1965

Varatuomari Päiviö Hetemäki^38          9/3 1965

Hyvä Veli,

  Arvelet, että meillä on erilainen käsitys vuoden 1948 sopimuksen ratifioinnin yhteydessä valmistuneitten perustuslakivaliokunnan ja ulkoasiainvaliokunnan mietintöjen merkityksestä. Tässä käsityksessäsi olet ainakin eräältä osalta oikeassa. Minun mielestäni valiokuntien mietinnöt ja eduskunnan päätös eivät eräässä suhteessa ole voimassa olevaa oikeutta, vaan ne ovat vain historiaa. Tarkoitan nimittäin sitä perustuslakivaliokunnan mietinnössä esitettyä ja asiallisesti hyvin keskeistä käsitystä, että avunantaminen Neuvostoliiton puolelta tai sopimuspuolien välinen yhteistoiminta edellyttää avuntarvetta. Ja perustuslakivaliokunnan mietinnössä sanotaan "sanottu tarve on todettava kummankin valtion taholta". Tämähän on ollut suomalainen käsitys asiasta, ja Paasikivi on useassa yhteydessä aikoinaan siitä puhunut. Ja minä myöskin kohta 1948 sopimuksen jälkeen pitämässäni puheessa erityisesti korostin, että meidän käsityksemme mukaan sanottu yhteistoiminnan tarve on todettava yhteisesti molempien valtioitten taholta. Mutta se joka on ollut mukana 1948 sopimusneuvotteluissa tietää hyvin, että neuvostoliittolaiset eivät suostuneet sopimukseen ottamaan nimenomaista sanontaa, että avuntarve on todettava yhteisesti. Näin ollen perustuslakivaliokunnan mietintö ja Paasikiven ja minunkin puheeni tässä suhteessa ovat olleet meidän käsityksemme, joka on perustunut meidän toiveisiimme ja eräisiin meidän käsityksemme mukaan luonnollisiin yhteistoiminnasta johtuviin näkökohtiin. Mutta kyllä se on ollut kuitenkin yksipuolinen tulkinta, ja näin ollen se ei voi olla Neuvostoliiton kannalta katsoen voimassa olevaa oikeutta.

  Muutos tässä asiassa tapahtui vuoden 1961 kriisin aikana, jolloin Neuvostoliitto käytännössä tunnusti, että avuntarve on todettava yhteisesti molempien osapuolten toimesta, mutta onko tämä Neuvostoliiton kanta tulevaisuudessa, sitä on tietenkin vaikea sanoa, sen vuoksi että sopimusta sinänsä ei ole tällaisella tulkinnalla täydennetty. Minä henkilökohtaisesti toivon, että Neuvostoliitto jatkuvasti hyväksyy saman kannan kuin vuoden 1961 kriisin aikana, ja tämä onkin eräs kaikkein keskeisimpiä kysymyksiä koko vuoden 1948 sopimusta tulkittaessa ja käytäntöön sovellettaessa. Vuoden 1961 kokemukset siinä suhteessa ovat Suomen kannalta katsoen varsin rohkaisevat. Mutta kun tämän päivän puolueettomuuspolitiikkaa tutkit vuoden 1948 sopimuksen perusteella ja nimenomaan perustuslakivaliokunnan lausunnon pohjalta lähtien, niin nähdäkseni asia on esitetty sittenkin varsin yksipuolisesti.

  - - -