Eräitä näkökohtia eduskuntatyöstä

Suomalainen Suomi 2/1935

Ranskalainen historioitsija ja valtiomies Guizot on lausunut, että oikeudenmukaisuuden turvaamiseksi valtiossa on tarpeellista:

1. että lainsäätäjäkunta on pakotettu keskustelemaan ja siten yhteisesti etsimään totuutta;

2. että koko valtioelämä on julkista, jotta lainsäätäjät toimivat kansalaisten valvonnan alaisina; sekä

3. että sanomalehdet ovat vapaita, jotta kansalaisilla olisi itse tilaisuus etsiä totuutta ja sanoa se lainsäätäjäkunnalle.

Guizot`n lausunnossa ilmenevä käsitys julkisen keskustelun ratkaisevasta merkityksestä valtioelämässä oli erityisesti ominaista 1800-luvun liberalismille. Mutta yhä edelleenkin voidaan sanoa, että alkuperäisen parlamenttarismin oikea luonne oikeuttaa määrittelemään parlamenttarismin keskusteluksi, niinkuin esim. ranskalainen oikeusoppinut Hauriou on tehnyt nimittäessään parlamenttarismin aikaa "keskustelun ajanjaksoksi". Ajatuksenjuoksun takana on tällöin käsitys parlamenttarismin periaatteellisesta pyrkimyksestä saattaa vastakkaiset mielipiteet sovittelujen avulla yhteisymmärrykseen keskenään ja käsitys kansanedustuslaitoksissa suoritettujen keskustelujen soveltuvaisuudesta tällaisten neuvottelujen muodoksi.1

Kansaneduskuntien organisatio ja niissä noudatettavat työtavat osoittavat, että parlamenttikeskustelujen muodossa suoritettavaan eduskunnassa edustettujen mielipide- ja ajatussuuntien väliseen sovitteluun on kiinnitetty vakavaa huomiota. Kuten jo edellä sanottu, liberalismi varsin tärkeältä osalta rakentaa koko valtiokuvansa vapaan parlamenttaarisen keskustelun varaan, jonka lopputuloksena syntyvän vastakkaisten mielipiteiden yhteensovituksen ja tasapainon piti, samoin kuin se tiesi oikeudenmukaisuuden toteutumista, myös olla varmin keino väkivaltaa ja diktatuuria vastaan. Mutta nykyhetken parlamenttityön antamat käytännölliset kokemukset puolestaan osoittavat, että parlamenttaaristen keskustelujen merkitys tässä suhteessa on nykyään varsin kyseenalainen.

Se johtuu ensiksikin siitä, että eduskuntaa ei muodosta 200 toisistaan eristettyä, itsenäistä edustajaa, vaan niin ja niin monta puolueryhmää. Siitä seuraa, että miltei kaikki huomattavimmat eduskunnassa esilletulevat asiat käsitellään eduskuntaryhmien omissa kokouksissa ja niissä yleensä yhteisesti sovitaan, minkä kannan ryhmän jäsenet ovat velvolliset kyseellisen asian eduskuntakäsittelyissä omaksumaan. Ryhmän ja sen jäsenten kannanottoa ei vähänkään tärkeämmän asian esilläollessa ole yleensä koskaan jätetty riippuvaksi eduskuntakeskustelun aikana mahdollisesti esitettävistä lausunnoista, joitakin välikysymyskeskusteluja kenties lukuunottamatta. Näin ollen ja kun lisäksi otetaan huomioon, että meillä niinhyvin porvarillisissa kuin sosialistisissakin ryhmissä vallitsee tehokas puolue- ja ryhmäkuri, mistä itsestään, jos sitä taidolla käytetään, ei ole mitään pahaa sanottavana, parlamenttikeskustelujen tarkoituksena ei tosiasiassa ole vastustajan saaminen luopumaan kannastaan ja yhteisymmärryksen löytäminen riitakysymyksissä, vaan ensisijassa oman ryhmän hyväksymän kannan puolustelu ja vastustajan kannan arvostelu. Keskustelun tarkoitus, joka alunperin oli siinä, että ryhmille ja henkilöille valmistettiin tilaisuus vaikuttaa toisten mielipiteisiin ja saada toisilta asiaan vaikuttavia tietoja ja näkökohtia, joiden perusteella oman kannan modifiointi saattaisi olla mahdollista, on muuttunut sikäli, että nyt eduskuntakeskustelut ovat muodostuneet tilaisuuksiksi, joissa eduskuntaryhmät voivat näyttää valitsijoilleen, kuinka tehokkaasti ja hyvin ne eduskunnassa täyttävät velvollisuutensa valitsijoitaan kohtaan. Keskustelujen piti alunperin vaikuttaa eduskunnan sisällä, mutta niiden muuttunut luonne siirtää niiden vaikutuksen eduskunnan ulkopuolelle. Eduskuntapuheiden piti alkuperäisen tarkoituksen mukaan kohdistua eduskunnassa oleviin vastustajiin ja saada heidät luopumaan kannastaan, nyt ne kohdistuvat omiin kannattajiin eduskunnan ulkopuolella ja niillä pyritään vahvistamaan heitä uskossa. Parlamenttikeskustelujen alkuperäinen merkitys on siten kadonnut, ja niiden luonne on saanut vähitellen uuden sisällön.

