SUOMALAINEN ISÄNMAA

      SUOMALAINEN ISÄNMAALLISUUS

    Puhe 4. 4. 1938 maalaisliiton 32. puoluekokouksessa Lapualla.

    Isänmaallisen Kansanliikkeen (IKL) keskuspaikassa Lapualla Kekkonen eritteli suomalaisen talonpojan isänmaallisuutta todeten, että se on lujaa ja hiljaista. Talonpoika ei harrasta sen varjolla suunsoittoa eikä pidä sitä omana patenttinaan tai monopolinaan, vaan katsoo sen kuuluvan syntymäperintönä jokaiselle suomalaiselle.

    Sanotaan, että kenellekään ei isänmaa kirkastu niin kuin sille, joka on jättänyt kotimaansa ja joutunut asumaan vierailla mailla, muukalaisten parissa. Vain se, joka kokonaan on kadottanut tai luulee kadottaneensa oman maansa, tuntee koko olemuksellaan, miten rakas ja miten kaivattu isänmaa on.

    Mutta samoin kuin isänmaan menettäminen tekee maasta muuttaneelle isänmaan läheiseksi, samoin tulee suhde isänmaahan entistä omakohtaisemmaksi ja rakkaus isänmaahan entistä lujemmaksi sille, joka pelkää menettävänsä isänmaansa.

    Me, suomalaiset, olemme eräs niistä kansoista, jotka (ensimmäisen) maailmansodan myrskystä pelastivat itselleen vapaan itsenäisen isänmaan. Me olemme voineet havaita, kuinka aivan viime aikoina näiden nuorten valtakuntien asema on käynyt uhatuksi, kuinka vapaan isänmaan itselleen taistelleet kansat ovat vaarassa sen menettää. Sen vuoksi me levottomuudella tarkkailemme tapahtumia maailmalla ja huolestuneina tutkimme, millaiselta oma tulevaisuutemme näyttää. Emme voi kieltää, etteikö meillä olisi perusteltua syytä huolestumiseen. Olipa meillä kuinka vankkumaton usko itsenäisyytemme eetilliseen oikeutukseen tahansa, luotimmepa kuinka lujasti hyvänsä kykyymme puolustaa maatamme, niin meidän on sittenkin avoimesti myönnettävä asemamme vaarallisuus. Mutta tämä meitä uhkaava vaara, vaara menettää itsenäinen vapaa isänmaa, se tuo oman maamme meille entistä läheisemmäksi, se pakottaa meidät jokaisen selvittämään suhteemme isänmaahan. On helppoa olla välinpitämätön isänmaan suhteen, vieläpä keikaroida sen kieltämisellä silloin, kun mikään pilvi ei näytä varjostavan vapaan isänmaan olemassaoloa, mutta silloin kun totuus tulee eteen ja ihminen joutuu omalta osaltaan valitsemaan joko vapaan isänmaan taikka vieraan, muukalaisen vallan, silloin pakotetaan esille isänmaallisen mielen tunnustus. Se, joka asettaa oman maansa muiden maiden yläpuolelle ja rakastaa tätä omaa maataan isänmaanaan, hän on isänmaallinen.

    Me tiedämme, kuinka tunne kuulumisesta johonkin yksilöä suurempaan yhteisöön on kehittynyt alkeellisista yhteisömuodoista, suvuista ja heimoista, korkeampiin, ja vasta varsin myöhäisellä kehitysasteella on syntynyt käsite isänmaa sen nykyaikaisessa merkityksessä.

    Talonpoikaisväestölle on maa, jota sukupolvet sukupolvien perään ovat raivanneet ja viljelleet, muodostanut varsin aikaisessa vaiheessa samanlaisen kiintymyksen ja rakkauden kohteen kuin myöhemmin isänmaa koko kansalle.

    Vapaalle, itsenäiselle talonpojalle on maa, jonka hän omistaa ja jota hän viljelee, muodostunut siksi kiinteäksi perustaksi, johon hän on rakentanut toimeentulonsa, elämänsä ja lapsiensa elämän ja joka on antanut sisällön ja suunnan hänen henkisellekin olemukselleen. Kun tämän kehityshistoriallisen asioiden kulun oivaltaa, ei ehkä ole niinkään väärin sanoa, että talonpoikaisväestön isänmaallisuudella on syvemmät juuret kuin millään toisella yhteiskuntaluokalla. Ja vaikka siitä ei enempää kuin mistään muustakaan täysin luonnollisesta asiasta pidetä ääntä, se on kuitenkin vääjäämättömästi yhtä luja kuin se pohja, jolla kyntäjä astelee. Se suku, jonka esi-isät ovat säilyttäneet sodan ja nälän jaloissa elämän tässä maassa ja rauhan tullen rakentaneet poltetut talot ja ottaneet nurmettuneet pellot uudelleen viljelykseen, se suku ei petä isiensä maata.

