1

Kansakunnan turvallisuudesta

Kansallisen onnettomuutemme keskellä vuonna 1943 luonnehdin Pekka Peitsen kynällä pienen kansakunnan turvallisuuspoliittista asemaa seuraavaan tapaan:

"Nimenomaan pienelle valtiolle, joka on ilman illusioneja selvillä, että se ei voi omalla kannanotollaan kallistaa vaakaa puolelle enempää kuin toisellekaan, on elämäntärkeää, että se osaa hyvissä ajoissa oikein käsittää niiden reaalisten tekijäin voiman, joista tulevainen kehitys sotilaallisella ja poliittisella alalla riippuu. Kun ratkaisu tehdään tällaisten laskelmien mukaan, on se sillä egoistisella pohjalla, jonka nykyaika on osoittanut ainoaksi luotettavaksi perustaksi olemassaoloaan puolustavalle pienelle valtiolle. Nehän, kuten sanottu, eivät yleensä voi kannanotoillaan vaikuttaa maailmanhistorian suurten ratkaisujen kulkuun, sen vuoksi niiden tulee tyytyä pitämään silmällä yksinomaan kansallisen olemassaolonsa ja vapautensa säilyttämistä."

Suursodan keskellä kirjatut näkemykseni olivat kieltämättä varsin pessimistisiä ja kyynisiä. Enää en ole niin epäuskoinen pienten valtioiden vaikutusmahdollisuuksiin nähden. Silti vielä tänäkin päivänä olen sitä mieltä, että pienen kansakunnan turvallisuuspolitiikan on onnistuakseen imettävä energiaa tietynasteisesta kansallisesta itsekkyydestä, itsesäilytysvaistosta. Lisäksi tarvitaan aimo annos itseluottamusta. Kansakunnan tulee luottaa vain itseensä. Tässä suhteessa sotavuodet antoivat meille kalliin opetuksen -- kukaan toinen ei puhalla puurolusikkaamme, ja ellemme tee sitä itse, saattaa suumme palaa rakoille.

Kokemukset opettivat myös, että pienen maan ulkopolitiikassa ei ole kerta kaikkiaan varaa sekoittaa tunteita --sympatioita tai antipatioita -- ratkaisuihin. Realistisen ulkopolitiikan tulee pohjata tietoisuuteen kansainvälisen politiikan olennaisista tekijöistä, nimittäin valtioeduista ja valtioiden välisistä voimasuhteista.

Suomen ulkopolitiikan on ollut löydettävä oma tiensä muuttuvassa maailmassa. Perustavoitteemme on ollut pysyvä: Suomen itsenäisyyden ja riippumattomuuden turvaaminen kaikissa olosuhteissa sekä sen myötä huolenpito kansalaisten turvallisuudesta ja hyvinvoinnista.

Joku historianfilosofi on muistaakseni todennut, että kullakin valtiolla on jokaisena hetkenä vain yksi toiminnan linja, joka on sille paras. Tämän parhaimman, toisin sanoen ihanteellisen linjan etsiminen valtiolliselle toiminnalle on yhtä tärkeä tehtävä kuin sen löytäminen on vaikeaa.

Meillä täksi optimaaliseksi linjaksi on vuosien saatossa kiteytynyt suomalaisesta maaperästä syntynyt ja puhtaasti suomalaisiin ratkaisuihin perustuva puolueettomuuspolitiikka.

Jokainen maa, joka on kiinnostunut ylläpitämään ja vahvistamaan turvallisuuttaan, luo eri kanavia käyttäen mahdollisimman edulliset kehykset politiikalleen ja pitää mahdollisimman johdonmukaisesti kiinni siitä suuntauksesta, jonka kansakunta ja sen poliittinen johto on katsonut parhaiten palvelevan maan turvallisuusvaatimuksia.

