Valtiolliset puheet.

Itsenäisyytemme 27. vuotispäivänä piti pääministeri J.K. Paasikivi puheen, jonka kaksi hallitsevaa perusajatusta oli: selkeä, harhaluuloista vapaa tietoisuus maamme asemasta ja luottamus maamme tulevaisuuteen. Vaikuttavan ytimekkäällä tavalla kokenut valtiomiehemme osoitti, kuinka valtiollinen olemassaolomme välttämättömästi vaatii hyvien suhteiden aikaansaamista suuren itäisen naapurimme kanssa. Samalla hän viitoitti tien sille politiikalle, joka kykenee luomaan keskinäiseen luottamukseen ja arvonantoon perustuvan naapurisovun Suomen ja Neuvostoliiton välille. Siihen seikkaan, että Suomen kansa haluaa vilpittömästi tukea tätä politiikkaa, perustui J.K. Paasikiven rohkaiseva optimismi.

Pääministerin puhe oli miellyttävä kuulla. Eikä vain niille, jotka sen saattoivat hyväksyä, vaan todennäköisesti monelle niistäkin, joissa sen sanoma ei tavannut otollista maaperää. Jälkimmäisillekin sen piti olla miellyttävää kuulemista sen vuoksi, että siitä henki voimakkaana omaperäinen ajatuksenjuoksu, vastatuuletkin voittanut vakaumus kansakuntamme elämisen edellytyksistä. Kaikesta saattoi todeta, että puhe sisälsi jonkinlaisen yhteenvedon siitä poliittisesta kokemuksesta, jonka monessa liemessä keitetty mies elämänsä kuluessa oli saanut, mies, jolla asemansa ja luonteensa nojalla oli ollut varaa säilyttää vakaumuksensa poliittisista vaihteluista huolimatta. Sellaisen miehen omaa ääntä on pakko kuunnella toisinajattelevienkin.

Paasikiven puhe oli suorastaan merkittävä Suomen viimeaikaisessa historiassa, sillä se oli hänen itsensä tekemä, sen saattoi kaikesta päätellä. Viime vuosikymmenen aikana on meilläkin tullut pahaksi tavaksi, että johtavat valtiomiehet joko liiallisen työmääränsä taikka mukavuudenhalunsa vuoksi antavat kirjoitustaitoisen sihteerin laatia puheensa. Eihän siinä toki mitään pahaa ole, kaukana siitä, sillä puheet ovat yleensä olleet muodollisessa suhteessa moitteettomia ja arvatenkin asiallisesti vastanneet puheen pitäjän tai esittäjän mielipiteitä ja mielenlaatua - taitava kirjoittaja sen toki tietää. Mutta niistä on puuttunut persoonallinen panos ja sävy. Ja jos joku olosuhteet tuntematon kuulija olisi sellaisen ollut havaitsevinaankin, on se pian hävinnyt, kun hänenkin korviinsa on ehtinyt puheen todellisen kirjoittajan ympäri kaupunkia kuuluttama kiitos siitä, kuinka hyvin se ja sekin ministeri (kenestä kulloinkin on kysymys) esitti hänen laatimansa puheen. Muutama vuosi sitten julkaistiin eräässä maassa johtavan valtiomiehen puhekokoelma. Kerrottiin, että puheitten todellinen kirjoittaja oli lähettänyt puhekokoelman sille henkilölle, joka puheet oli pitänyt ja jonka nimissä kirja siis oli julkaistu tavanmukaisella omistuskirjoituksella varustettuna: "N.N:lle, kunnioittavasti tekijältä". Onko tämä totta, sitä sopii tietenkin epäillä. Mutta se on kyllä totta, että kymmenkunta vuotta sitten oli Helsingissä seisovana sananpartena: "Sano minulle, kuka sinun puheesi kirjoittaa, niin minä sanon sinulle, millainen sinä olet."

