Maljapuheiden Pohjola

Suomen Kuvalehti 44/1942

Rikkinäinen kansa ei voita sotaa. Sota vaatii yksimielisyyttä. Se saavutetaan unohtamalla kaikki vanha, joka on menneisyydessä erottanut. Se saavutetaan olemalla syyttelemättä entisiä vastustajia todellisista tai oletetuista virheistä. Se saavutetaan luottamalla niihin, jotka ovat olleet aikaisemmin meille vihamielisiä. Se saavutetaan voittamalla itsensä ja itsekkyytensä. Sillä tavoin voittaa kansakunta yhtenäisyytensä ja lahjoittaa taistelevalle maalle sisäisen lujuuden ja horjumattoman kestämiskyvyn.

Meillä Suomessa on määrätietoisesti pyritty kansalliseen yhtenäisyyteen. Todistuksena siitä, että olemme tässä työssämme onnistuneet, on se, että Suomi on yhätikin, talvisodan jälkeen, Moskovan rauhanajan jälkeen ja Euroopan sodan edelleen kestäessä, itsenäinen valtakunta. Valtakunta, joka ylivoimaa vastaan taistellen puolustaa vapauttaan ja valmistaa itselleen suurta tulevaisuutta.

Yhtenäisyyden tehostaminen on ulotettu kielikysymyksenkin alalle. Muistamme hyvin sen erimielisyyden ja äänekkään riidan, joka vanhan rauhan aikana oli usein suorastaan leimaa antava julkiselle elämällemme. Talvisota lähensi eri kieliryhmiä toisiinsa. Sodan kärsimysten kestäessä opittiin täällä huomaamaan, että vapautemme ja itsenäisyytemme on yhteinen asia niin hyvin suomenkielisille kuin ruotsiakin puhuville kuten olisi orjuus ollut myös yhteinen. Opittiin havaitsemaan, että apu, joka ulkoapäin tulee, koituu meille kaikille hyödyksi samalla tavoin, ja sekin opittiin, että saapumatta jäänyt, toivottu apu ei heikonna yksin suomenkielisten asemaa. Moskovan rauhan jälkeisenä aikana alituisesti uhkaava vaara syvensi käsitystämme siitä, että meidän on luotettava vain toisiimme ja muistettava, että kielisukulaisuus ei elämää pelasta, jos maa joutuu vihollisen jalkoihin. Ja vaikka eräiden ruotsinkielisten piirien itsekkyys nosti päätään karjalaisten pika-asuttamisen yhteydessä, saavutettiin talvisodan jälkeisenä lyhyenä rauhan kautena kieliryhmien välisissä suhteissa paljon sellaista, jolla on pysyvä arvonsa. Mainitsemme tässä ainoastaan sen sovinnon, joka tehtiin siihenastisten vaikeimpien taistelujen kentällä, ylioppilasnuorison parissa. Tämä sovinto, jonka aikaansaaminen tiesi verraten pitkälle menevää myönnytystä suomenkielisten taholta, oli ennusmerkkinä siitä, että tarkoitus oli päästä kielisovintoon niin hyvin valtiollisella kuin sivistykselliselläkin alalla.

Mutta uusi sota tuli tielle. Ja se on kestänyt niin kauan, että hajoittavat tekijät alkavat päästä esille. On jo tultu niin pitkälle, että kielikysymys riidan merkeissä on joutunut julkisen keskustelun piiriin. Ja silloin kun kieliriita viritetään, silloin on yliopistokysymyksellä riidaton etuoikeus. Se on Suomen sisäpolitiikan Balkan.

Yliopiston rehtorin avajaispuhe oli ulkonaisena aiheena keskustelun alkamiselle. Ja laineet ovat levinneet ulkomaille saakka.

Nyt istahtaa Pekka Peitsi kuusikulmaisen pöydän ääreen ja yhtyy omalta osaltaan keskusteluun.

