Suuret muutokset takana ja edessä.

Kun Richard Milhous Nixon aloitti toisen toimikauden Valkoisessa Talossa hän piti tämän vuoden tammikuun lopulla avomielisen ja sikäli kuin se koski Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa todennäköisesti rehellisen virkaanastujaispuheen. Sen yllättävä sanoma sisältyi verhoamattomaan tunnustukseen, että Yhdysvaltojen viimeaikaisen ulkopolitiikan "epäonnistuminen on ilmeinen". Kun tämä oli tullut sanotuksi, vaati johdonmukaisuus tietenkin tähänastisen ulkopolitiikan tuomitsemista ja hylkäämistä ynnä lupausta uuden politiikan aloittamisesta. Korostaakseen tammikuussa pitämänsä puheen keskeisintä ohjelmakohtaa Nixon antoi 3. toukokuuta 1973 USA:n kongressille jättämälleen maan ulkopolitiikkaa selostavalla raportille otsikoksi ja tunnuslauseeksi "kestävän rauhan luominen".

Kyynikko voi tietenkin sanoa, että Nixonin oli helppoa ja vaaratonta tunnustaa USA:n ulkopolitiikka epäonnistuneeksi, koska hän sen tehdessään tuomitsi ensi sijassa demokraattisten edeltäjiensä J.F. Kenneyden ja L.B. Johnsonin ulkopolitiikan. Mutta tällöin on tarpeen todeta, että se USA:n ulkopolitiikan muutos, jota Nixon tammikuussa julisti, ei ollut tuon päivän tuotetta, vaan Nixon oli sitä yritellyt ja osin toteuttanutkin jo ensimmäisen toimikautensa aikana.

Mitä tämä uusi ulkopolitiikka merkitsi?

Toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvallat oli katsonut velvollisuudekseen, kutsumuksekseen ja oikeudekseen toimia maailman poliisina. Vastustaessaan kommunismia se oli levittänyt suojelevan sateenvarjonsa kaikkialle, jossa se näki kommunismin olevan uhkana. Jos jokin kansa ei itse kyennyt puolustautumaan - tai ei sitä halunnutkaan - ulkoa tai sisältä hyökkäävää kommunismia vastaan, Yhdysvallat oli valmis pyynnöstä tai pyytämättä ottamaan poliittisen, taloudellisen ja sotilaallisen vastuun hyökkäyksen tyhjäksi tekemisestä. Washingtonista oli tullut maapallon poliittinen pääkaupunki, jossa tunnettiin huolta kaikesta, mitä maailman jollakin kolkalla tapahtui.

Tämä Yhdysvaltojen itselleen maailmannäyttämöllä ottama rooli oli ajan mittaan kuitenkin osoittautunut mahdottomaksi viedä läpi. Ihmeellistä kyllä köyhä Vietnam oli tehokkaimmin todistanut USA:n ulkopolitiikan voimattomuuden.

Oli siis suoritettava uusi tilanteen arviointi, analyysi, sillä olosuhteet olivat muuttuneet. Tämä analyysi oli johtanut siihen johtopäätökseen, että USA:n oli luovuttava maailmanpoliisin roolista. Se ei edellyttänyt isoloitumista, mutta se edellytti USA:n asettumista riviin toisten valtioiden kanssa. Ehkä joukon ensimmäiseksi, mutta kuitenkin rivissä, ei sen etu- ja yläpuolelle.

Tämä analyysi oli Yhdysvalloissa johtanut täysin uuteen ajattelutapaan.

Ulkopolitiikkaa ei enää käynyt harjoittaminen sitä silmälläpitäen, että jokaiselle riidalle oli ratkaisu löydettävissä sotilaallisista keinoista, joilla omat edut voidaan varjella ja tullaan varjelemaan. Tämä oli ollut vallitseva käsitystapa vielä pitkälle 1960-luvulle. Mutta 1970-luvulle tultaessa oli maailman sotilaallisesti vahvimmassakin maassa oivallettu, että ydinasein käyty suursota ei ratkaise mitään. Ja kun tämä katsomustapa oli hyväksytty, oli pakko tehdä siitä aiheutuvat johtopäätökset. USA:n tuli rakentaa suhteensa Neuvostoliittoon ja Kiinaan uudelle tosiasioihin perustuvalle pohjalle.