Jokainen, joka on seurannut hiukankaan lähempää maamme eduskunnan työn jokapäiväistä juoksua, on voinut panna merkille, että sen edustajat yleensä tuntevat verrattain vähän todellista mielenkiintoa täysistunnoissa esitettyihin lausuntoihin. Poikkeuksellisia kysymyksiä esiintyy tietenkin usein, ja on olemassa edustajia, jotka seuraavat kaikkia parlamenttikeskustelujakin velvollisuudentunnosta - niin raskaaksi kuin se saattaakin käydä. Yleisenä huomiona voikin esittää, että edustajien mielenkiinto eduskuntakeskusteluja kohtaan on kokolailla vähäisempi kuin mitä esimerkiksi sanomalehtiselostuksista voisi päätellä. Istuntosali on luvattoman usein melkein tyhjä, eikä suinkaan ainoastaan ruotsinkielisten lausuntojen aikana.

Tämä välinpitämättömyys tietenkin johtuu suurimmalta osalta siitä rakenteesta, jonka edustajantyö on kehityksen kuluessa saanut: ryhmät ovat ennen täysistuntoa tehneet päätöksensä, miten äänestävät, joten kenelläkään ei ole tarvis kuulla vastustuspuolueiden edustajien esityksiä. Oman puolueen miehen puhetta sensijaan yleensä jo ryhmäsolidariteetin vuoksi kuunnellaan. Piristävää väittelyä eduskunnassa harvoin syntyy (inttämistä kyllä sitä useammin), mikä aiheutuu osaksi siitäkin, että ainakin pääpuheet kirjoitetaan yleensä hyvissä ajoin ennen istuntoa ja ne luetaan sitten sanatarkasti "kirjan mukaan". On luonnollista, että vastustajien keskustelun aikana tekemiä vastaväitteitä ei tällöin voida ottaa käsiteltäväksi, joskus siitäkin syystä, että niihin puuttuminen särkisi puheen kokonaisvaikutuksen, mikä on tarpeen visusti säilyttää, kun puhe tullaan levittämään omien lehtien välityksellä koko kansan tutustuttavaksi.

Varsinaisten pääpuheiden jälkeen voi sitten seurata vähäisiä väittelypuheenvuoroja, joskus monia kymmeniäkin. Mutta harvoin niissä tuodaan mitään asiallisia lisiä keskusteluun. Päinvastoin juuri niissä käsittelytapa tahtoo siirtyä persoonalliselle alalle, ja se, mitä itse käsiteltävästä asiasta sanotaan, on usein inttämistä, asiallisesta todistelusta piittaamatonta vastaanpanemista, joka on niin tyypillisesti suomalainen väittelytapa. Paras, mitä tuollaiset lyhyet väittelypuheenvuorot voisivat antaa, olisi huumori, mutta siitä tahtoo eduskuntatyö samaten kuin valtiollinen elämämme yleensäkin olla kiukustuttavan tyhjää. Se on todellinen vahinko, sillä politiikka ilman leikinlaskua on jotakin, jota normaalisti rakennettu ihminen ei voi ajan mittaan kestää.