Yliopiston rehtori totesi avajaispuheessaan, että hyvä yhteisymmärrys vallitsee yliopiston piirissä eri kieliryhmien välillä. Tällainen toteaminen oli paikallaan, sen takana ovat riidattomat tosiasiat. Mutta se oli tietenkin pahaa puhetta viralliselle ruotsalaisuudelle sen vuoksi, että ruotsalaisten virallinen kanta esittää yliopistomme kieliolojen järjestelyn olevan epäoikeudenmukaisella kannalla ja tuottavan ruotsalaisille opiskelijoille suurta haittaa. Siitä taas johtuu, että ruotsalaisen ylioppilasnuorison parissa esiintyy - tämä on edelleen virallista ruotsalaisuutta - katkeroitunut mieliala yliopiston kieliolojen järjestelyä vastaan. Nyt tulee sitten yliopiston rehtori ja sanoo suoraan, että ruotsalaisten virallinen kanta ei vastaa tosiasioita, ja hän ottaa todistajikseen juuri ruotsinkielisen ylioppilasnuorison. Ei ihme, jos `folkpartiet` ärähtää. Mutta yliopiston rehtorin lausunnon asiallinen ja asiallisesti vankka osa ei olisi kohottanut kuohupäitä niin korkealle kuin on tapahtunut, jollei lausuntoon olisi sisältynyt umpimähkään ammuttuja heittolaukauksia poliittista elämäämme vastaan. Virinnyt tarpeeton ja yhtenäistä mielialaa häiritsevä keskustelu osoittaa, että noille laukauksille olisi arvatenkin pitänyt etsiä toinen forum, jollainen rehtori Nevanlinnalla kuuluu olevankin.

Haluaisimme väittää, että nykyisissä oloissa eivät kiihkeimmätkään kielipukarit saa yliopistoriitaa päiväjärjestykseen. Meillä on monta asiallista asiaa, joka vaatii kansakunnan huomiota. Ja yksi asia ylitse kaiken: valtiollisen olemassaolomme puolustaminen. Se ei onnistu, jos päästämme täällä isot ja pienet vanhan rauhan aikaiset erimielisyydet irralleen. Sitä paitsi on muistettava, että yliopistokysymyksessä ei tyytymättömyys ole mikään ruotsinkielisten monopooli. Kun nykyinen yliopistolaki säädettiin, oli tuomitsevia ääniä absoluuttisesti lukien enemmän suomenkielisellä taholla. Aidoimmatkin suomalaiset ovat olleet valmiit hyväksymään nykyisen olotilan, mutta jos ruotsalaiset kehittäisivät asiasta taas riidan, ryöstäytyisi Barabbas irti vastapuolen äärimmäisellä siivellä. Ei sielläkään nukuta. Heiskanen, joka on yhä parhaissa voimissaan, palaa helposti Unkarinharrastuksistaan jälleen kotoiselle pohjalle. 1 Mutta mitä tahansa tulevaisuudessa sattuukaan, on syytä painaa mieleen, että suomalainen ylioppilasnuoriso oli valmis valtakunnallisen yhtenäisyyden nimessä asiallisesti perusteltuun kompromissiin ruotsalaisten tovereittensa kanssa. Sen valossa on helppo tuomita, kuka särkee saavutetun yhteisen pohjan.

Tätä kaikkea ei ole puhuttu suinkaan siinä mielessä, että olisi edes pelättävissä yliopistoriidan meillä pääsevän sanomalehtien palstoja kauemmas. Kun on pakko takoa suuria sotakoneita, silloin pidetään leikkipyssytehtaat kiinni. Mutta kaikkeen tähän kotimaiseen pikku hälyyn on liittynyt nimenomaan Ruotsissa alkanut keskustelu Suomen kielikysymyksestä. Siihen on puututtava.

Vanhan rauhan aikana puuhaili ruotsinmaalainen lehdistö paljonkin Suomen kieliolojen kanssa. Yliopistomme, Oulun ruotsinkielinen koulu, virkamiesnimityksemme yms., ne olivat ruotsinmaalaisen julkisen sanan mielestä yhtä paljon Ruotsin asioita kuin Suomenkin. Tätä käsitystä pitivät yllä omat ruotsalaisemme, jotka eivät tyytyneet etsimään mielipiteilleen kannatusta vain Suomessa, vaan halusivat niille kauaskantavampaa kaikupohjaa ruotsinmaalaisen sanomalehdistön avulla.

