I4.4.1965 radiossa

TIEDE JA YLIN OPETUS

TULEVIEN VUOSIEN SUOMESSA

Etsiessäni vastausta siihen, millainen on maamme tieteellisen tutkimuksen ja ylimmän opetuksen asema verrattuna toisiin sivistysmaihin ja mitä olisi tehtävä Suomen pysyttämiseksi kansainvälisen kehityksen tasalla, asetin viime helmikuussa pienen työryhmän laatimaan selvityksiä näihin päivänpolttaviin kysymyksiin. Tänään työryhmä on jättänyt minulle lausuntonsa, 62-sivuisen painotuotteen. Sen kanteen on merkitty `Tiede ja ylin opetus tulevien vuosien Suomessa`.

Minusta on jo kauan tuntunut, että tässä asiassa olemme suuren ja välttämättömän uudistuksen kynnyksellä, tuntuu kuin eläisimme samantapaisia kansallisen sivistyksen ratkaisevia vuosia kuin ensimmäisen kerran runsas vuosisata ja myöhemmin vajaat puoli vuosisataa sitten.

Mitä tapahtui vuosisata sitten?

Vuonna 1856 pääsi maassamme uusi vapaampi suunta tervehdyttämään yhteiskuntaa. Silloin myös lausuttiin Suomen senaatissa kansakoulumme syntysanat. Vanhoillisten jarrutus oli kuitenkin niin voimakasta, että vasta kymmenen vuotta myöhemmin vahvistettiin kansakouluasetus, Uno Cygnaeuksen suurtyö. Kansansivistystyö oli päässyt virallisiin uomiinsa, mutta kesti vielä yli 30 vuotta, ennen kuin kansakoulu pääsi maaseudulle, ja kuudettakymmenettä vuotta, ennen kuin oppivelvollisuuslaki ja kansakoululaitoksen kustannuslaki eduskunnassa vahvistettiin. Ne vanhoillisten johtomiehet, jotka vielä silloin vastustivat oppivelvollisuutta, pitivät sitä liian kalliina. He selittivät, että se veisi valtion vararikkoon. Tänään tiedämme kuitenkin, että kansansivistyksen nousu on luonut suuria sekä isänmaallisia että taloudellisia arvoja. Tiedon tason nousu on osoittautunut taloudellisen nousun edellytykseksi.

Laajamittaisen kansansivistystyön suorittajat ovat maamme suuria rakentajia. Suomi kuuluu tällä hetkellä maailman valioluokkaan, mitä kansansivistykseen ja ylempään yleissivistykseen uhrattujen yleisten varojen käyttöön tulee. Kansanopetuksen ja oppikouluopetuksen laajuuden ansiosta on kaikkeen kasvatukseen käyttämämme osuus bruttokansantuotteesta - 5,6 % v. 1961 - maailman korkeimpia. Voimme tämän nojalla sanoa, että meillä on hyvä pohja ja luja tyvi. Mutta onko opillinen latvus kyllin tuuhea? Vastaus on kieltävä, mikä käy ilmi mm. siitä, että ylimmän opetuksen osuus kaikista kasvatuksen menoista oli meillä v. 1961 5,4 %, kun se Ruotsissa oli 11 %, Isossa Britanniassa 15-18 % ja Neuvostoliitossa 17 %.

Tällä hetkellä tiede ja ylin opetus ovat samanlaisia päivän tunnuksia, suorastaan iskusanoja, kuin kansakoulu aikanaan. Asiaan ovat tarttuneet myös ylioppilaat. Eikä näin ole vain Suomessa, vaan sama tunnus on mitä keskeisin mielenkiinnon kohde kaikissa kehittyneissä sivistysmaissa.

Vertauskohdan etsiminen muista sivistysmaista ei suinkaan johdu siitä, että meidän pitäisi muita suoraan jäljitellä, vaan yksinkertaisesti siitä, että samat tosiasiat, samat realiteetit, taloudellisen ja kulttuurin kehityksen lait vallitsevat kaikkialla koko sivistyneessä maailmassa.

Näin vertaillessamme meidän on pakko lähteä toteamuksesta, että kehityksen rintamailla käytetään julkisia varoja tieteelliseen tutkimukseen ja ylimpään opetukseen asukasta tai ylioppilasta kohti kaksi kertaa enemmän kuin Suomessa. Edellä esittämäni numerot sen todistavat.

