Kaksi- ja monipuoluejärjestelmä.

Englantilaisen parlamenttivierailun aikana Suomessa toista vuotta sitten sukeutui eräässä seurassa keskustelu kaksipuolue- ja monipuoluejärjestelmästä demokraattiselta kannalta katsottuna. Minulle esitettyyn kysymykseen vastasin leikilläni, että yksipuolue- ja kaksipuoluejärjestelmien välillähän ei ole muuta kuin aste-ero. Englantilainen parlamentaarikko, joka kysymyksen oli tehnyt, ryhtyi pontevasti tekemään selkoa heidän kahden puolueen systeemistään, kunnes keskustelun kuluessa havaitsi, että en ollut väitettäni tehnyt niin vakavissani kuin hän oli sitä käynyt torjumaan.

Jos demokratiaksi käsitetään sellainen valtiojärjestelmä, jossa, paitsi muuta, jokaisella kansalaisella on oikeus ja käytännössä toteutuva mahdollisuus oman valtiollisen vakaumuksensa ja omien taloudellisten käsitystensä mukaan määrätä valtion asioiden johtamisesta, niin monipuoluejärjestelmä tietenkin tarjoaa kansalaisille siihen suurimmat mahdollisuudet. Jos maassa on vain kaksi sellaista puoluetta, joilla on jotakin merkitystä, täytyy yksityisen kansalaisen puristautua toiseen tai toiseen puoluemuottiin, jos haluaa ottaa lopputulokseen vaikuttavalla tavalla osaa valtiolliseen elämään. Esim. Englannissa täytyy kansalaisen olla joko vanhoillinen tai sosialisti, muuta mahdollisuutta ei ole olemassa. Vapaamielinen puolue on Englannissa nyt jo kuriositeetti ja kommunistisella puolueella ei ole mitään merkitystä. Tämä vaihtoehtojen vähäisyys on aivan viime vuosinakin antanut Englannissa aiheen joillekuille yritteliäille nuorille poliitikoille uusien valtiollisten yhteenliittymien perustamiseen, mutta ne ovat säännöllisesti epäonnistuneet, ja aloitteentekijöiden on ollut pakko etsiytyä valtapuolueiden suureen kaikkianteeksiantavaan ja kaikkiomaksuvaan helmaan.

Tältä kannalta lähti kiusoitteleva väitteeni yksi- ja kaksipuoluejärjestelmien muka pelkästä aste-erosta.

Monipuoluejärjestelmän vallitessa kansalaisilla on mahdollisuus enemmän pyrkiä oman erikoisluonteensa ja erikoisharrastustensa mukaiseen valtiolliseen toimintaan. Meillä Suomessa on puolue-elämää väitetty tarpeettoman hajanaiseksi, mutta maan erikoisolosuhteet luovat kyllä luonnollisen pohjan puoluejakaantumisellemme.

Meillä on vasemmisto ja oikeisto, jotka edustavat perinteellistä vastakohtaisuutta valtiollisessa elämässä. Meillä on vasemmisto jakaantunut kahteen jyrkästi vastakkaiseen siipeen. Meillä on ruotsinkielisen väestön kielelliseen erikoislaatuun nojaava puolue, jonka piirissä on kaikkia ns. porvarilliseen käsityskantaan sisältyviä suuntia ja vivahteita. Meillä on kansanpuolue, jonka pitäisi edustaa porvariston vasenta siipeä, vanhaa vapaamielisyyttä. Meillä on maalaisliitto, joka on sekä maaseutu- ja maanviljelijäväestön puolue että myös vapaamielinen keskustapuolue. Maalaisliitto on puolue, jonka vastinetta vain harvoissa maissa on tai on ollut. Agraaripuolueet eivät kylläkään ole olleet harvinaisia, mutta ne ovat yleisesti edustaneet vanhoillista ainesta maansa puolueoloissa. Siihen yritettiin maalaisliittokin johdattaa sen syntyvaiheiden aikana, mutta Alkion valistunut vapaamielinen käsityskanta ja hänen rohkea taistelunsa tämän puolesta pysyttivät maalaisliiton keskustapuolueena.

Kansanpuolueemme asema keskustapuolueena on hyvin problemaattinen; tiedetään, että puolueen ohjelmaa laadittaessa se äärimmäisestä oikeistosta eronnut ryhmä, joka suoritti näivettyneen edistyspuolueen valtauksen, pelkäsi vapaamielinen-sanaa kuin ruttoa. Sana lienee kuitenkin muilutettu ohjelmaan, arvatenkin siinä tarkoituksessa, että sitä ei päästetä kummittelemaan. Kuten ei ole päästettykään. Kokoomuspuolueessa on varmasti paljon vapaamielisempiä aineksia kuin pääosa kansanpuolueen johdosta lienee.

Maalaisliitto on ollut ja tulee olemaan se valtiollinen voimakeskus, joka maassamme edustaa keskustaa ja vapaamielisyyttä. Puolueemme piirissä on kyllä vaistomaisesti haluttu välttää liberaali- tai vapaamielisyysnimityksen käyttämistä, sillä noiden tunnusten alla on esiintynyt eri maissa vuosikymmenien mittaan paljon haihattelua, joka ei sovi vakaan maalaisväestömme perusluonteeseen. Mutta paikkansa pitää se, että maalaisliitto on oikeiston ja vasemmiston välisen taistelun aiheuttamia vastakohtaisuuksia sovittava voimatekijä, joka pyrkii turvaamaan tasasuhtaisen kehityksen sekä maan valtiollisessa että taloudellisessa elämässä. Tällainen tehtävä vastaa Suomen maaseutuväestön rauhallista, kaikessa toiminnassa äärimmäisyysmielipiteitä ja -ilmiöitä karttavaa peruskäsitystä.

Urho Kekkonen