On kuitenkin rehellisesti myönnettävä, että puolueettomuuspolitiikan johdonmukaisuudesta huolehtiminen on aika ajoin vaatinut uskoa ja luottamusta perusvalintamme oikeutukseen, sillä Suomen kokoisen kansakunnan kohtalolla ei ole eikä tule olemaan varaa leikitellä. Vielä paremmin kuin aikanaan pitää tänä päivänä paikkansa se, mitä Talleyrand 1817 lausui: "Meidän päivinämme ovat kaikki poliittiset virheet vaarallisia." Kun olosuhteet ovat näyttäneet muuttuvilta, on ollut syytä pysyttäytyä oleellisissa ja pitkällä tähtäimellä merkittävissä tekijöissä ja rakentaa politiikkaa niiden varaan.

Jos olemmekin politiikassamme onnistuneet, meillä ei siitä huolimatta ole varaa tuudittautua itsetyytyväisyyteen. Jokaiselle valtiolle on ominaista herkeämätön pyrkimys vahvistaa ulkopoliittista asemaansa. Se ei koskaan, parhaimpinakaan aikoina, ole riittävän hyvä. Sen vuoksi on syytä jatkuvasti pohtia, mitä Suomi omalta osaltaan voisi tehdä turvallisuutensa parantamiseksi. Tässäkin tarvitaan edellä kuuluttamaani oikean laatuista itsetuntoa.

Toisaalta ulkopolitiikassa itsetunnosta on vain lyhyt askel haihatteluun. Vastuunalaisen johdon on kyettävä määrittelemään kerta kerralta erikseen missä tuo raja kulkee. Mutta aktiivisen ulkopolitiikan tulee pyrkiä täysin mitoin käyttämään kulloisenkin tilanteen sallimia edellytyksiä maan kannalta tärkeiden tavoitteiden edistämiseksi, ja tällöin on terve itseluottamus tarpeen.

Oikeat johtopäätökset voidaan tehdä ainoastaan sillä edellytyksellä, että ollaan selvillä tosiasioista ja hyväksytään ne. Ulkopoliittinen johto voi tietenkin jonkin aikaa sulkea silmänsä niiltä tosiasioilta, jotka eivät käy sen pirtaan, mutta tällainen menettely ei pitkän päälle auta. Tosiasiat painavat omalla voimallaan ja toteuttavat itsensä huolimatta perusteettomista toiveista ja omaehtoisesta lappusilmäisyydestä. Silloin kun vaakakupissa on kansakunnan kohtalo, ottavat ne poliittiset johtajat, joiden luonteenlaatu ei kestä tosiasioiden hyväksymistä, raskaan vastuun.

Tässä suhteessa me suomalaiset emme valitettavasti saa kiitettävää arvosanaa. Poliittisen realismin taju ei todellakaan ole Suomen kansan vahvimpia puolia. Uskotaan kuten asioiden toivotaan olevan, ja toimitaan, ikään kuin se, mitä toivotaan, olisi totta.

Tosiasioihin, jotka on hyväksyttävä, kuuluvat mm. maantieteelliset ja historialliset tekijät. Ensiksi mainitun osalta en malta olla palauttamatta mieliin herkullista tuokiokuvaa ulkopolitiikkamme ankarasta oppimestarista Paasikivestä:

Ollessaan sodan jälkeen pääministerinä Paasikivi joutui kerran kuuntelemaan erään kansanedustajan puheenvuoroa, jossa tämä arvosteli hallituksen ulkopolitiikkaa jyrkästi. Kun Paasikivi vihdoin sai sanansijan, hän kehotti kansanedustajaa menemään kotiin, ottamaan kartan eteensä sekä katsomaan kartalta, missä Suomi sijaitsee. - Tämä kehotus on hyödyllinen itse kullekin vielä tänäkin päivänä.

Maallemme on kautta aikojen ollut tunnusomaista sijainti itäisen ja läntisen kulttuuripiirin rajalla. Voidaan kysyä, onko tällä seikalla vielä tänä päivänä merkitystä?