Jos lähdemme saavuttamaan esim. Ruotsia tai Englantia, niin on noustava kaksi porrasta: ensimmäiseksi on nykyinen vajaus ja puutteet korjattava, toiseksi on luotava mahdollisuudet tutkimuksen ja ylimmän opetuksen säännölliselle kasvulle tulevaisuudessa vuodesta vuoteen. Jälkimmäinen tehtävä on edellistä paljon suurempi, sillä nykyinen tasomme, joskin se on jäljessä, ei kuitenkaan ole järkyttävän huono. Puutteet ovat korjattavissa. Sen sijaan kasvun vaatimukset tästä eteenpäin etenkin luonnontieteellisen, teknisen ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen ja opetuksen alalla ovat erittäin suuret. Ne kysyvät runsaasti sekä henkisiä että aineellisia voimavarojamme.

Nyt opiskelee yliopistoissamme ja korkeakouluissamme yli 37 000 ylioppilasta. Työryhmä on arvioinut, että opiskelijain lukumäärä v. 1980 - siis viidentoista vuoden kuluttua - olisi 75 000. Tämä määrä opiskelijoita vaatisi opetusta ja tiloja yhtä paljon kuin 60 000 kokopäiväopiskelijaa. Luku on mieluummin liian pieni kuin yliarvioitu. Toimet ylioppilasmäärän rajoittamiseksi, joita vielä joskus näkee esitettävän, ovat tuomittavia, sillä akateeminen nuoriso, joka jatkaa lukujaan onnelliseen päätökseen, on maan arvokkain omaisuus. Jo tämä luku 60 000 riittää kuitenkin osoittamaan, kuinka suuriin ponnistuksiin meidän on ryhdyttävä, jotta voisimme kasvattaa nuorisomme valtakunnan suotuisasta edistymisestä vastaavaksi etujoukoksi.

Kun nykyinen vajaus otetaan huomioon, olisi v:een 1980 mennessä saatava ylimmän opetuksen piiriin 40 000 uutta opiskelijapaikkaa. Vuosittain olisi tekniikan ja luonnontieteiden alalla yhteensä saatava lisää keskimäärin 1500 uutta paikkaa, muilla aloilla 1200. Lisääntyvä kasvatustyö vaatii paljon lisätiloja ja runsaasti uusia opettajia ja muuta henkilökuntaa. Päätoimisia opettajia on nykyisin parituhatta. Niiden lukumäärän tulisi v. 1980 olla noin 7000. Tilavajauksen helpottamiseksi voitaneen suunnitella myös nykyisille tiloille lisää vuotuisia käyttöpäiviä pitkien lomien aikaisen tyhjillään seisomisen sijasta.

Mutta onko meillä henkisiä voimavaroja tällaiseen suurrynnistykseen? Muilla näyttää olevan, miksi ei myös meillä! Kansalaisten lisääntyvä halu antaa lapsilleen paras mahdollinen kasvatus on sinänsä jo rohkaiseva tae. Lahjakkuusreservejä on sekä maaseudulla että niissä kansankerroksissa, joissa koulunkäynti ei vielä ole yleistynyt. Suoritetut tutkimukset viittaavat siihen, että yleisen ja erityisesti teknisen tiedon tasoa voidaan huomattavasti kohottaa parantamalla koulutusmahdollisuuksia.

Suurin pula tulee olemaan korkeimman akateemisen tutkinnon, tohtorin arvon, saavuttaneista miehistä ja naisista. Jotta korkeakoulut, elinkeinoelämä ja vapaa sivistystyö voisivat saada osansa, tulisi vuosittain valmistautuvien uusien tohtorien määrän varsin pian kolminkertaistua nykyisestä ja siitä kasvaa edelleen.

Tähän pääseminen vaatii nykyisistä poikkeavia toimenpiteitä. Opiskeluaikaa perustutkintoa varten olisi lyhennettävä. Opettajavoimien lisääminen ja opiskelun keskittäminen olennaisiin seikkoihin antaa siihen mahdollisuudet. Opiskelijain enemmistön tulisi voida suorittaa filosofian kandidaatin ja sitä vastaava tutkinto neljässä vuodessa. Tällä säästöllä olisi myös suuri kansantaloudellinen merkitys.

Mutta tämä ei suinkaan vielä riitä. Jokaiselle lahjakkaalle ja tutkimustyöhön kykenevälle kandidaatille olisi annettava tilaisuus ryhtyä väitöskirjatyöhön välittömästi hänen päätettyään perusopintonsa. Työryhmä ehdottaa sitä varten erityistä kolmivuotisten apurahojen järjestelmää.