Tämän ajan luulimme talvisodan aikana olevan jo takana päin. Kun Skandinavian maat auttoivat Suomea, tunsimme me olevamme Pohjolan erottamaton osa. Meidät otettiin sellaisena kuin me olimme. Meitä autettaessa ei vasen käsi tiennyt, mitä oikea teki. Näin oletimme, näin tunsimme. Ja maljapuheet, joita meille pidettiin yhtenäisestä Pohjolasta, me otimme vastaan kuin totinen mies ottaa vakavasti tarkoitetun sanoman.

Mutta taas ovat ajat muuttuneet. Tosin me taistelemme uudelleen olemassaolostamme, tosin pidetään Skandinavian maissa jatkuvasti maljapuheita yhtenäisestä Pohjolasta. Me kuulemme näiden puheiden kaiun, ja meidän korviamme hivelee suloisesti niiden tyylipuhtaus ja hyvä tarkoitus. Mutta silmillämme me seuraamme naapureittemme tekoja. Tässä ei ole oikea aika eikä paikka kuvailla, mitä kaikkea me olemme nähneet, ja toivomme on, että tätä ei koskaan tarvitsisi kertoa. Mutta se, että Ruotsissa on nyt puututtu erääseen Suomen omien asioiden pieneen yksityiskohtaan, pakottaa meidät tekemään muutaman varovaisen reunahuomautuksen.

Ruotsi on itsenäinen demokraattinen maa. Se vaatii itselleen oikeutta saada hoitaa omat sisäiset asiansa oman kansallisen tahtonsa mukaan. Se ei halua antaa minkään voiman rajojensa ulkopuolelta määrätä, miten maan ulkopolitiikkaa ja maan muita omia asioita on hoidettava. Se haluaa olla vapaa maa ja vapaa kansa. Se on valmis aseilla puolustamaan vapauttaan.

Hyvä. Tätä vastaan meillä ei ole mitään huomauttamista. Ja kun me Ruotsin kannan näin hyväksymme, seuraa siitä, että me emme pyri antamaan Ruotsille ohjeita, miten sen tulee asioitaan hoitaa. On suorastaan merkillepantavaa, että milloin tahansa johtava suomalainen lehdistö on Moskovan rauhan jälkeen käsitellyt esim. Ruotsin ulkopolitiikkaa, on se, esittäessään sen yhteydessä suomalaisia katsantokantoja, nimenomaan korostanut, että Ruotsi itse luonnollisesti päättää asioistaan. Tietääksemme ainoan poikkeuksen tästä on tehnyt Hufvudstadsbladet, siis ruotsinkielinen lehti. Kun venäläiset sukellusveneet viime kesänä ampuivat pohjaan monia ruotsalaisia kauppa-aluksia, kirjoitti Hufvudstadsbladet artikkelin, jossa verraten ankarasti arvosteltiin Ruotsin ulkopolitiikan voimattomuutta ja annettiin suorasukaisia ohjeita, mitä Ruotsin olisi tehtävä. Tämä artikkeli aiheutti, ymmärrettävästi kyllä, Ruotsin lehdistön taholta kiukkuisia huomautuksia. Hufvudstadsbladet otti ne opikseen ja peruutti puheensa.

Mutta nyt me kysymme: tekeekö Ruotsi edellä selostetusta kannastaan sen johtopäätöksen, että esim. Suomella olisi vastaavanlainen oikeus vaatia, ettei vieras maa, ystäväkään, puutu meidän omiin sisäisiin asioihimme? Ruotsin itselleen omaksuma kanta on meidän mielestämme lujalla pohjalla ainostaan sillä edellytyksellä, että Ruotsi toisille vapaille maille, siis Suomellekin, suo samat oikeudet järjestää asiansa kuin mitkä se haluaa itselleen turvata.