Valtiollisten puheitten suhteen on kolmenlaista luuloa. Ensiksi: varsinaisen kansan luulo, joka pitää selviönä, että puheen pitäminen ja puheen kirjoittaminen on yksi ja sama asia. Toiseksi: monien puhujien luulo, että puheen kirjoittaminen on teknillinen aputoimenpide ja puheen pitäminen itse pääasia. Ynnä kolmanneksi: eräiden ilkeämielisten arvostelijoiden luulo, kun he tietävät, miten suuret puheet syntyvät, mutta pitäisivät parempana, että puhuja itse näkisi vaivan myös puheensa valmistamisesta. Mikä näistä mielipiteistä on oikea? Vastaisimme, että tavallaan jokainen. Kansan pitää säilyttää uskonsa siihen, että sanat valtiomiesten suusta ovat heidän oman ajattelunsa ja vakaumuksensa tulos, viimeistä piirtoa myöten heidän omaa käsialaansa. Niiden puhujien, jotka joko eivät halua nähdä vaivaa taikka eivät pysty (Suomessahan niitä ei toki ole) puhettansa laatimaan, on taas annettava hankkia itselleen toisen kokoonpanema puhe, johon he ovat antaneet ajatukset taikka jossa kirjoittaja on antanut heille ajatukset. Vihdoin ne, jotka toivovat, että valtiollisten puheidenkin alalla `kukin olisi oma ompelijansa`, ovat hekin tavallaan oikeassa, sillä mikäs sen nätimpi kuin hyvä ja persoonallinenkin puhe. Mutta heidän kohdallaan on todettava, kuinka usein paras on hyvän vihollinen, sillä jos kaikki suomalaiset, jotka pääsevät julkisesti puhumaan, pitäisivät itse kirjoittamansa puheen, niin tämä maa muuttuisi vieläkin toivottomammaksi. Persoonallisuus tulisi kyllä riittävän voimakkaana esille, mutta ah, kuinka tuskallisena ja ikävystyttävänä. Onhan siinä, kun jonkinlainen ammattimies tekee puheen, toki siedettävät mitat ja muodot, usein oikein hyvätkin, mutta kun kaikki asemansa vuoksi sekä puhumaan pakotetut että puhumaan halukkaat saisivat itse väsätä ne `muutamat sanat`, joilla he puolesta tunnista aina tuntiin saakka väsyttävät kuulijansa, muuttuisi tämä vakaa, tanssimaton isänmaa entistäkin ilottomammaksi.

Mutta yksi kohtuullinen pyyntö voidaan julkisten puheitten ammattimaisille tekijöille esittää: noudattakaa Kirjan neuvoa: älkää olko paljonpuhuvaisia kuin pakanat. Opettakaa työnantajillenne kaksi asiaa: 1) että puheen hyvyys ei riipu sen pituudesta, ja 2) että puheen laatimisesta maksettavaa palkkiota ei saa määrätä sen sanaluvun mukaan. Jos nämä molemmat seikat onnistutte viemään läpi, syntyy peräti kolme onnellista osapuolta: yleisö, te itse ja vihdoin puhujakin, joka hänkin pääsee vähemmällä vaivalla.

Ja vielä eräs vaatimaton toivomus niille onnellisille, jotka kirjoittavat suurmiesten puheet: älkää kerskuko ventovieraille, että tepä juuri teitte sen loistavan puheen, josta N.N. on nyt saanut kiitosta ulkomaita myöten. Teille pitäisi riittää se, että kerrotte sen täysin luottamuksellisesti ainoastaan parhaille ystävillenne, kyllä se siitä pian leviää.

Arvoisasta lukijasta saattaa ehkä tuntua siltä, että olemme käsitelleet tässä vain Suomen oloja. Kaukana siitä, olemme tietenkin liikkuneet ulkomailla. Todistukseksi siitä lainaamme loppuun Winston S. Churchillin lausunnon, jonka hän jokin aika sitten antoi alahuoneessa kysymykseen, tokko hän tiesi, että eräät ministeriöiden virkamiehet kirjoittivat ministereille heidän puheensa ja oliko oikein, että yleisiä varoja täten käytettiin tuollaisiin tarkoituksiin. Tähän vastasi Churchill: "Minulla ei ole mitään virallista tietoa niistä metoodeista, joilla ministerit - tai ehkäpä parlamentin jäsenetkin - valmistavat puheensa, ja minä tulen kaikella varmuudella olemaan suorittamatta mitään tutkimusta tässä asiassa."