Väitöskirja ei saa olla varttuneiden vuosien kallis ja painostava elämäntyö. Sen tulee olla osoitus nuoren tutkijan kyvystä ja samalla avain tutkimuslaitosten, yliopistojen ja korkeakoulujen - koko yhteiskunnan - jatkuvan palveluksen tielle.

Akateemisen opetuksen tehostaminen ja laajentaminen sekä tutkimuksen edellytysten parantaminen vaatii runsaasti varoja.

Sijoitusmenojen, siis rakennus- ja perushankintamenojen, on koko l5-vuotiskaudelta laskettu olevan nykymarkkoina 1200 miljoonaa. Se on suuri summa, mutta sen suuruutta on arvosteltava lähtien siitä, mitä se merkitsee jaettuna viidentoista vuoden osalle ja verrattuna siihen, mitä valtio on käyttänyt ja käyttää sijoituksiin. Vuosina 1945--64, johon kauteen on sisältynyt taloudellisesti hyvin raskaita vuosia, on rakennettu kouluja ja niiden lisärakennuksia määrä, joka on tähän ohjelmaan verrattuna nelinkertainen. Tänä vuonna korkeakoulurakennuksiin on menoarviossa varattu 45 miljoonaa markkaa. Jos ensi vuonna varataan 55 miljoonaa markkaa ja annetaan summan tasaisesti kasvaa v:een 1980 mennessä reaaliarvoltaan kaksinkertaiseksi, niin ohjelma on toteutettu. Ja huomattava on, että bruttokansantuotteen arvioidaan nousevan tähän samaan vuoteen mennessä lähes kaksinkertaiseksi.

Ylioppilaiden asuntolakysymys on myös erittäin ajankohtainen. Jos joka vuosi rakennettaisiin asuntolat 2000 ylioppilasta varten, mikä olisi hyvin tarpeellista, tarvittaisiin vuosittain edellisten lisäksi 24 miljoonaa markkaa.

Yliopistojen ja korkeakoulujen ylläpitomenot ovat tämän vuoden menoarvion mukaan noin 75 miljoonaa markkaa. Jos työskentely olisi järjestetty niiden perusteiden mukaan, joita työryhmä on soveltanut, ne olisivat olleet tänä vuonna 30 % korkeammat eli vajaat 100 miljoonaa markkaa. Niiden on arvioitu kohoavan v:een 1980 mennessä nykyrahana ja nykyisen palkkatason mukaan reaaliarvoltaan 2 1/2 -kertaisiksi.

Tutkimuksen ja ylimmän opetuksen menot ovat tämän vuoden menoarvion mukaan noin 2,5 % valtion menoarviosta. Vuonna 1980 välittömät korkeakoulumenot olisivat 4,5 %. Kun tähän lisätään ylioppilaiden asuntolarakennusten kustannukset ja oletetaan, että valtio tukisi jokaisen opiskelijan opintoja 1000 markalla vuodessa, tulisivat korkeakoulumenot kaikkiaan olemaan noin 6 % valtion menoarviosta. Tämä luku, joka olisi noin 1,3 % bruttokansantuotteesta, ei ole suuri verrattuna niihin lukuihin, joita muiden maiden suunnitelmissa esitetään tai jotka jo kuvaavat eräiden maiden tieteen tasoa.

Tämä kehitys asettaa yliopistojen ja korkeakoulujen sekä niistä huolta pitävän ylemmän hallinnon organisaation kovalle koetukselle. Meillä ei ole yliopistojen ja korkeakoulujen keskusorganisaatiota, vaikka sitä on pohdittu jo parinkymmenen vuoden ajan. Monet erilaiset syyt, joista määrärahojen niukkuus ja arvovaltasyyt tuskin ovat vähäisimmät, ovat olleet esteinä. Keskusorganisaatiota kuitenkin tarvitaan, sillä yliopistot ja korkeakoulut tekevät ehdotuksensa toisistaan riippumatta, eivätkä kaikki ehdotukset voi yhtä aikaa toteutua. Yhteistä kansleria yliopistot eivät halua. Työryhmän mielestä keskusorganisaation ongelma olisi tässä vaiheessa ratkaistava perustamalla valtioneuvostoon yliopistojen ja korkeakoulujen määrärahatoimikunta.

