävänään kuvailla maan surkeaa "suomettumista" ja pelotella sillä oman maan lukijoita. Helsingissä on ilmeisesti henkilöitä, jotka ruokkivat uteliasta ulkomaalaista asiaankuuluvilla tiedoilla. Kotimaahansa palattuaan rohkea reportteri sitten kuvailee, miten onnettomasti tuon itse asiassa sympaattisen kansan on käynyt. Jos kävijöiden joukossa on ollut henkilö, joka ei tyydy suusanalliseen valistukseen, on häntä varten ollut olemassa "autenttisia" asiakirjoja, joilla on näytetty toteen, että puheet "suomettumisesta" antavat sitenkin vain kalpean kuvan siitä hyvin vaaranalaisesta asemasta, mihin maa tosiasiassa on joutunut.

Kun virallinen Suomi vaatii todisteita ja vakuuttaa juorut perättömiksi, käy kuten kävi Svenska Dagbladetin. Sen asianomainen toimittaja puuttui taas peliin ja sanoi antamiensa tietojen olevan hyvin perusteltuja. Eikö hän voisi esittää Suomen hallitukselle todistuksen edes siitä, että suurlähettiläs Stepanov täällä johtaa käytännöllistä työtä Suomen bolshevisoimiseksi?

Nyt tarvittaisiin kirjailijaa, joka Böllin yksilötasolla esitettyä mallia mukaillen kirjoittaisi romaanin Suomen suomettumisen tragediasta. Viisaammat maat myös lännessä pitävät levitettyjä väitteitä Suomen politiikasta täysin perättöminä. Mutta länsisaksalaiset ja eräät ruotsinmaalaiset julkaisut pitävät kiinni syytöksistään. Syytelty mutta syytön ihminen voi tuntea joutuneensa kestämättömään tilanteeseen ja turvautua epätoivoiseen reaktioon. Kansalla ei ole intimiteettiään varjellaakseenkaan varaa malttinsa menettämiseen, kun tietää olevansa syyttelyjen yläpuolella. Mutta kyllä kai se harmittaa.

Suomihan näyttää palkinneen Svenska Dagbladetin päätoimittajan korkealla kunniamerkilä. Hän otti vastaan.