Tavallisesti on ollut niin, että jos läntisen maailman vaikutus lisääntyy jossakin lännen ja idän rajalla sijaitsevassa maassa, se samalla merkitsee idän aseman heikkenemistä. Jos taas idän vaikutus kasvaa, länsi puolestaan joutuu perääntymään.

Suomen osalta tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa.

Asemamme on päinvastoin sellainen, että kuta paremmin voimme saavuttaa Neuvostoliiton luottamuksen Suomeen rauhanomaisena naapurina, sitä paremmat edellytykset meillä on läheiseen yhteistoimintaan läntisten maiden kanssa.

Näin maantieteellinen asema synnyttää välttämättömyyden järjestää suhteet naapureihin tyydyttävällä tavalla.

Historian opetuksiin puolestaan kuuluu se, ettei Suomen kaltainen pieni kansa kykene pakottamaan naapureitaan haluamaansa sovintoon. Omat voimavaramme eivät siihen riitä, ja ulkopuoliseen tukeen nojaaminen merkitsisi heittäytymistä tuntemattoman armoille sekä epäsovun kylvämistä.

Ainoa kestävä ja realistinen menetelmä on keskinäisen luottamuksen rakentaminen. Se vaatii rohkeutta ja itseluottamusta, mutta se vaatii myös tekoja, koska yksipuolisin julistuksin ja vakuutteluin ei kansainvälisessä politiikassa rakenneta mitään. Luottamus nojaa uskottavuuteen. Myönteiset kokemukset aikaisemmasta yhteistyöstä ovat olennaisen tärkeitä. Mutta ne eivät yksin riitä. On saatava muut valtiot vakuuttuneiksi noudatetun politiikan jatkuvuudesta tulevaisuudessakin.

Historian jokaisella lehdellä on myös esimerkkejä siitä, että yhdelläkään kansalla ei ole itsestään selvää, luonnonjärjestykseen perustuvaa "oikeutta" itsenäisyyteensä eikä alueeseensa. Itsenäisyys on kuvaannollisesti sanoen valloitettava uudelleen joka päivä.

Realiteetteihin, jotka on aina otettava huomioon, kuuluvat myös suurvaltojen valtioedut. Suurvaltaetujen olemassaolon tosiasiaan pienen maan on sovitettava toimintansa. Suomen ulkopolitiikan perustehtävänä on kansakunnan olemassaolon ja Suomen geopoliittista ympäristöä hallitsevien suurvaltaetujen yhteensovittaminen.

Varovaisuus on Suomen ulkopolitiikassa ollut ja tulee aina olemaan kaiken a ja o. Jos sen lisäksi kykenemme oppimaan jotakin kokemuksistamme, on sekin arvokasta.

Varovaisuutemme rinnastetaan usein pessimismiin. Sikäli vertaus onkin oikeaan osunut, että suomalaiselle ulkopolitiikalle on tunnusomaista myös pahimman vaihtoehdon huomioonottaminen kansainvälisessä politiikassa. Tähän liittyy olennaisesti toiminta, jota Dag Hammarskjöld aikanaan luonnehti "ennakolta estäväksi diplomatiaksi". Tämän diplomatian tehtävänä on vainuta lähestyvä vaara ennen kuin se on liian lähellä ja ryhtyä sellaisiin toimenpiteisiin, jotka auttavat väistämään tämän vaaran - mieluimmin niin, että mahdollisimman harvat huomaavat niin tehdyn.

Historioitsija E. G. Palmen on todennut osuvasti, että pienen kansan tulee asemansa pelastamiseksi osata älykkäillä aloitteilla torjua vaarat, ennen kuin ne tulevat liian suuriksi.

Kun ulkopolitiikan tehtävänä tulee olla kaikin keinoin varjella ja edistää kyseisen maan etuja, niin silloin ei ole syytä eikä varaa antaa aatteellisten sympatioiden ja antipatioiden vaikuttaa ulkopolitiikan yleisiin suuntaviivoihin. Erityisesti pienen valtion on noudatettava tätä ohjetta, sillä sen kannanotot ja niiden heijastuminen maan ulkopolitiikassa eivät totisesti paina paljoakaan maailmanhistoriassa, jolle antaa leimansa suurten kansojen kamppailu vallasta. Sen sijaan siitä saattaa aiheutua arvaamatonta vahinkoa.