Työryhmän lausunnossa on laajahkosti käsitelty myös muuta tutkimusta, joka tapahtuu yliopistojen ja korkeakoulujen ulkopuolella. Tähän tutkimukseen osoitettavat määrärahat olisi työryhmän mielestä kohotettava nykyisestä nelinkertaisiksi. Määrärahojen jaosta vastaisivat ja niiden käyttöä valvoisivat valtion tieteelliset toimikunnat ja tieteelliset seurat.

Onko tällainen jatkuva ponnistelu sekä yhä korkeampiin päämääriin pyrkivä koulutus ja tieteellinen tutkimus välttämätöntä? - On. Tutkimuksen ja opetuksen kehittäminen on välttämättömäksi osoittautunut ja samalla mitä kannattavin sijoitus. Pitkähköjä ajanjaksoja koskevien selvitysten perusteella on voitu kiistattomasti osoittaa, että yleisen ja teknisen tiedon tason nouseminen on ollut ainakin yhtä tärkeä tuotannon nousun selittäjä kuin pääoman määrän lisääminen. Meidän on sijoitettava varoja tieteelliseen opetukseen ja tutkimukseen, jotta voisimme selviytyä kansojen välisessä kilpailussa. Näitä näkökohtia on myös talousneuvosto äskeisessä mietinnössään korostanut.

Jättäytyminen muualla saavutettujen tulosten varaan pakottaisi elinkeinoelämän turvautumaan muualla kehitettyihin valmisteihin ja menetelmiin. Tämä merkitsisi kilpailukyvyn vähenemistä ja turvautumista lisensseihin sekä alistumista siihen, että monet taloudelliseen kehitykseen ratkaisevasti vaikuttavat päätökset tehtäisiin niissä maissa, joiden lisensseistä olemme riippuvaisia. Asia pitäisi paikkansa muillakin kulttuurin aloilla. Meidän täytyy päinvastoin kyetä sekä harjoittamaan tutkimustulosten vientiä että lähettämään nykyistä enemmän asiantuntijoita kansainvälisten järjestöjen työhön.

Valtion tulee kasvavassa määrin ryhtyä tukemaan teollisuuden omaa tutkimustoimintaa sekä siinä, mikä koskee teollisuuden yleistä kehittämistä, että siinä, mikä koskee tutkimustulosten ja keksintöjen soveltamista teolliseen tuotantoon.

J. K. Paasikivi sanoi aikanaan, kansallislaulumme sanoihin viitaten, että ei maamme niin köyhä ole, jos aineellisia varoja kysytään, mutta jos jonnekin pitäisi saada oikein hyvä mies, niin sitä ei ole. Näitä hyviä miehiä, hyvin koulutettuja naisia ja miehiä, luovia tutkijoita me tarvitsemme, ja niitä meidän on koulutettava. Tulevaisuudessa on elettävä entistä paremmin, ja siksi köyhyyden apostolien on tässä asiassa syytä vaieta.

Opinkäynti on laajentunut niin, että kohta yli 20 % nuorisosta suorittaa vuosittain ylioppilastutkinnon. Tämän voi sanoa merkitsevän, että enin osa perheistä saattaa jonkun lapsistaan korkeakoulujen porteille. Vertauksen vuoksi on paikallaan mainita, että Yhdysvalloissa ja Neuvostoliitossa pyritään varautumaan siihen, että jo 1970-luvun alussa 20 % ikäluokasta suorittaisi akateemisen tutkinnon. Tätä on pidettävä meilläkin tosin myöhäisemmän ajan tavoitteena. Velvollisuutemme on pitää mahdollisuuden mukaan huolta siitä, että nuoriso näkisi portit avoinna edessään ja saisi osakseen sellaisen kasvatuksen, jota se itse yhtä hyvin kuin valtakuntakin voi yliopistoilta ja korkeakouluilta kohtuuden mukaan odottaa.

Olen tutkinut työryhmän mietinnön erittäin huolellisesti ja mitä suurinta mielenkiintoa tuntien. Kokonaisesityksenä tieteen ja ylimmän opetuksen kehittämisestä mietintö on täysipainoinen ja perustavan laatuinen. Rohkenen toivoa, että se tulee omalla tavallaan olemaan käänteentekevä.

Saatettiin panna merkille, että työryhmän asettaminen otettiin tietyissä piireissä vastaan ärtyneen epäluuloisesti. Kun mietintöön tutustutaan, voidaan havaita, että valtuuksia ei ole ylitetty eikä kenenkään laillisia oikeuksia ole poljettu. Tämä työ ei ole riistänyt keneltäkään mahdollisuuksia omien näkökohtiensa läpiviemiseen. Julkisuutta ei haluttu välttää muuten kuin työrauhan suojelemiseksi; sovittiin, että olisi parhainta, jos asia vasta täysin valmiina työnä saatettaisiin julkisuuteen. Mutta ehkä on sittenkin ollut parhaaksi se, mikä on tapahtunut. Työryhmän mietintö on täten poikkeuksellisen kiinnostuneesti odotettu asiakirja.