Tämä on yleensä parlamenttikeskustelujen kulku. Niiden loputtua ollaan tavallisesti yhtä viisaita kuin niiden alkaessakin, harvan mielipide on järkyttynyt tai peräti muuttunut keskustelun aikana. Äänestykset toimitetaan aikaisemmin tehtyjen päätösten ja kannanottojen mukaan.2

Kun eduskuntakeskustelut ovat täten suurelta osalta kadottaneet sen tarkoituksen, mikä niillä alunperin on ollut, niin olisi syytä tutkia, eikö täysistuntokäsittelyä, jolla eduskuntatyön sisältöä ja laatua silmälläpidettäessä ei enää ole ratkaisevaa arvoa ja merkitystä, voitaisi nykyisestään jossakin määrin vähentää. Kenties meillä kolmen eduskuntakäsittelyn sijasta, milloin sitä käytetään, tultaisiin vähemmällä toimeen. Jos sellainen supistus voitaisiin toteuttaa, olisi se tärkeä nimenomaan demokratian arvovallan kannalta arvosteltuna, sillä eräs suurimmista tyytymättömyyden syistä, joka demokratiaa vastaan on esitetty, syytös eduskuntien työkyvyttömyydestä ja siellä harjoitetusta "suunsoitosta", aiheutuu juuri tarpeettomista eduskuntakeskusteluista. Niistä voidaan vapautua sopivilla toimenpiteillä. Parlamenttikeskustelun supistamista voidaan periaatteessakin puoltaa, koska se on luonteeltaan ja tarkoitukseltaan toista kuin mitä eduskuntatyön nykyinen organisatio alunperin edellytti ja yhäkin edellyttää.

Sen tarpeettoman parlamenttaarisen riitelyn ja ärhentelyn välttämiseksi, joka varsinkin nyt kuluvan vaalikauden alkuaikoina on suuresti vahingoittanut eduskuntamme arvovaltaa, olisi täysi syy ryhtyä varsin päättäviin toimenpiteisiin. Eduskuntatyöskentelylle ei arvattavastikaan tuottaisi mitään tosiasiallista haittaa, vaikka edustajien puheoikeus jossakin määrin joutuisi uudelleenjärjestelyn alaiseksi.

Hallitus on viime vuonna jättänyt eduskunnalle esityksen, jonka mukaan valtiopäiväjärjestykseen olisi tehtävä sellainen muutos, että eduskunta voisi rajoittaa puheenvuorot. Tämä esitys on ainakin tähänastisissa valiokuntakäsittelyissä hylätty. Ilmeistä onkin, että hallituksen esittämä keino parlamenttaarisen puheoikeuden rajoittamiseksi ei ole oikeaan osunut, sitä kun enemmistö saattaisi väärinkäyttää hyväkseen.

Joskus on esitetty mielipide, että eduskuntapuheiden aika olisi rajoitettava, jolloin päästäisiin ns. "maratonpuheista". Tämä keino lienee tuskin asianmukainen, sillä on asioita, joita ei kymmenen minuutin puheessa ehditä selvittää, ja puhujia, jotka jo kymmenessä minuutissa ehtivät puhua reikiä päähänsä. Sensijaan voitaisiin edustajien puheoikeutta rajoittaa siten, että vain tietyt etuoikeutetut puhujat saisivat kunkin kysymyksen yhteydessä esittää lausuntoja. Etuoikeutettujen puhujien piiri voitaisiin järjestää siten, että sen muodostavat, paitsi hallituksen jäseniä, asianomaisten valiokuntien puheenjohtajat valiokunnan kannan selostamiseksi, ryhmien kutakin asiaa varten erikseen valtuuttamat puhujat, joiden enimmäismäärä olisi erikseen vahvistettu, sekä aloitteen tai välikysymyksen tekijä (ensimmäinen allekirjoittaja). Lisäksi olisi tarpeellista järjestää sellaisten edustajien puheoikeus, joita vastaan keskustelun aikana on tehty hyökkäyksiä. Puolustautumiseen persoonallisia hyökkäyksiä vastaan on annettava tilaisuus. Sellainen järjestely olisi omiaan kohottamaan parlamenttaaristen keskustelujen tasoa ja antamaan koko eduskuntakäsittelylle enemmän juhlatuntua kuin nykyään, jolloin kuka tahansa edesvastuuntunteensa tai henkisen tasapainonsa kadottanut edustaja saattaa yhdellä puheenvuorollaan riistää arvonannon ei vain eduskunnalta vaan koko demokraattiselta järjestelmältä, joka moista suvaitsee. Kun tässä esitetty järjestely saataisiin voimaan, voisivat eduskuntaryhmät paremmin kuin nyt valvoa "mustia lampaitaan" ja heidän esiintymistään.