Me vetoamme tähän. Ja pyydämme: suokaa te meille vapaus omissa, pienissä, sisäisissä asioissamme. Tehän suotte meille vapauden puolustaa nuorten miestemme verellä Suomen itsenäisyyttä ja siten turvata omalla elämällämme teidän rauhanne. Emme vaadi paljon, jos pyydämme omissa sisäisissä asioissamme teiltä samaa puuttumattomuutta, minkä niin hyvästi perustellen vaaditte itsellenne, meiltä ja muilta.

Me täällä Suomessa olemme jatkuvasti kiinteän pohjoismaisen yhteistyön kannalla. Me koetamme ymmärtää, että se ei tällä hetkellä voi muodostua niin hedelmälliseksi kuin me toivoisimme muulla kuin maljapuheiden alalla. Mutta me haluamme näissäkin oloissa säilyttää sen yhteisen ideaalisen ja reaalisen pohjan, joka on saavutettu ja joka tulevaisuudessa antaa kaikille Pohjolan maille lujan lähtökohdan olojemme järjestämiseksi täydessä yhteisymmärryksessä yhteiseksi hyväksi. Me tiedämme, että me kaikki tarvitsemme toisiamme, siksi meidän on varjeltava sitä yhteenkuuluvaisuudentunnetta, joka raskaina vuosina on päässyt versomaan ja joka on iloksemme kasvanut niin voimakkaaksi. Mutta tämän yhteisen tulevaisuuden nimessä me toivomme, että ruotsalainen julkinen sana jaksaisi voittaa itsensä, jaksaisi asettua siihen asemaan, jota se vaatii Ruotsin suhteen muiden maiden julkiselta sanalta, jaksaisi säilyttää ulkokohtaisuutensa Suomen sisäisissä asioissa. Se olisi oikeaa pohjoismaista politiikkaa, joka vaikutukseltaan ylittää maljapuheet sen vuoksi, että se on tavallaan jo teko.

Tämä on kiihkotonta viileän miehen puhetta. Sen takana on vilpitön pyrkimys säilyttää rikkoontumattomana pohjoismaisen yhteistyön perusta. Me ymmärrämme, että monet pohjoismaisen yhteistyön viljelemät vanhat työmuodot ovat nyt niinhyvin meistä kuin Ruotsistakin riippumattomista syistä mahdottomat. Mutta tämän muuttuneen olotilan ei ole annettava vaikuttaa niin, että yhteistyön perusta kadotetaan jalkojen alta. Päinvastoin suomalaisella taholla on varmaan hyvin voimakkaana se toivomus, että yleisen strategian maittemme väliselle yhteistyölle asettamista rajoituksista huolimatta voitaisiin löytää uusia muotoja kansojamme lähentävälle työlle. Jotta tämä pyrkimys ei vaikeutuisi, on paikallaan, että meillä ei toisteta sitä, mitä Ruotsissa on viime päivinä sanottu, eikä siihen vastata samalla mitalla.

Mutta sallittaneen sentään esittää yksi ajatus. Kun eräät Ruotsin lehdet ovat kielikysymyksemme yhteydessä lausuneet kirpeitä sanoja Suomesta, herää mielessä epäilys, että ehkäpä Ruotsi hermostuneena Suomen jatkuvasta taistelusta bolshevismia ja Englannin liittolaisia vastaan haluaa jonkin tekosyyn avulla vapautua kiusalliseksi käyneestä ystävästä ja veljestä. Täällä jo hautaan painumassa oleva kielikysymys saa nyt palvella sinä tekosyynä, jonka vaipalla verhotaan puolittain kipeä omatunto, ja niin annetaan armonpotku Maurille, joka talvisodassa teki tehtävänsä. Jos Ruotsissa jatketaan tätä bagatellia juttua meidän kielikysymyksestämme, on suomalainen käsitys tämä.

Mutta tässä esitetty mahdollisuuskin on sellainen, että sen pitäisi antaa vakavan itsetutkiskelun aiheen niille, jotka ovat taas törmänneet viemään kielikysymyksemme ulkomaiselle forumille.

21.10.1942.

Pekka Peitsi