USA:n presidentti 1969-1973

Tämän vuoden kevätkorvalla on sattunut monia merkittäviä ja omalla tavallaan yllättäviä tapahtumia. Yllättävimpänä mutta tuskin merkittävimpänä voidaan pitää presidentti Lyndon B. Johnsonin 31.3. tekemää ilmoitusta, että hän ei aio tavoitella eikä ottaa vastaan puolueensa presidenttiehdokkuutta uutta virkakautta varten. Lyhyenä perustelunaan Johnson tälle äkkiarvaamattomalle päätökselleen ilmoitti, että hän ei voi uhrata ajastaan yhtään päivää eikä tuntiakaan henkilökohtaisille puoluepoliittisille tavoitteille, vaan hänen on käytettävä koko aikansa presidentinviran pelottavan raskaiden velvoitusten hoitamiseen.

    Maailma on ottanut vastaan tämän ilmoituksen ristiriitaisin miettein. Päätöstä pidetään toisaalta jalona tekona ja suurena henkilökohtaisena uhrauksena, joka yhdessä Pohjois-Vietnamin osittaisen pommituskiellon kanssa tulee raivaamaan tien rauhalle Kauko-idässä. Toisaalta ilmoitusta pidetään vain juonena, Johnsonille ominaisena trikkinä, joka oli välttämätön temppu uhkaaviksi käyneiden demokraattisten kilpailijoiden karistamiseksi kannoilta vaalitaistelussa. Toinen näistä käsityksistä on varmaan oikea, mutta kumpi? Tämä kysymys ei joudu maailmanhistorian ratkaisemattomien ongelmien pitkään helminauhaan, sillä vastaus siihen saadaan vielä tämän vuoden aikana.

    Jo tässä vaiheessa voidaan kuitenkin sanoa, että Johnsonin esittämät perustelut kieltäytymiselleen eivät ole lainkaan vakuuttavat. "Amerikkalaisten poikien taistelu kaukaisilla kentillä" so. Vietnamin sota, "Yhdysvaltain tulevaisuus täällä kotimaassa" so. rotulevottomuudet ja "maailman rauhantoiveet vaakalaudalla" so. lännen ja idän välinen kilpailu, nämä kolme kieltämättä suurta asiaa ottavat siis nyt niin tarkkaan presidentin ajan, että hän ei voi osallistua vaalirientoihin. Mutta näissä suhteissa ei 31.3. mennessä ollut tapahtunut mitään ratkaisevaa muutosta niistä ajoista, jolloin Johnson täysin palkein oli mukana USA:n puoluepoliittisessa taistelussa. Lisäksi on niin, että Vietnamin sodassa oli virallisen käsityksen mukaan taas saavutettu rohkaiseva käänne, jonka jälkeen amerikkalaisten sotilaallinen asema Vietnamissa oli parempi kuin koskaan ennen, näinhän kenraali Westmoreland oli ilmisaattanut tämänkertaisen optimisminsa. Martin Luther Kingin murha on tietenkin arvaamattomassa määrin lisännyt rotujen välistä jännitystä USA:ssa, mutta presidentti Johnsonin irrottautumisilmoitus oli tapahtunut ennen murhaa.

    Sitäpaitsi Johnson itse ja varsinkin hänen läheiset ystävänsä ovat hyvin suorasukaisesti esittäneet kieltäytymisen johtuvan henkilökohtaisista syistä, joilla ei ole paljon tekemistä suurpoliittisten kysymysten kanssa. Tällaisten ristiriitaisuuksien vuoksi käy kieltäytymisen tositarkoitus kyseenalaiseksi.

    Presidentti Johnsonista on nyt neljän ja puolen vuoden aikana kirjoitettu enemmän kuin kenestäkään toisesta ihmisestä: ylistäen, armottomasti arvostellen, objektiivisuutta tavoitellen. Yhteistä kaikelle asiallisellekin arvioinnille näyttää olevan käsitys presidentti Johnsonin luonteeseen kuuluvasta prinsessamaisesta herkkyydestä. Hän haluaa olla kaikkien rakastama, mutta kun hän havaitsee, että häntä arvostellaan, on hänen reaktionsa kiivas ja kiukkuinen. Ja kun hänen on vieläpä ollut pakko nähdä että häntä vastaan on sekä koti- että ulkomailta vyörynyt vuosien mittaan yhä valtavammaksi kasvanut vihan aallokko, ei se ole voinut olla jälkeä jättämättä. Yksi L.B. Johnsonin vanhimmista ystävistä, hänen virallinen vastustajansa, republikaanisen puolueen senaattori Everett Dirksen on sanonut: "naurakaatte jos tahdotte, mutta Lyndon Johnson on eräs kaikkein herkkätuntoisimpia ihmisiä, joita olen tavannut. Hän ei ole voinut kulkea näiden vuosien läpi ilman että hänen sielunsa olisi saanut pahoja vammoja".