Sisäisissä asioissa kiihkomielisyys ja sokeus aiheuttavat tavallisesti haittaa ainoastaan sille, joka niihin lankeaa. Mutta kansainvälisissä suhteissa niistä saattaa koitua vakava vaara koko valtakunnalle.

Edellä esittämäni voi laventaa koskemaan myös erilaisia moralisoivia kannanottoja, eleitä ja asenteita, joilla useinkaan ei ole muuta kuin mielenosoituksellista merkitystä. Jos katsomme ympärillemme, näemme jokaisella ilmansuunnalla asioita, joita vastaan inhimillisyyden nimessä olisi protestoitava. Mutta me emme tee sitä.

Menettelymme sanelee tässäkin puolueettomuuspolitiikkamme. Sen ja protestipolitiikan välillä on suuri ero.

Kiihkomieliset kannanotot muuttavat harvoin tapahtumien kulkua. Niiden julkituomisella voimme ehkä tyynnyttää omantuntomme ääntä tai tuntea hetkellistä itseihailua pelottomuutemme vuoksi. Tämä jääkin usein niiden ainoaksi saavutukseksi. Tappiopuolelle sen sijaan voidaan pahimmassa tapauksessa kirjata ulkomailla valtiotamme kohtaan syntyvä närkästys, joka saattaa johtaa vaikeuksiin. Tähän ei Suomen kaltaisella maalla ole varaa. Miten totesikaan senaattori Lennart Gripenberg jo 1800-luvun lopulla: "Abstraktisesti oikean sokea noudattaminen, ajattelematta seurauksia, ajattelematta, mikä olevissa oloissa on viisasta ja mahdollista, johtaa todellisessa elämässä turmioon."

Ulkopolitiikka on siinä mielessä poikkeuksellisen vaikea toiminnan ala, että siihen voivat ratkaisevasti vaikuttaa meistä riippumattomat olosuhteet ja tapahtumat, joiden mahdollisuutta ei ole etukäteen voitu ottaa huomioon. Jos emme ole kyenneet luomaan ulkopolitiikallemme uskottavuuden ja luottamuksen perusmuuria, voivat yllättävät tapahtumat - joista ei maailmassa viime vuosienkaan aikana ole ollut puutetta -  johtaa meidät jopa olemassaoloamme uhkaavien ongelmien eteen. Tällaisten pahojen päivien varalle hankittu ulkopoliittinen luotettavuus ei synny yksinomaan valtiollisten johtopiirien vakuutteluilla eikä teoillakaan, vaan se vaatii koko kansan johdonmukaista ja vilpitöntä tukea.

Aivan erityinen merkitys luottamussuhteella on ollut ja on jatkuvasti suhteissamme itäiseen suurvaltanaapuriimme. Tässä suhteessa me suomalaiset olemme kuluneiden vuosikymmenten aikana tehneet johdonmukaista rakennustyötä. Pienen valtion tragiikkaa on kuitenkin se, että vaikka sillä olisi kuinka vilpittömän hyvät aikeet ja tarkoitusperät Neuvostoliiton suhteen, niin jos Neuvostoliitto ei luota siihen, kaikki yritykset ovat turhia ja turha on potkia tutkainta vastaan. Tämä koskee myös poliitikkoja ja poliittisia ryhmittymiä.

Ulkopolitiikassa kukaan ei voi toimia toisen takuumiehenä.

Tässä suhteessa luotettavuuden ja luottamuksen ainoa perusta on asianomaisen oma toiminta.

Välillisesti luottamustekijä säätelee myös turvallisuuspolitiikkamme uudistumista. Vaikka kansainvälisen politiikan haasteet edellyttävätkin politiikkamme jatkuvaa uusiutumista ja hienosäätöä, on tämän tapahduttava kuitenkin sellaisissa rajoissa, että luottamus Suomen politiikkaan säilyy.