    Kun on seurannut viime vuosina yleiseksi tullutta (IKL:n) isänmaallisuuden julistamista, on saanut sen vaikutelman kuin isänmaallisuus kuviteltaisiin joksikin peräti vaivalloisesti saavutettavaksi harvinaisuudeksi, jota täytyy ruokkia kuin vangittua lintua ja kuitenkin saa elää alituisessa pelossa, että se lentää pois. Mutta näin keinotekoista ei isänmaallisuus toki ole, sillä se ei ole mikään erityinen armolahja, vaan se on ihmisessä aidointa silloin kun se on luonnollisinta ja hiljaista. Ja esim. talonpoikaisväestön isänmaallisuus on niin itsestään selvää ja luonnollista, että se ei tarvitse mitään erikoista julistamista. Kansalaisten isänmaallisuus ei ole mitattavissa sen energian mukaan, joka on käytetty sen julkijulistamiseen, eikä isänmaallisin ole suinkaan se, joka on äänekkäin itsekehussaan.

    Kirjailija F. E. Sillanpää, mies, jonka tuotannolla on vankat juuret suomalaisessa maaseudussa, on sanonut: "Me tiedämme mitä on isänmaa ja sen rakastaminen, maanpuolustustahto ja niin edespäin - mutta me emme kanna tuota tietoa minään hermotautisena rasituksena, se löytyy meistä, kun tarvitaan."

    Sillanpää, joka tuntee suomalaisen maaseudun ja sen eläjät, alhaisemmista ylhäisempiin, on tässä kuvannut syvälle luodaten suomalaisen maalaisväestön isänmaallisuuden luonteen. Suomalainen talonpoika on itseensäsulkeutunut, usein umpimielinenkin. Hän on tottunut yksiksensä tutkimaan ja ratkaisemaan ihmiselämän suuret kysymykset, hän on sisällänsä taistellut itsensä selvyyteen Jumalansa kanssa. Samoin hän hiljaisuudessa on selvittänyt suhteensa isänmaahan ja näin saavuttamansa uskon mukaisesti hän on lähtenyt vaoltansa, milloin vaara on isänmaata uhannut. Niinkuin hänen esi-isänsä miekoin haastoi, säästi suuta, niin hänkin on vaitelias persoonallisissa tunnustuksissaan, sillä hänestä voi tuntua suorastaan epäpyhältä, jos sivullinen pääsee katsomaan hänen kaikkein sisimpäänsä. On ymmärrettävää, että tällaisista sielullisista aineksista kokoonpantu ihminen karttaa sellaista isänmaallisuutta, jonka edellä kulkevat itsemainostuksen vankkurit. Hänelle on vierasta sellainen avosuinen isänmaallisuus, joka näyttäytyy rintoihinsa lyömisenä ja josta käy esille itsevanhurskaan tympeä ylpeys. Mutta tämä vakaa talonpoika on syvästi isänmaallinen omalla vähäeleisellä mutta teoissa luotettavalla tavallaan.

    Suomi, isänmaamme, kuuluu koko kansalle. Me maalaisliittolaiset emme kiellä isänmaallisuutta keneltäkään, joka rakastaa isänmaanaan Suomea. Jos joillakuilla on toisenlainen käsitys yhteiskunnallisista, poliittisista, taloudellisista taikka sivistyksellisistä asioista kuin meillä, ei siitä seuraa, että kieltäisimme heiltä oikeuden olla mieleltään isänmaallisia, sikäli kuin he ovat yhden isänmaan, Suomen, eikä kahden isänmaan miehiä. Isänmaallisuus ei ole siis meidän monopoolimme, yksinoikeutemme, mutta me emme liioin anna sitä niiden monopooliksi, jotka ovat vetäneet isänmaallisuuden alas päivän poliittisen kinastelun piiriin.

    Vakaa, omalla maallaan ja omassa ammatissaan pysyvä talonpoikaisväestö on valtakunnan olemassaolon ja itsenäisyyden vankin turva. Tämän, valtakunnan perusväestön, isänmaallisuus on sellainen välttämätön asia, jonkalaisista roomalaiset lakimiehet käyttivät sanontaa: conditio sine qua non, so. ehto, jota ilman asia ei ole mahdollinen. Itsenäinen valtakunta, jonka pääelinkeinona on maanviljelys, ei ole mahdollinen ilman isänmaallista talonpoikaisväestöä.

    Kun me maalaisliittolaiset vaadimme itsellemme oikeutta toimia valtiollisessa elämässä päämääriemme toteuttamiseksi, taistelemme me maamme menestyksen nimessä oikeudesta tehdä työtä isänmaan hyväksi. Se on työmme tarkoitus. Ja me pidämme tästä oikeudestamme kiinni sillä samalla pahatkin päivät voittavalla vääjäämättömyydellä, millä esi-isämme ovat valloittaneet kylmän, vihamielisen korven viljelykselle.