Mielestäni työryhmä on onnistuneesti rajoittanut työnsä puitteiden määrittämiseen niiden toimenpiteiden osalta, "joiden toteuttaminen tekisi mahdolliseksi pysyttää maassamme suoritettavan tieteellisen tutkimuksen ja yliopistoissa ja korkeakouluissa annettavan opetuksen kansainvälisen kehityksen tasalla". Nämä yleiset puitteet määritellessään työryhmä on pitänyt selviönä kahta seikkaa; 1) että kansamme keskuudessa on olemassa riittävästi opinhalua ja lahjakkuutta; 2) että maallamme on taloudelliset edellytykset huolehtia tieteen ja ylimmän opetuksen pysyttämisestä kansainvälisen kehityksen tasalla. Nämä lähtökohdat ovat oikeat. Ensimmäinen kohta ei perusteluja kaipaa. Toisen kohdan suhteen yhdyn täysin työryhmän käsitykseen: sikäli kuin tieteelliselle tutkimukselle tunnustetaan meillä - kuten muualla tehdään - kansakunnan tulevaisuuden kannalta ratkaiseva merkitys, muuta vaihtoehtoa ei ole. Todella, muita vaihtoehtoja kuin tarpeellisten taloudellisten edellytysten takaaminen ei ole. Varmaan olisi ollut hyvä, jos tällainen kokonaisohjelma olisi saatu aikaan jo varhemmin. Mutta kun jälkeenjääneisyytemme vielä ei ole korjaamattoman suuri, on varmaan tähän asti ollut hyödyllistä uhrata runsaasti varoja kansanopetukseen ja ylempään yleissivistykseen. Vakaa käsitykseni on, että nyt ei ole aikaa hetkenkään viivyttelyyn. Esitetty kehysohjelma on minimiohjelma, jonka suhteen ei ole tinkimisen varaa.

Työryhmä on mielestäni onnistunut siinäkin, että se ei ole puuttunut yksityiskohtiin, vaan on rajoittunut kokonaiskuvan esittämiseen. Laaditun kehys- eli kokonaisohjelman toteuttaminen aiheuttaa sitten paljon yksityiskohtien tutkimista, eri tieteellisten laitosten ja elinten välisiä neuvotteluja, riitelyäkin esim. tarpeellisten uudistusten tärkeysjärjestyksestä jne. Niihin ei työryhmä ole puuttunut, minkä vuoksi olisi toivottavaa, että tieteen ja ylimmän opetuksen piirissä voimat koottaisiin tämän kokonaisohjelman toteuttamiseen ja sen puitteissa suoritettavien toimenpiteitten valmistelemiseen sekä läpiviemiseen.

Tasavallan presidentin osalta asia päättyy tämän kehysohjelman julkisuuteen saattamiseen. Siihen hänen valtuutensa ovat hyvin riittäneet. Mutta ohjelman toteuttaminen kuuluu hallitukselle ja eduskunnalle. Tasavallan presidentillä on kuitenkin luonnollisesti suuri intressi seurata, miten toteutetaan ohjelma, jota hän pitää, kuten sanottu, tinkimisen ja vesittämisen varaa vailla olevana minimiohjelmana.

Olen monien syiden vuoksi ollut yleensä vastustavalla kannalla sellaisen lainsäädännön suhteen, joka sitoo valtion varoja moniksi vuosiksi eteenpäin tietyn ohjelman hyväksi. Mutta yliopistojen ja korkeakoulujen kehittämisohjelman suunnitelmallisen ja häiriöttömän toteuttamisen turvaamiseksi pidän parhaana ja tarpeellisena, että vielä tämän vuoden aikana säädettäisiin laki ylimmän opetuksen ja tutkijakasvatuksen kehittämisestä vuosina 1966--1980.

Lopuksi mainitsen, että tässä esitellyn työryhmän varsin vaatimattomien menojen peittämiseksi on kaksikin yksityistä liikeyritystä tarjoutunut tekemään lahjoituksen. Valtioneuvosto on kuitenkin katsonut, että työ on suoritettu ja koitunut valtion eduksi, joten se ei ole halunnut ottaa lahjoituksia vastaan.