Jos se menetetään, on menettely ollut edesvastuutonta.

Luottamus noudattamaamme ulkopoliittiseen linjaan ja sen johdonmukaisuuteen on kaikkien hyödyllisten saavutusten edellytys. Sen vuoksi sen säilyttäminen on ulkopolitiikkamme tärkeimpiä tehtäviä.

Tätä ei saa sisäpoliittisissakaan ratkaisuissa unohtaa.

Ulko- ja sisäpolitiikan keskinäistä suhdetta määritellessämme olemme tottuneet siteeraamaan Paasikiven sanoja: "Ulkopolitiikka kulkee sisäpolitiikan edellä".

Paasikivi oli historiantutkija ja -tuntija, ja tältä pohjalta hänellä oli vankkoihin tosiasioihin perustuvat mielipiteet historian yleisistä ilmiöistä. Erittäin syvällisesti hän oli tutustunut Bismarckiin, jonka mielipiteitä hän mielellään lainasi. Totta onkin, että jokaiselle, joka haluaa saada vahvistusta käsityksille ulkopolitiikan ensisijaisuudesta, Bismarckin lausunnot tarjoavat hyvää tukea. Kuvaava tässä suhteessa -- ja samalla nykyoloihin täysin sovellettavissa olevaa -- on Bismarckin lausunto Preussin edustajahuoneessa vuonna 1866:

"Edustaja Twesten on esittänyt väitteen, että minä poliittisessa toiminnassani käyttäisin ulkopolitiikkaa vain sisäpoliittisena keinona edistääkseni hallituksen taistelua parlamentin taholta esitettyjä vaatimuksia vastaan. Minun on pakko torjua tällaiset väitteet täysin epäoikeutettuina. Minulle ovat ulkopoliittiset asiat tarkoitus sinänsä ja ne asetan korkeammalle kuin mitkään muut seikat. Sisäpolitiikan alalla eivät mitkään tappiot ole ikuisia. Mutta ulkopolitiikassa on aikoja ja mahdollisuuksia, jotka eivät koskaan palaa uudelleen."

Suomessa ulkopolitiikka kulkee, ja sen täytyykin kulkea, sisäpolitiikan edellä. Ellemme pysty harjoittamaan kansallisten etujemme mukaista ulkopolitiikkaa, jää kysymys hyvästä tai huonosta sisäpolitiikasta täysin akateemiseksi. Käytännössä on usein vaikea vetää rajaa ulko- ja sisäpoliittisten kysymysten välille.

Vuosien varrella ulkopolitiikan alue näyttää laajentuneen, ja monilla aiemmin puhtaasti sisäpoliittisilla kysymyksillä on nyt myös ulkopoliittista kantavuutta. Näin ollen yhä useampia asioita ja ratkaisuja on tarkasteltava myös ulkopolitiikan kannalta.

Olen edellä käsitellyt pitkään turvallisuuspolitiikkamme painavinta elementtiä, ulkopolitiikkaa. Toisen elementin muodostaa, kuten tunnettua, puolustuspolitiikka, joka on turvallisuuspolitiikan kokonaisuudessa nähty lähinnä ulkopolitiikan tukijana ja sen jatkuvuuden takaajana Suomea sivuavan kriisin varalta.

Puolustusvoimiemme päätehtävänä on valmistautua valtakunnan puolustamiseen ja sen puolueettomuuden suojaamiseen valtiosopimustemme hengen ja kirjaimen mukaisesti. Puolustusvoimat ovat näin ollen valtiovallan väline ulkopoliittisen linjamme tukemisessa. Puolustusvoimat tukevat tätä politiikkaa jo pelkällä olemassaolollaan, tietenkin sitä paremmin, mitä tehokkaammat ne ovat. Niiden merkitys kasvaa ratkaisevaksi kuitenkin vasta silloin, kun kaikki muut keinot ristiriitojen sovittamiseksi ovat kohdaltamme loppuunkäytetyt.