    Mielen herkkyyttä on vaikea yhdistää siihen kerta kaikkiaan kovanaamaiseen poliitikkoon, jollaisena Johnson on tullut tunnetuksi. Mutta todennäköisesti asia on niin, että hänen luonteessaan on vallitsevana tunteiden kaksinaisuus, vastakkaisten ominaisuuksien samanaikainen vaikutus. Hän kohtelee vastustajiaan säälimättömästi, mutta samalla vaatii, että kaikkien on hyväksyttävä hänet. Jos hän kokee vastoinkäymisiä, hän todella kärsii niistä, mutta se ei suinkaan merkitse sitä, että hän muuttaisi arvostelun johdosta menettelytapojaan. Hän näet pitää kaikkea arvostelua vääränä, ja kärsii vain siitä, että tällainen kohtuuton kritiikki voi kohdistua häneen. On poliitikkoja, jotka antavat pitkät peet arvostelulle, ja jurraavat omaa tietään niin pitkälle kuin pääsevät. Johnson ei kuulu niihin. Hän seuraa huolellisesti galluptutkimuksia, suree jos ymmärtämättömät ihmiset eivät anna hänelle kannatustaan mutta ei salli arvostelun vaikuttaa kantaansa. Voidaan sanoa että tällainen luonne on ristiriitainen. Olisikohan selitys löydettävissä J.H. Erkon runosta: "yks enkeli yks perkele / mun asuu sydämessäni, / ne taistelee, ne kamppailee, / yks toistaan voittaa koettelee /", tai jotakin siihen tapaan.

    Mutta miksi Johnson kieltäytyi ehdokkuudesta?

    Johnson on eräille lehtimiehille uskoutunut ja kertonut, että kukaan ei voi menestyksellä hoitaa USA:n presidentin virkaa, jos hän havaitsee, että suuri osa kansakuntaa on menettänyt luottamuksensa häneen. Jos presidentti leimataan lasten murhaajaksi ja sotarikolliseksi, jos häntä pidetään valehtelijana ja huijarina, on pohja poissa. "Presidentti ei voi hoitaa virkaansa, jos luottamus häntä kohtaan on turmeltu" (LBJ tarkoitti, että lehtimiehet ovat sen turmelleet).

    Johnsonin ystävät taas ovat tienneet, että presidentti on ollut eniten pettynyt siitä vastustuksesta, jonka hän on saanut osakseen oman puolueensa piiristä. Ratkaisevaa laatua oli Robert F. Kennedyn asettautuminen kilpailemaan ehdokkuudesta. Kennedyn pitkän aikaa osoittama avoin vihamielisyys ei suinkaan ole ollut Johnsonille yllätys - syvä vastenmielisyys on ollut molemminpuolinen. Kennedyn asettuminen vastaehdokkaaksi osoitti kuitenkin Johnsonille, kuinka suuri hänen populariteettinsa kato oli todella ollut, sillä ilman tämän suhteen tehtyjä laskelmia Kennedy ei olisi rohjennut nousta estradille.

    Jos syyt Johnsonin kieltäytymiseen ovat näin henkilökohtaista laatua, mikä olisi hyvin uskottavaa, silloin ei tarvitse kaukana olla ajatuksen, että kieltäytyminen ei ole lopullinen. Jos näet rauhan lupaaminen Vietnamissa ja kieltäytyminen presidenttiehdokkuudesta kääntävät mielialat Johnsonin puolelle, miksi hän itsepäisesti pyrkisi pois, kun hänen ilmoituksensa pääasiallinen syy: kansalaisten osoittama typerä vastustusasenne olisi poistunut. Kieltäytymisen yllättävyys, taitava ajoittaminen ja pateettinen sävy ovat jo nyt vaikuttaneet siihen, että Johnsonin kannatus gallup-mittauksissa on hypännyt voimakkaasti ylöspäin. Jos asiat kehittyvät niin, että Johnson ratsastaa ensi elokuussa amerikkalaisten mielisuosion aallonharjalla, voimme olla varmoja, kuka on demokraattien presidenttiehdokas ja USA:n presidentti vuosina 1969-73.

    On lähdettävä siitä, että Johnson on kautta elämänsä ollut ylivertainen taktikko, joka on turvautunut hyvinkin yllättäviin keinoihin, jos on arvioinut ne tehokkaiksi. Johnsonille ei ole muuta elämää kuin politiikka. Hän on luonteeltaan taistelija, joka ei siirry areenalta ideologisten seikkojen tai vastustuksen vuoksi.