Mutta välillisesti tulisi tämä uudistus vaikuttamaan myös asiantuntemuksen lisääntymiseen eduskunta-asioiden käsittelyssä. Kun kukin ryhmä voisi jokaisen eduskunnassa esilletulevan asian käsittelyä varten määrätä etuoikeutetuiksi puhujiksi parhaat siihen sopivat voimansa, ei olisi pelkoa siitä, että tämä järjestely tukkisi suun joltakin esilläolevaan asiaan erityisesti perehtyneeltä edustajalta. Se seikka taas, että kutakin asiaa varten olisi määrätty vain muutama etuoikeutettu edustaja, pakottaisi ryhmien valtuutetut varsin perusteellisesti paneutumaan asiaan, jonka hoitaminen on heille uskottu. Kysymysten asialliselle käsittelylle olisi tässä suositellusta uudistuksesta kokonaisuudessaan ensiarvoisen tärkeä merkitys.

Eduskunnan arvovallan lujittaminen vaatisi nähtävästi myöskin sitä, että edustajien koskemattomuussäännökset uusittaisiin. Voimassaolevan lain mukaan edustajaa ei saa panna syyteeseen eikä häneltä vapautta riistää hänen eduskunnassa lausumiensa mielipiteiden takia, jollei eduskunta vähintään 5/6 ääntenenemmistöllä siihen ole suostunut. Tällainen säännös on peräisin niiltä kansanedustuslaitosten alkuajoilta, jolloin jokainen edustaja saattoi hallitsijan taholta odottaa kostotoimenpiteitä eduskunnassa esittämiensä mielipiteiden vuoksi. Meillä Suomessa oli tällaiseen varovaisuuteen aivan erityinen syy Venäjän vallan aikana. Demokraattisen järjestelmän vallitessa ei kansanedustajan immuniteettia sensijaan ole tarvis pitää niin vaikeasti kumottavana kuin esimerkiksi meillä nyt on asianlaita. On kyllä oikein, että edustajaa ei mistä tahansa pienestä huomaamattomuudessa tai hyvässä uskossa esitetystä virheellisestä tiedosta saa vetää edesvastuuseen, mutta parlamenttaarinen käytäntömme osoittaa, että edustajilla saattaisi olla syytä vieläkin perusteellisemmin punnita sanojaan. Eduskunnan arvovaltaa eivät lisää sen puhujalavalta esitetyt harkitsemattomat ja perusteettomat syytökset, ja sen vuoksi olisi paikallaan edustajan syytteeseenpano-oikeutta jonkin verran helpottaa, niin että edustajien huomio kiintyisi siihen itserajoitukseen, jota he eduskuntapuheissaan ovat velvolliset noudattamaan.

Monet niistä kurittomuuden tai suoranaisen vallattomuuden ilmauksista, joista parlamenttaarinen käytäntömme välihuudahduksineen on ollut valitettavan runsas, olisi voitu estää sillä, että eduskunnan puhemiehelle olisi annettu suuremmat valtuudet sellaisen esiintymisen kieltämiseen, tai eduskunnan puhemiestoimessa olisi vakiintunut käytäntö tiukemmasta puheenjohtovallasta, johon nyt voimassaolevat säännöksetkin kyllä antavat tukea. Puhemiehen johdonmukainen ja päättävä menettely voisi saattaa eduskuntakäsittelytkin kansamme rauhallista mielenlaatua vastaaviksi. Näyttääkin siltä niinkuin viime vuosina puhemiehen nuijankäyttö olisi ollut tehokkaampaa kuin aikaisemmin.

Urho Kekkonen