Jos maamme joutuu hyökkäyksen kohteeksi, muodostavat aseet sen viimeisen oljenkorren, johon tällöin on tartuttava. Tältä osin on pakko muistuttaa, että asemamme idän ja lännen etupiirien rajavyöhykkeellä ei tänä päivänä nykyisen aseteknologisen kehityksen valossa tarkasteltuna ole enää yhtä syrjäinen ja rauhoitettu kuin aiemmin. Näin ollen vaara joutua vedetyksi mukaan suurvaltojen välisiin selkkauksiin on entistä suurempi.

Puolueettomuuspolitiikan menestyksellinen toteuttaminen edellyttää, että maan kykyyn ja tahtoon toteuttaa tätä politiikkaa luotetaan. Tällaista luottamusta herätetään poliittisin keinoin noudattamalla selväpiirteistä ja johdonmukaista ulkopolitiikkaa sekä kunnioittamalla solmittuja valtiosopimuksia. Puolueettomuustahtoon liittyy kyky ehkäistä puolueettomuuteen mahdollisesti kohdistuvat loukkaukset. Siten tämä puolustusvoimille kuuluva tehtävä niveltyy kiinteästi maamme yleiseen ulkopoliittiseen suuntaukseen.

Viimeisten runsaan kahden vuosikymmenen aikana puolustuslaitoksen toimintapiiri on saanut uusia ulottuvuuksia. Sen sijaan, että puolustusvoimien toiminta rajoittuisi yksinomaan maamme puolustusvalmiuden lisäämiseen, se liittyy nyt entistä laajemmin rauhantahtoisen ulkopolitiikkamme toteuttamiseen. Hyvänä osoituksena tästä ovat ne puolustusvoimille lankeavat tehtävät, jotka johtuvat maamme osallistumisesta Yhdistyneiden Kansakuntien rauhanturvaamistoimintaan.

Olen jo viitannut siihen, että luottamus ulkopolitiikkaamme edellyttää linjamme jatkuvuutta ja johdonmukaisuutta. Alati muuttuvassa kansainvälisessä tapahtumavyöryssä saattavat ulkopolitiikan alalla saavutetut myönteiset tulokset jäädä hetkellisiksi, mikäli niitä ei määrätietoisesti vahvisteta uusia kannanottoja vaativissa tilanteissa. Siksi jatkuvuus ja siihen liittyen keskitys ovat menestyksellisen ulkopolitiikan olennaisia toimintaedellytyksiä. Niiden turvaamiseksi on meidän valtiosääntömme uskonut ulkopolitiikan johdon presidentille.

Tasavallan presidentin asemasta keskusteltaessa on meillä joskus sanottu, että ulkopolitiikan johdon tulisi olla pääministerin eikä tasavallan presidentin käsissä. Tällöin on viitattu eräissä muissa meihin verrattavissa maissa vallitsevaan käytäntöön. Meillä vallitseva tilanne johtuu kuitenkin historiallisista tosiasioista ja käytännön olosuhteista. Kuten tiedämme, hallituksemme ovat olleet valitettavan lyhytikäisiä. Niiden keskimääräinen "elinikä" on ollut vain yhden vuoden mittainen. Näissä oloissa presidentti on edustanut valtioelämässämme jatkuvuutta, ollut sen symboli ja takuumies. Näin on ollut asianlaita erityisesti tärkeällä ulkopolitiikan alueella.

On hyvin vaikea ajatella, että ulkopolitiikan johto, jolta sekä kotimaassa että ulkomailla oikeutetusti odotetaan pitkäjännitteisyyttä, jätettäisiin varsin usein vaihtuvien hallitusten ja pääministerien vastuulle. Käytännön kannalta saattaisi olla yhdentekevää onko ulkopolitiikan johto valtionpäämiehen vai pääministerin käsissä. Tärkeää on kuitenkin se, että meidän oloissamme pääministeri ei voi edustaa jatkuvuutta, kun taas valtion päämiehelle tämä on mahdollista.