Tämä oli se uusi avaus, jonka Nixon ensimmäisen toimikautensa aikana oli todella aloittanut ja nyt sekä virkaanastujaispuheessaan että toukokuisessa raportissaan kongressille oli laajasti perustellen esitellyt. Vaikka Nixon on yksi niitä miehiä, jotka käyttävät sanoja tarkoitustensa peittämiseksi, on sentään selvyyden vuoksi paikallaan lainata hänen tammikuista puhettaan osoitukseksi, kuinka pitkälle tämä vanha kommunistijahtaaja on katsonut voivansa mennä. Hänen sanansa kuuluivat: "on jatkettava niiden kansoja erottavien vihamielisyyden muurien hajoittamista, jotka ovat jakaneet maailman. Tilalle on rakennettava keskinäisen ymmärtämyksen silta, että kansat voisivat olla ystäviä keskenään hallitusjärjestelmien suurista eroavaisuuksista huolimatta." Kovin on paasikiviläistä puhetta!

Siitä välittämättä, että Yhdysvallat Nixonin johtamana on alkanut puhua rauhan politiikan puolesta, se tulee jatkamaan suurvalta-asemansa ylläpitämistä ja vahvistamista, liittolaistensa tukemista, asevarustelujen lisäämistä, poliittisen ja taloudellisen vaikutusvaltansa ulottamista niin kauas ja niin korkealle kuin mahdollista. Muutos ei niissä suhteissa varmaan ole suuri. Mutta uusi kansainvälinen tilanne, jonka ristiriitoja suurvaltojen kesken ei voida ratkaista sodalla, koska se johtaa ydinasesotaan, pakottaa maailman johtavat valtiot näkemään, että riidat on ratkaistava ja ne ovat ratkaistavissa rauhanomaisin keinoin. Aikaisemmin tarjottiin oitis sotaa, milloin neuvotteluissa ei päästy yksimielisyyteen. Nyt on uskottava ja valmistauduttava rauhanomaiseen ratkaisuun.

Tämä kai se sittenkin on ollut Nixonin julkituoman USA:n uuden ulkopolitiikan kiertämätön lähtökohta. Se on vienyt USA:n Salt-neuvotteluihin, aseistuksen vähentämisneuvotteluihin ja Euroopan turvakokouksen valmisteluihin. Muistetaan hyvin, että USA suhtautui kaikkiin näihin neuvotteluihin alussa varsin kielteisesti. Osanotto niihin näyttää, että Nixon on viemässä maataan uuden politiikan tielle, koska - kuten hän itse on sanonut - tähänastisen ulkopolitiikan epäonnistuminen on ollut ilmeistä.

Miksi juuri Nixon oli johdattamassa Yhdysvallat uuden lauhkeamman, kommunistimaita kohtaan sovinnollisemman, suorastaan yhteistyöhaluisen politiikan kannalle?

Muistetaanhan hyvin, että Nixon aikoinaan vaati Amerikkaa sotaan ranskalaisten puolesta Indokiinassa. Hän myös vastusti ehkä jyrkemmin kuin kukaan toinen poliitikko kaikkinaisia sopimuksia Moskovan ja Pekingin kanssa. Hän sai kansallista mainetta julkisena kommunistijahtaajana, kuten edellä mainittiin. Miksi juuri hän - antikommunisti par preference - nyt toimii kaikella USA:n presidentille kuuluvalla vallalla ja arvovallalla rauhan ja yhteistyön aikaansaamiseksi johtavien kommunistivaltioiden kanssa?

Maailmanhistoria on tulvillaan tällaisia muodonvaihdoksia. Olosuhteet, joihin valtion ja valtiomiehen on mukauduttava, eivät säily samoina vuosikymmenien mittaan. Ne muuttuvat ja valtiomiehen on suoritettava uusi analyysi uusissa olosuhteissa. Nixonin osalle on Amerikassa tullut uuden analyysin tekeminen ja sen perusteella välttämättömäksi osoittautuvan uuden ulkopolitiikan luominen. Se on hänelle varmaan ollut kuin tervan juomista. Mutta sitä ei ole voinut kiertää, sillä Nixonilla USA:n presidenttinä on vastuu kansallisesta turvallisuudesta. Ikäänkuin sulkujen sisässä sallittaneen sanoa, että jos Nixon olisi ollut oppositiopoliitikko viime vuosina ja nyt, hän olisi työskennellyt senaattorivuosiensa alkuaikojen tapaan suorastaan raivokkaasti kommunistimaailman kanssa suunniteltua yhteistyötä vastaan, jos joku olisi sitä uskaltanut ryhtyä ajamaan.

Ja loppujen lopuksi: mielialat Amerikassa nimenomaan keskiluokan piirissä ovat siihen määrään jyrkät, että kukaan muu kuin Nixon ei olisi uskaltanut aloittaa eikä kyennyt luomaan USA:lle rauhanpolitiikkaa kommunistimaiden kanssa. Se on vaikeaa Nixonillekin. Varsinkin Watergaten jälkeen.

Politiikka on täynnä tavalliselle järjelle käsittämättömiä jujuja.