Professori Paavo Kastari on kirjassaan "Suomen valtiosääntö" korostanut, että niinkin pääministerivaltaisissa järjestelmissä kuin Itävallassa ja Saksan liittotasavallassa valtionpäämiehen tärkein tehtävä on jatkuvuuden varjeleminen. Niin epävakaisten ja lyhytikäisten hallitusten maassa kuin Suomessa tällä seikalla on vielä suurempi kantavuus.

Realistisesti ajatellen näyttää siltä, että maamme ulkopoliittinen asema on sellainen, että se silmänkantamattomaan tulevaisuuteen vaatii järjestelmältämme puolueiden ulkopuolella toimivaa voimakasta presidenttiä - edellyttäen tietysti, että presidentin paikalla on mitat täyttävä henkilö.

Presidentin oikeuksia ulkopolitiikan alalla on joskus melkoisesti liioiteltu julkisessa sanassa ja poliittisissa keskusteluissa. Jos eduskunta ja hallitus eivät hyväksy presidentin käsityksiä siitä, miten maan suhteita ulkovaltoihin on hoidettava, ei presidentti ajan mittaan voi toteuttaa ulkopolitiikkaansa. Jos presidentin tahtoa vastaan on eduskunnan enemmistön pysyväinen ja määrätietoinen tahto, vetää presidentti lyhyemmän korren. Tämä koskee yhtä hyvin ulkopolitiikkaa kuin muitakin presidentinvirkaan kuuluvia tehtäviä. Parlamentarismi on se vipusin, jonka avulla eduskunta saa tahtonsa läpi myös ollessaan presidenttiä vastaan sekä ulkopolitiikkaa koskevissa kysymyksissä.

Tältä pohjalta olen aina ollut sitä mieltä, että jos eduskunnan enemmistöä edustavat ryhmät haluavat muodostaa hallituksen, ei presidentti voi sitä estää, vaikka näkisi, että hallituksen muodostaminen voi johtaa kansakunnan ulkoisiin vaikeuksiin. Mutta toisaalta presidentti ulkopolitiikan johtajana ei voi istua kädet ristissä, jos hallitus, joka on johtanut asiat ulkopoliittiseen umpikujaan, ei älyä erota.

Tasavallan presidenttiä on aika ajoin arvosteltu siitä, että hän on hoitanut suhteita ulkovaltoihin ja erityisesti Neuvostoliittoon erilaisten henkilökohtaisten tapaamisten yhteydessä. Onpa jopa vihjailtu, että kaiken takana on vain halu keskittää itselle Suomelle tärkeiden idänsuhteitten hoito ja näin varmistaa oma "korvaamattomuus". - Pohditaanpa tätä asiaa tarkemmin!

Suomen ja Neuvostoliiton välille on YYA-sopimuksen pohjalta luotu tiivis yhteistoimintaverkosto. Sen puitteissa käydään vuosittain satoja neuvotteluja eri tasoilla. Tasavallan presidentillä on tarpeeksi tekemistä siinäkin, että hän yrittää pysyä selvillä tämän yhteydenpidon tuloksista edes keskeisimmiltä osin. Ei voida puhuakaan siitä, että hän voisi itse hoitaa kaiken käytännössä. Poliittisista suhteista käyvät valtion- ja hallitusten päämiesten lisäksi neuvotteluja mm. ulkoasiainministerit ja ulkoasiainministeriöiden korkeimmat virkamiehet.

Henkilökohtaiset tapaamiset korkeimpien valtiollisten johtohenkilöiden välillä eivät sitä paitsi ole tyypillisiä vain Suomen ja Neuvostoliiton suhteille. Päinvastoin. Niiden merkitys on jatkuvasti kasvanut erityisesti suurvaltojen välisessä kanssakäymisessä.

Huippukokoukset eivät liioin ole uusi ilmiö kansainvälisissä suhteissa. Nykyisin kahden- ja monenkeskisiä tapaamisia järjestetään säännöllisesti kymmenien valtioiden välillä. Vaikka nämä neuvottelut ovat ehkä menettäneet Jonkin verran uutuusarvoaan käytännön yhteistyön päästyä vauhtiin, niiden merkitys keskinäisen luottamuksen ylläpitäjänä ja yhteisten hankkeiden vauhdittajana on säilynyt ennallaan. Huipputason yhteydenpidon uuteen tulemiseen on varmaankin osaltaan vaikuttanut myös tekniikan ja tiedonvälityksen nopea kehitys, joka on lisännyt poliittisen johdon mahdollisuuksia seurata ja johtaa eri puolilla maailmaa tapahtuvaa diplomaattista toimintaa sekä itse osallistua siihen ratkaisuvaiheissa.

Suomella on poikkeuksellisen pitkäaikainen kokemus yhteistyöstä Neuvostoliiton kanssa. Olemme jo kauan sitten oivaltaneet, kuinka suuresti naapurimaassamme arvostetaan korkeimmalla poliittisella tasolla käytävää suoraa ja avointa mielipiteiden vaihtoa yhteisistä, joskus vaikeistakin asioista. Tällä tavoin syntyneestä keskinäisestä luottamussuhteesta on tullut suomalais-neuvostoliittolaisen yhteistyön yksi perusedellytys. Sama koskee kasvavassa määrin myös kansainvälistä yhteistyötä yleensä. Tästä on liennytyskehitys erinomainen esimerkki.

Varsinaisten valtiovierailujen lisäksi erilaiset epäviralliset tapaamiset muiden valtioiden johtomiesten kanssa tarjoavat tilaisuuden antoisaan mielipiteiden vaihtoon. Eikä tämä koske vain kanssakäymistä Neuvostoliiton kanssa, joskin sillä on epäilemättä Suomen kannalta suurin merkitys.

Olen lähtenyt siitä, että myös tällaisten vapaamuotoisten yhteyksien avulla voidaan merkittävästi vakiinnuttaa ja ylläpitää luottamusta Suomen harjoittamaa ulkopolitiikkaa kohtaan. Toisaalta on itsestään selvää, että kaikki valtiota velvoittavat uudet sitoumukset on aina tehty ja tiedonannot annettu tiukasti hallitusmuodon edellyttämiä sääntöjä noudattaen.

Kansainvälisten suhteiden hoito edellyttää nykyisin kaikilta valtioilta entistä suurempaa joustavuutta, tilanteiden nopeaa arviointia ja uusiin tosiasioihin sopeutumista. Ulkopolitiikan toimintakyky on turvattava kaikissa tilanteissa ja sitä johtavien henkilöiden on oltava valmiit ottamaan vastuu ratkaisuista, tarvittaessa sellaisistakin, jotka eivät lyhyellä tähtäyksellä kasvata heidän kansansuosiotaan.

Suomen hallitusmuodon 33 § on mielestäni kestänyt hyvin runsaan kuuden vuosikymmenen kokeen. Se on mahdollistanut kansainvälisten suhteiden hoidolle jatkuvasti muuttuvissa olosuhteissa asetettavien vaatimusten joustavan täyttämisen, ja sen pohjalta olemme myös päätyneet sellaiseen kestävään turvallisuuspoliittiseen perusratkaisuun, jonka kansan valtaenemmistö on ottanut omakseen.

Tänä päivänä Suomen kansa voi vapaasti, ulkopuolisten asioihin puuttumatta, kehittää itse valitsemaansa yhteiskunnallista ja taloudellista järjestelmää. Meillä on kaikki mahdollisuudet poistaa yhteiskuntamme puutteita ja epäkohtia. Olemme mitä suurimmassa määrin oman onnemme seppiä.

Tämän on tehnyt mahdolliseksi sodanjälkeisen ulkopolitiikkamme onnistuminen, ja epäilyksittä tämä on kuluneiden rauhan vuosikymmenten tulostaseen tärkein ja olennaisin osa.